Kunnes kuolema meidät erotti

Syyskuun 6. päivä vuonna 2007 Marjo Hiukkamäki, 38, kuuli uutisen, jota hän ei olisi koskaan halunnut kuulla. Hänen miehensä oli kuollut keuhkoveritulppaan kesken työpäivän.

–Janne oli jo kuollut, kun häntä vietiin ambulanssilla. Siinä ei ollut mitään tehtävissä.

Marjo ja Janne ehtivät elää yhdessä kymmenen vuotta. Sinä aikana pariskunta rakensi unelmiensa omakotitalon, ja heille syntyi kaksi lasta. Syksyllä 2007 esikoinen Jonne oli juuri aloittanut koulun, kuopus Juuli ei ollut vielä ehtinyt viettää kolmatta syntymäpäiväänsä.

– Ensishokki meni nopeammin ohi, mutta järkytys kesti ainakin muutaman viikon. Viestiä ei vain ymmärtänyt. Sen jälkeenkin meni varmaan vuosi todella ymmärtää tapahtunut.

Ensimmäiset kuukaudet Jannen kuoleman jälkeen Marjo kulki kuin sumussa. Arki rullasi sukulaisten tukemana.

– Sukulaiset ja ystävät miettivät, miksi en itkenyt lainkaan. Sisälläni minä olin ihan raivona! Järkytys oli niin kova, että tunteet purkautuivat vihana. Pian aloin saada paniikkikohtauksia, koska en pystynyt itkemään.

Paniikkikohtaukset jatkuivat pitkään. Hoitoalalla työskentelevä Marjo palasi töihin kuitenkin jo kuukauden sairasloman jälkeen.

– Työ oli ainoa paikka, jossa en vatvonut asioita päässäni koko ajan. Minun oli pakko päästä asunnosta ulos, työ oman mukavan työporukan kanssa oli parasta terapiaa.

Töiden varjolla Marjo sai tilaisuuden siirtää tuskaansa ja käsitellä isoja asioita pala kerrallaan, pikku hiljaa. Työ oli muuttumaton ja pysyvä turvapaikka järkkyneessä elämänpiirissä.

Mikään ei saisi muuttua -ajatus auttaa jatkamaan

Kun elämään tulee särö, kaiken muun pitää pysyä mahdollisimman tuttuna ja turvallisena. Marjolle ei tullut edes mieleen muuttaa pois yhteisestä kodista tai vaihtaa tuttua kolmivuorotyötä päivätyöhön.

– Esimies tarjosi päivätöitä, mutta en missään nimessä halunnut sitä, sillä pää ei olisi kestänyt kaiken muuttumista samaan aikaan. Vasta sitten, kun on hyväksynyt tapahtuneen ja selvinnyt sen yli, voi tehdä isompia mutoksia.

Puolison kuollessa nuori leski joutuu vaikean tilanteen eteen myös taloudellisesti. Marjon ja lasten onneksi kääntyi niinkin konkreettinen asia kuin lainaturva.

– Kun otimme lainaa, pankissa oli jokin kampanja menossa ja lainaturvaa suositeltiin meille. Ajattelimme ottaa sen mahdollisen vammautumisen varalta. Omalla työmatkallani tiellä liikkui paljon hirviä, ja Janne joutui nostelemaan työssään paljon.

Mikään yksinkertainen juttu turvan ottaminen kaikkine terveystarkastuksineen ja testeineen ei ollut, mutta sen turvin Marjo pystyi pitämään yhteisen kodin.

"Isä ei tule enää takaisin"

– Kun Janne kuoli, vanhempi lapsemme Jonne oli tarpeeksi iso tajuamaan, mitä on tapahtunut. Se oli hänelle tosi kova paikka. Jonne ei kahteen vuoteen suostunut edes käymään haudalla.

Marjo puhui kotona lasten kanssa isän kuolemasta ja vei Jonnen myös perheneuvolaan.

– Kävimme perheneuvolassa kerran viikossa, kaksi kertaa kahden kuukauden jakson. Ja se kannatti. Siellä Jonne tapasi toisen aikuisen, jonka kanssa sai jutella asioista eri tavalla.

Juuli täytti kolme vuotta muutama kuukausi Jannen kuoleman jälkeen.

- Juuli ei tietenkään vielä ymmärtänyt tapahtumista mitään, vaan ihmetteli vain missä isä viipyi ja kävi aina välillä ovella katsomassa. Se, että isä on kuollut tai mennyt taivaaseen, oli Juulille vähän sama kuin olisin kertonut, että isä on käymässä kaupassa.

Hiljalleen tilanne kotona normalisoitui, ja tilalle jäi vain ikävä.

Perhevalokuvat ovat edelleen samalla paikalla kuin ennen Jannen kuolemaa. Marjo on aina valmiina puhumaan isästä, jos lapsia askarruttaa jokin.

- Kun aikaa kuluu tarpeeksi, loppuu tappelu todellisuutta vastaan, sanoo Marjo.

- Tapahtuneet asiat nielee sellaisina kuin ne ovat.

Mutta vielä vuoden jälkeenkin Marjo saattoi jossain tilanteissa harhautua odottamaan miestään kotiin.

– Niitä hetkiä tuli joskus. Aloin miettiä, että missäs se mies viipyy kun ei ole vielä tullut. Näin myös pitkään unia, joissa Janne lupasi tulla takaisin. En herännyt niistä itkien. Ne olivat hyviä unia, joissa saimme olla vielä hetken yhdessä.

Mustiin pukeutuneiden leskien myytti

Nuorten leskien uudet parisuhteet eivät ole ympärillä oleville ihmisille aina helppoja asioita.

– Sukulaiset ja kanssaihmiset eivät mielellään antaisi leskien koskaan tavata ketään uutta, vaan heidän pitäisi elää kuin kirkossa, pukeutua mustiin ja nyyhkiä. Se on myytti, mutta olisin varmaan itsekin ajatellut niin, jos en olisi kokenut tätä.

Marjo kokee paheksunnan kohdistuvan etenkin naisleskiin. Kun Marjolla oli kausi, jolloin hän kävi usein ulkona naiskavereidensa kanssa, monen tuntui olevan vaikea hyväksyä sitä.

– Mieslesket saavat osakseen paljon voivottelua - että mitä ne lapset nyt syövät ja pärjääköhän ne miehet yksin. Mutta naisten kohdalla seksuaalisuutta katsotaan pahasti.

Ihmiset käsittelevät puolison kuolemaa hyvin eri tavoin. Marjo tietää kokemuksesta, että omien syyllisyydentunteiden kanssa kamppaillessa leskeksi jäänyt ottaa ulkopuolisten sanomiset arvosteluna tavallista herkemmin.

Melko pian Jannen kuoleman jälkeen Marjolla oli "laastarisuhde" vanhan tutun kanssa. Mies piti seuraa, kuunteli ja auttoi välillä lastenhoidossakin. Sen pidemmälle suhde ei  kehittynyt.

– Omat vanhempani eivät olekoskaan arvostelleet tai moralisoineet. He ovat auttaneet ja hoitaneet lapsia mitään kysymättä. Joillekin muille olen joskus sanonut, että eläkää kuten haluatte sitten, jos teistä tulee leskiä!

Varovaisesti kohti uutta onnea

Puolison kuollessa jäljelle eivät jää vain kaipaus ja yksinäisyys. Leski voi joutua myös määrittelemään koko identiteettinsä uudestaan. Näin kävi Marjolle.

– Olin pitänyt tärkeänä sitä, että olen naimisissa ja sitten yhtäkkiä en enää ollutkaan. Olin määritellyt itseni mieheni kautta enkä voinut kuukausiin ottaa edes sormuksia pois sormesta. Itsetuntoni laski. Jouduin todella hakemaan ja etsimään omaa identiteettiäni uudestaan. Ja kun aikaa kului, piti alkaa miettiä, kelpaanko enää kenellekään tai miten voin ikinä ottaa vaatteet pois jonkun ventovieraan edessä.

Marjo ei pitkään aikaan tahtonut vakavasti otettavaa suhdetta elämäänsä. Kaksi vuotta sitten Marjo tutustui Mikkoon. Vuoteen ei tapahtunut mitään.

– Mietin kyllä tosi tarkkaan, kannattaako vakavaan suhteeseen lähteä ja onnistuuko tämä. Ehkä eniten mietin lapsia; onko Mikko sellainen ihminen, joka pystyy kohtelemaan lapsia oikein? En voisi tuoda kotiin miestä, josta lapset eivät tykkää.

Hyvin hitaasti ystävyydestä kehittyi suhde. Nyt pari on seurustellut vuoden.

– Ensin tavattiin vain viikonloppuisin, sitten Mikko saattoi välillä käydä arkisinkin kylässä. Syksyyn mittaan hän oli jo enemmän arjessa mukana.

Onni orastaa hiljaa. Minnekään ei ole kiire.

– Jos jotain olen oppinut, niin sen, etten enää tee viisivuotissuunnitelmia, vaan elän viikon kerrallaan. Ja koska tulevaisuutta ei voi kontrolloida, välillä on ihan ok elää vähän hilpeämmälläkin otteella.