”Nick Hornbyn uuden romaanin päähenkilö ei ole ikävuosiensa puutteesta huolimatta lainkaan niin traaginen hahmo kuin vanhojen äänilevyjen kautta varjoelämää viettävät aikuiset miehet”, veisteli kirjallisuuskriitikko Tommi Aitio maaliskuussa Kauppalehden Optiossa.
Nick Hornbyn yli kymmenen vuoden takaisesta Uskollinen äänentoisto -kirjasta lähtien olen ihmetellyt ihmisten – ja varsinkin monien musiikki-ihmisten – alentuvaa ja puoliksi häpeilevää suhtautumista levykeräilyyn. Aivan kuin siinä olisi jotain noloa.
Onko siinä? Jos ei, miksi myös useat keräilijät – kuten Hornby itse - suhtautuvat siihen naureskellen?
Kunnioitettavat 33 vuotta toimineen kalliolaisen kirja-antikvariaatin lopettamisesta tehdään uutistapahtuma ja antikvariaatti nostetaan jalustalle merkittävänä hengenjalostamona. En kyseenalaista K. Ervastin tekemän hienon työn merkitystä. Mutta uutisointi herättää kysymyksiä: miksi sanassa kirjanrakastaja ei ole mitään epäilyttävää, mutta levykeräilijä herättää enemmän sääliä kuin sympatiaa? Miksi tyttöystävät ja vaimot kieltävät miehiään kantamasta kotiin levyjä tilanpuutteeseen vedoten, mutta kirjahylly saa paisua ja pursuta?
Kysymyksiä, joihin elämäni levykeräilyn synkissä varjoissa viettäneenä haluaisin vähitellen saada punnittuja, älykkäitä vastauksia. Toistaiseksi sellaisia ei ole kuulunut, joten on pakko yrittää itse.
Teoria 1
Intohimoinen levykeräily keskittyy yleensä popmusiikkiin. Pitkään elimmekin maailmassa, jolloin popmusiikki yhdistettiin teini-ikään ja varhaiseen aikuisuuteen. Keski-ikäistyviä miehiä syyllistetään (ainakin naistenlehdissä) helposti nuoruuteen takertumisesta ja syyllistäjien mielestä levyjen keräileminen on tästä todiste. Aivan kuin levykeräilijät eivät olisi osanneet ottaa vielä vastuuta omasta elämästään, vaan ainoastaan levyistään (kuinka he eroavat tässä kohtaa pahimmista kirjafriikeistä?). Kun äiti ei ole enää pitämässä huolta, levyt nähdään naurettavina tuttipullon korvikkeina, napanuorana huolettomaan teini-ikään.
Teoria 2
Muun maailman mukana musiikin harrastaminen ja kuluttaminen ovat siirtyneet verkkoon. Koska musiikki on helppo muuttaa biteiksi ja tiedostoiksi, ison fyysisen levykokoelman säilöminen on alkanut näyttää koomiselta. Samasta syystä vanha vinyylilevy on menettänyt merkityksensä menneelle aikakaudelle kasvot antavana artefaktina. Toisin on kirjan laita, jonka merkitys fyysisenä esineenä on bittiytyvässä kulttuuritodellisuudessa vain kasvanut. Mutta miksi, sillä voihan kirjankin lukea koneelta?
Lopuksi pieni paljastus
Option kirjallisuusmies Aitio on itse entinen Rumba-lehden popkriitikko ja musiikkitoimittaja. Olisiko kysymys siis sittenkin ihan vain siitä, että levyt muistuttavat häntä kiusallisesti hänen omasta kadonneesta nuoruudesta, siitä mukavasta ja pankkivelattomasta ajasta joka ei enää koskaan palaa?
