Sain juuri loppuun blues-ikoni Muddy Watersin elämäkerran Hoochie Coochie Man. Musiikkihistorioitsija Robert Gordonin (ei sukua samannimiselle suositulle rockabilly-artistille) teos on perusteellisuudessaan ja detaljien määrässään hieman kuivahko, mutta suosittelen kirjaa silti kaikille jotka haluavat musiikkialalle, ja erityisesti kaikille jotka haluavat musiikkialalle, koska ovat humaltuneita mustan musiikkikulttuurin ”pröystäilevyydestä” eli niin sanotusta bling-blingistä.
Ei epäilystäkään, Muddy oli yksi bling-blingin edelläkävijöistä. Mies rakasti kalliita pukuja ja vielä kalliimpia kitaroita, isoja autoja ja elämäntapaa johon kuuluivat non-stoppina kulutettavat shampanja ja nuoret naiset. Siitä lähtien kun hän alkoi saada rahaa, hän ei myöskään epäröinyt sijoittaa sitä dellä kuvattuun elämäntapaan, jonka oli oppinut vanhemmilta kollegoltaan. Chicagon blues-meininki oli jo 1950-luvun alussa ihan silkkaa hiphoppia siis. Eivät Tupac Shakur tai Snoop Dogg keksineet blingiä.
Muddy oli tietenkin paljon muutakin. Aikakautensa mustille amerikkalaisille hän oli ryysyistä rikkauksiin-tarinan elävä ilmentymä. 1960-luvun alkuun mennessä hänestä oli kasvanut myytti, joka edusti kitaraa soittaville valkoisille brittinuorille suurta taiteilijaa, mustan musiikin auteuria ja edelläkävijää, joka muutti etelävaltioiden primitiivisen bluesin sähköiseksi suurkaupungin soundiksi, jolla oli kaupallista vetovoimaa. Tämän kaiken hän teki kertomalla kitaransa säestyksellä tarinoita aiemmasta elämästään Stovallin plantaasin duunarina Yhdysvaltojen rutiköyhässä etelässä.
Suomalaisille on ollut aina tärkeää, että populaarilaulajalla on ” todellista sanottavaa”. Yleensä populaarilaulaja on sitä suositumpi, mitä omakohtaisempaa ja arkitodellisempaa hänen sanottavansa on. Kun on sanottavaa, joka juontaa omista, mielellään kovista kokemuksista – vastakohtana nyt vaikkapa nuorten valkoisten räppärien mustan musiikkikulttuurin yltäkylläisyydestä haaveilulle – suomalainen voi hyväksyä pröystäilynkin. Bling-bling on ihan okei jos se on hankittu ansaitsemalla rahaa laulamalla lauluja ajasta jolloin laulajalla ei ollut vielä tietoakaan bling-blingistä. Tästä syystä täällä menestyvät Zen Cafen ja Kolmannen naisen kaltaiset yhtyeet (vaikkei näillä ole modernista kansanmusiikinomaisuudestaan huolimatta musiikillisesti mitään tekemistä amerikkalaisen bluesin kanssa), ja täällä on keski-ikäisten suosimia blues- ja kansanmusiikkitapahtumia, mutta paikallinen räppi nähdään yhä suurten ikäluokkien silmissä suurimmaksi osaksi nuorten kloppien lapsellisena pullisteluna ja vatsalihasliikkeinä vailla syvempää sanomaa. Toisaalta, samalla tavalla Muddy Watersillakin oli vaikeuksia suhtautua oppipoikaansa ja faniinsa Chuck Berryyn, kun tämä muutti Watersin bluesin entistä kaupallisemmaksi ja nuorekkaammaksi. Muddy joutui vielä omana elinaikanaan kokemaan karvaasti, kuinka Berry teki hänelle saman, minkä hän oli tehnyt aikoinaan Son Houselle ja Robert Johnsonille. Seuraavalla vuosikymmenellä James Brown ja Jimi Hendrix tekisivät puolestaan Berrylle saman.
Suomalaisen räpin aika asettua uskottavaksi osaksi painavan kansanmusiikin kaanonia tulee heti, kun ulkoisen tyylin, uhon ja blingin oheen ilmestyy sitä laajojen kansanosien arvostamaa – vaatimaa – ”todellista sanottavaa”. Kehitykselle ovat tietä raivanneet ansiokkaasti Asan ja Steenin kaltaiset nimet. Enää tarvitaan, että mutsi ja faijakin löytävät heidät.
