Studiokeikkoja tekevät ammattimuusikot eivät ole koskaan saaneet rockpoliisien hyväksyntää. Uskottavaksi muusikonrentuksi tulee varmimmin soittamalla lukiokavereiden kanssa autotallissa ja dokaamalla kaljaa. Soittotaidolla ei tunnut olevan niin väliä, koska kyse on taiteesta.
Mutta mitä ihmettä? Että soittotaidolla ei olisi väliä? No totta munassa on! Mutta toisten albumeilla soittava vuokratyövoima ei jostain syystä ole musiikkipiireissä kovin arvostettu kasti. Ehkä kyse on juuri aitouden puutteesta. Ostettu soittaja romuttaa popin viattomuuden ja rockin vaarallisuuden. Tai ehkäpä studiomuusikko ei ole tarpeeksi vakuuttavan näköinen ja oloinen. He kun yleensä ovat käyttäneet aikansa instrumenttiharjoituksiin eikä trendien seuraamiseen ja peilin edessä elehtimiseen.
Mutta ilman tarkkoja ja taitavia studiokettuja monet albumit jäisivät tekemättä. Ei levy-yhtiöitä kiinnosta miten kireät farkut muusikolla studiossa on tai minkälaiseen viiteryhmään soittaja kuuluu. Mmuusikon kyky hoitaa homma nopeasti ja tehokkaasti on tärkeämpää, koska studiossa kello käy nopeasti ja aika on rahaa.
Newsflash kaikille rockin ehdottomuutta ja asennetta puolustaville: - in rock music we have this thing called ghost players! Haamusoittaja tilataan studioon, kun yhtyeen jäsen ei kykene suoriutumaan osastaan. Yleensä haamusoittaja on rumpali, koska rumpujen äänittäminen on tarkkaa ja kallista puuhaa. Autotallin nurkasta on iso hyppy tuhansia taaloja tunnissa maksavaan äänitysstudioon. Kuka oikeasti luulee että pystymetsästä vedetyt rokkarihampuusit soittavat kaiken omilla levyillään? Myös nykyisellä liimaa-leikkaa-protools-aikakaudella joutaa hypetetyn debyyttibändin onneton basisti syrjään jos soittotaito ei vaan riitä.
Toki muusikkopiireissä tiedetään studiokettujen arvo. Kovimmat tyypit soittaa mitä vaan ja kenen kanssa tahansa. Kuka on kuullut nimen Kenny Aronoff? Ei varmaan kovin moni. Mutta herran soittamista on kuullut melkein kaikki. Muun muassa Bob Dylanin, John Mellencampin, Jon Bon Jovin, BB Kingin, Ricky Martinin, Alice Cooperin, The Rolling Stonesin, Avril Lavignen, Alanis Morrissetten, Iggy Popin ja The Smashing Pumpkinsin kanssa soittanut Aronoff hoitaa homman tyylillä ja varmasti.
Itse olen niin vinksahtanut että soittotaito ja tyylitaju voittavat rock-asenteen ja hienot hiukset. Pikkupoikana kahmin Anttilan alelaarista kymmenen markan levyjä. Riitti että albumilla soitti joku tunnettu studiomuusikko. Usein levyt olivat täyttä tuubaa, mutta kyllä joukosta löytyi hyviäkin pitkäsoittoja. Toton jätkät olivat sankareitani, vaikka jokainen tiedostava musiikkidiggari osasi tuomita yhtyeen liian pliisuksi. Mutta hei, Toton kitaristi Steve Lukather on veivannut sekä Joni Mitchellin että Spinal Tapin kanssa! Mikä olisi sen hienompaa?
Ei muuten mikään!
