Olen vuosien mittaan tehnyt masennustestiä milloin psykiatrin, milloin jonkun muun terveydenhoitoalan ammattilaisen luona. Olen miettinyt ja ihmetellyt erästä asiaa masennustestin kysymyksien vastausvaihtoehdoista; kun esim. kysymys on 'oletko huolissasi terveydestäsi?', vastausvaihtoehtoni on yleensä 'en ole' syystä, ettei terveydentilani edes kiinnosta minua enää. Samankaltaista vastausta tarjoan useisiin muihin kysymyksiin - 'en itke', 'en ole huolissani', 'ruokahaluni on ennallaan / kasvanut' - nuo kaikkihan antavat hyvin alhaiset pisteet ko. testissä. Testin pisteytys em. kohdat huomioiden antaa todellisuutta positiivisemman käsityksen masennuksen asteesta. Todellisuudessa (mielestäni) em. vastaukset kertovat pahemmasta; ei enää kiinnosta, miten voi, mitä syö ja paljonko, ei kiinnosta edes itkeä, oma olotila on arvoton - ei millään mitään väliä, evvk.
Näihin asioihin ammatti-ihminen voisi kiinnittää huomiota esim. siinä tapauksessa kun potilas on selvästi masentunut ja ko. testi antaa alhaiset pisteet.
Päivä kerrallaan mentävä, ei tässä muuta voi.
Jaksamista ihan kaikille ja toivotan aurinkoista kevättä :)
anteeksi, jos tämänkaltainen viesti tuplana, mut äsken tuli kommentti,että error. hyvä viesti masentuneelle, heh. itse ollut vajaa puoli vuotta sairaslomalla (vuosi sitten sama ongelma) , käynyt psykologilla, psykiatrialla, saanut (siis suostunut ottamaan) lääkkeet, ja aina vaan kakka olo. sitten pääsin terapeutille (itse hakemalleni), joka kuunteli ja kuuli minua ja kommentoi. ja nyt kummasti, joko lääkkeistä ja oikeasta terapeutista, tai jommasta kummasta, itse uskon terapeuttiini!! olo ja mieli kohentunut ihmeen nopeasti ja hyvin.
En halua mitätöidä kenenkään kokemuksia, eikä sitä mielestäni tässä ohjelmassa tehty. Oma muutaman vuoden kamppailu itsetuhoisena depressivisenä ihmisenä kääntyi lopulta aivan toiseksi kohtaloksi. Paremmaksi. Siitä kiitos kuuluu niille ihmisille jotka jaksoivat pysyä vierelläni. Erityisesti psykoterapeutilleni jonka sietokyky oli koetuksella, mutta jonka luja ote peräsimestä piti silloin kun senkaltainen potilas kuin nyt olin, oli hoidettavana ja joka kellui kuin kaarnalaiva täysin vailla suuntaa myrskyävällä merellä.
Psykiatriasta minulla on myös huonoja kokemuksia. Nimenomaan pelkän sairauskeskisen ajattelun vuoksi. Sairaalassa kohtasin monia sellaisia hoitajia jotka olivat sanalla sanoen: sadisteja. Heitä nyt tietenkin on monessa muussakin paikassa, mutta mielisairaalat ovat erityisen vetovoimaisia paikkoja, ja samoin myös erilaiset potilasyhdistykset. Se on kummallista miten vetovoimaista hulluus yhä on niiden puheissa, jotka eivät ole kokeneet oman mielensä murtumista. Psyykkinen sairaus on pahimmissa vaiheissaan todella suurta kärsimystä. Ei siihen tarvitse mitään erillistä oikeutta vaatia. Se on stigmatisoivaa. Ja vammauttavaa.
Siihen myös oppii, sairauteensa siis, ja ”parantuminen” on tavallaan poisoppimista. Se on aivan arkista toimintaa. Kun huomaan, että jokin ajattelutapa painaa minut alaspäin ja pitää kiinni siinä jonka tunnen: sairaudessani (sen imu on ollut elämässäni tosi suurta), niin minun on itse tehtävä tilanteelle jotakin.
Mikä siis auttaa? En osaa sanoa. En tiedä, vaikka olenkin täällä yhä, elämässä. Likipitäen täysin oireettomana jo useita vuosia. Enkä tosiaankaan ole mikään normi-ihminen.
Minua auttoivat toiset ihmiset. Ihmisyys. Läsnäolo. Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen. Sinä ihmisenä joka olen. Sitä osaan myös elämässäni jakaa edelleen. Oireet ja diagnoosit ja lääkkeet eivät ole ihminen, niiden alle haudataan ihminen (ovat tietty jossakin kohtaa tarpeen esim hoidon saamiseksi). Mutta kun saa kiinni, vaikka vain vähänkin, elämänlangastaan ja siitä mistä on kyse juuri minun elämässäni ja kuka olen, niin se vain yksikertaisesti vähentää ja lievittää kaikkia psyykkisiä oireita ja pahoinvointia.
Olen samaa mieltä, että unohdetaan sairausluokitukset. Katsotaan ja kuunnellaan ihmistä, eikä näitä diagnooseja joita läpi koko psykiatrian historian on ollut kolme, erinimisinä vain: masennus, skitsofrenia ja kaksisuuntainen. Niihin laatikoihin ihmisiä sitten lajitellaan eikä kahta samanlaista ihmistä ole olemassa. Ei tarvitse olla kukaan muu kuin on.
"Omasta masennuksestani selviäminen yksin ja ilman tukea on vienyt aikaa vuodesta 1949 tähän päivään eikä ole onnistunut. "
Yksin ei selviä kukaan. Kela ei korvaa psykoterapiaa kuin työelämään kuntoutuville.
Toivottavasti sinulla on riittävästi sosiaalisia suhteita. Siis oikeita ihmissuhteita. Ellei, niin kannattaa mennä mukaan jonkin potilasyhdistyksen järjestämään toimintaan mukaan. Yksin ei kannata jäädä.
Hyvin tehty ohjelma masennuksesta. Kiitokset toimittajat ! Pidän teistä Voimalan naiset.
Vaikeat psyykkiset sairaudet ovat olemassa. Se on totta. Silloin puhutaan vammaisryhmästä joka ei kirjoittele täällä. He eivät pidä blogeja, eivätkä käy verkkokeskusteluja. Ääniäkuuleva ystäväni, joka on ajoittain myös masentunut, sanoi ettei halua avata tietokonetta kuin hyvin harvoin, vain kun on ihan pakko. Jokainen tolkun ihminen tietää, että kaltoin kohdeltu ihminen sairastuu lopulta. Se on jo riittävän traagista, kenenkään kärsimyksiä ei ole syytä jatkaa ja ylläpitää loputtomasti.
Erityisesti verkkomaailmassa tämä psykohömppä leviää ja se on ilmiönä oikein sairasta touhua. Etsitään verkosta sopivat diagnoosit ja sitten kerrotaan kaikille että ”minä olen tätä”. Jo lapsena jne jne…Jokainen jolla on mielenterveydellisiä ongelmia tietää että diagnoosit ovat täysin sattumanvaraisia ja monet saattavat saavat useita erilaisia diagnooseja elämänsä aikana. Juuri ne stigmatisoivat. Kelakorvauksia hakiessa niitä tarvitsee kyllä, täytyy myöntää. Mielisairaalat ovat paikkoja joissa terveenä itseään pitävät ovat hoitavinaan sairaita ja ainoat jotka viettävät sairaalassa koko ikänsä ovat sairaalan henkilökuntaan kuuluvat. He eivät parane koskaan. Osa omaisistakaan ei pääse irti sairaudestaan. He haluavat jatkuvasti huomiota omalle kärsimykselleen, koska heillä on vammainen lähimmäinen ja ovat osoittaneet jopa mieltä pakkohoitomuotojen kiristämisen puolesta. Ja kuitenkin Suomessa on voimassa ihmisoikeuksia polkeva sekä ihmisarvoa alentava aivan liian tiukka pakkohoitolaki.
Masennukselle ja muullekin hulluudelle saa myös nauraa, monella vaikeasti vammaisella ihmisellä on enemmän huumorintajua kuin tällä tosikkomaisella ja tukehduttavalla psykokultilla. Ei pidä tehdä tästä maailmasta liian ahdasta paikkaa. Tällä en tarkoita sitä etteikö ihminen pitäisi ottaa vakavasti. Ihminen on otettava vakavasti, mutta näiden verkkodiagnoosien ja masennustestien seurauksena jokaisella on joku mielisairaus. Onko kaikilla oikeus saada ammattimaista hoitoa ja apua? Mielenterveyspalvelut ajettiin edellisen laman aikana alas ja siitä kärsivät erityisesti vaikeimmin vammaiset. Kärsivät edelleen näistä leikkauksista.
Olisiko millään mahdollista lisätä hyvinvointia ja elämäniloa, sekä elinoloja. Jos Voimalan toimittajat tekevät vaikeista mielenterveysongelmista kärsivistä ohjelman, niin aivan varmasti tästä maasta löytyy itseensä ja sairauteensa myös huumoritajulla suhtautuvia ihmisiä.
Ohjelman nimin voisi olla: Jättäkää ihminen rauhaan normalisoinnilta ja vammauttavalta sairaus-terveyspuheelta.
Lämmin kiitos mukana olleelle ohjelmasta ja kirjoituksesta. Omasta masennuksestani selviäminen yksin ja ilman tukea on vienyt aikaa vuodesta 1949 tähän päivään eikä ole onnistunut. Ensimmäinen muistoni on kokemus huonoudestani. Vastuun ottamisesta itsestäni ei minua voida syyttää, yrittänyt olen täysillä koko elämäni ajan kuitenkin onnistumatta. Terapiayritykseni ovat kaatuneet törkeään kohteluun, vasta nyt vanhana olen löytänyt hyvän terapeutin, johon minulla ei kuitenkaan ole varaa, Kela ei avusta työkyvyttömyyseläkkeellä olevaa. Mistä tämmöinen repii huumoria? Mitä muuta mahdollisuutta on kuin lääkkeet? Nekään eivät tosin auta, kun toivoa ei kerta kaikkiaan ole.
Oman elämän jäsentäminen juuri noin kuin kirjoitat on tärkeätä elämän kannalta. Monet asiat kytkeytyvät toisiinsa, masennus on se joka pysäyttää ihmisen. Elämälle voi aueta aivan uusi suunta tämän prosessin myötä.
Lähtökohtana ohjelmaan tulemiseen oli kipupotilaan rooli ja koettu todellinen "musta" masennus ja näköalattomuus, josta selviäminen yksin ja ilman tukea on vienyt aikaa vuodesta 1991 tähän päivään.
Eräs kirjoittaja kertoi, että masennus perustuu jo lapsuudessa alkaneeseen kehitykseen. Olen tästä samaa mieltä.
Ns. "kiltteyteen" sairastuminen lapsuuden turvattomassa ympäristössä saa ihmisen tekemään epäitsekkäitä tekoja vain siksi,että tulisi hyväksytyksi ja kokisi olevansa arvokas ihmisenä.
Lapsuus sekä nuoruus ilman yhtäkään läheistä ihmistä on ollut tulkintani mukaan lähtökohta tilanteeseeni, jossa ihminen on alttiina varsinkin läheisessä ihmissuhteessa tulla tietämättään hyväksikäytetyksi ja "höynäytetyksi" monin eri tavoin. Heikon itsetunnon omaava ja vaikkapa narsistisen tyyppinen ihminen ovat epäonnistumiseen tuomittu pari.
Masennukseni alkuaikoina 1991 alussa oli masennus diagnoosina vielä alkutaipaleellaan. Lääkityksestä vasta keskusteltiin ja nimitys lääkkeissä alkoi onnellisuuspillereinä. Puhuttiin mieluummin niistä ja elämänlaadun parantamisesta kuin masennuksesta. Aihe oli silloin vaikea - lähes tabu. Kerroin, että itse hakeuduin tuossa elämäni romahdusvaiheessa etsimään apua. Se oli ainoa hengissä säilymisen vaihtoehto syyllisyydentuntoisuuden, häpeän ja epäoikeudenmukaisuuden vallassa. Olin täysin epäonnistunut ihmisenä, puolisona - äitinäkin. Vaihtoehtoja on vain yksi.
Todelliseen kertomukseeni ei ohjelmassa puututtu. Masennuksen käsittely on niin valtava kokonaisuus. Minulla on ollut onni kipuhoitoni kautta kohdata lääkäri, joka ottaa ihmisen kokonaisuutena elämänhistoriaansa kantavana persoonana - ei pelkän kapean diagnoosin kautta. Sosiaalipsykologinen näkökulma vahvisti elämänhistorian merkitystä ja lääkinnällinen kuntoutus kohdallani on silloisena ajankohtana vielä ollut lapsen kengissä. Ollaan menty suuri harppaus eteenpäin ja kehitys vie parempaan. Siitä on osoituksena yhteinen keskustelu ja tahto.
Mitä taas persoonallisuuteeni tulee, niin tapani kohdata vaikeat tilanteet on pyrkiä hallita omia tunteita ja yrittää etsiä kaikesta myös myönteistä. Olen ollut selviytyjä monissa asioissa, vaikka aikaa on kulunutkin siihen paljon. Tämä ärsyttää varmasti monia. Vaikeuksien kautta olen löytänyt tervettä itseäni ja oppinut tuntemaan myös minääni paremmin. 60-vuoden aikana tämä on vienyt paljon voimia, mutta voitan esim. fyysistä sairauden aiheuttamaa kipua vain tämän kautta. Olen kokenut, että myönteisyys on ainoa tapa säästää omaa energiaa vaikeiden asioiden käisttelemiseksi.
Tämänkaltaisessa ohjelmassa ehkä odotettiin "potilaalta" muuta kuin nähtiin. Ihminen tulkitsee toista ihmistä tässä ajassa pääsääntöisesti ulkoisen olemuksen - ei niinkään syvällisimpien ajatusten, ymmärtämisen haluamisen kautta. Taustalla olevat asiat eivät näy välttämättä ulospäin. Olisi varmaankin helpottanut tilannetta, mikäli kertomustani olisi avattu yksityiskohtaisemmin.
Minun on todella vaikeaa näyttää negatiivisia tunteita ulospäin julkisesti. Ohjelmassa olemista helpotti myös se, että masennuksen alkamisajankohta on 20 vuoden takainen. Työstäminen jatkuu varmasti elämän ajan.
Ainoa tapa kohdallani vaikeuksista selviämiseen on yrittää lisätä omaa tietoisuutta ja ymmärrystä elämän tuomiin vaikeuksiin ja elämän kulkuun. Masennus on käännekohta/pysähdys elämässä ja sen suunnassa. On pakko etsiä selityksiä, miten tähän olen joutunut, mitä on tapahtunut ja mikä merkitys tällä vaikealla tilanteella oli elämäni tärkeimmälle ihmiselle - lapselleni, joka on täysin riippuvainen minusta. Toimintamallien muutos on keino parempaan. Herkkyys huomata se, että ollaan jälleen "kutsumassa" uhriutumista, on parasta tietoisuutta. Tämä on kouluelämässäkin yksi tärkeä kiusaamisen ehkäisyn alkutieto, mutta keinot ovatkin sitten vaikeita kehitystehtäviä. Tarvitaan hyviä ihmissuhteita ja tukea vahvistaa toinen toistamme.
Oman lapsuuteni kokemukset antoivat minulle kaksi elämänohjetta - ensimmäinen: jos minulla joskus on lapsia, heidän ei koskaan tarvitse pelätä, olla yksin tai ilman heitä ymmärtävää äitiä niin kauan kuin elän.
Kotonani 50-luvulla sodan vaikutus siellä olleen isän terveyteen, henkiseen elämään ja hänen varhainen kuolemansa sekä äitini jääminen syrjässä maaseudulla ison lapsikatraan kanssa yksin oli lamaannus. Isäpuoleksi ja elättäjäksi tuli, ollessani 7-vuotias, vakavasti sodassa myös henkisesti vammautunut mies. Ymmärsin hänen tragediansa ihmisenä, joka 17-vuotiaana joutuu kohtaamaan sodan kauheudet, mutta perheemme arjessa tuo ymmärrys ei minua auttanut.
Olin ainoa lapsi, joka uskalsi vastustaa isäpuolen raakuuksia ja siksi olin usein hengenvaarassa yrittäessäni puolustaa ja viedä turvaan perheen pienimpiä lapsia. Äiti oli masentuneisuudessa ja alistuneisuudessa, ammattitaidottomana ja ilman omaa toimeentuloa täysin riippuvainen miehen työtuloista. Hän ei kyennyt antamaan meille turvaa. Jouduin ns. äidin rooliin vastuun kantajana lapsista. Hyvää esimerkkiä tasapainoisista toimintamalleista ei ollut siinä maalaiselämässä.
Ilmapiirin tulkitsemisesta tuli minulle taito ja tilanteiden provosoituminen vaikkapa sisaren itkusta, sai aikaan pelottavia reaktioita, joita yritin rauhallisella ja varmalla olemuksellani saada hallintaan isäpuoleen päin nuorempia ohjaten. Siitä on varmaankin peräisin se, että tunteeni eivät näy julkisesti ulospäin edes vaikeissa tilanteissa. Maton alle on jäänyt paljon peitettävää, joka on loputon työsarka.
Toinen seikka, jonka kotoa lähtiessäni itselleni vannoin oli se, että koulutan itseäni niin pitkälle kuin pääsen ja teen työtä niin hyvin kuin osaan toisille merkityksellisessä työssä. Tällä olen taistellut sitä yhteiskuntatieteilijöiden ja sosiaalipsykologien tutkimusväitettä vastaan, että yksilön on lähes mahdoton päästä oman perheensä sosioekonomisesta kehästä eroon. Koti on minulle myös tärkeä turvasatama.
Vuonna -87 olin sinisilmäisenä ja hyväuskoisena, kiltteyteen lapsuudessa sairastuneena, ajautunut tilanteeseen, jossa olin panostanut kaiken avopuolisoni uran ja avosuhteemme eteen (koska olin päättänyt onnistua suhteessa) . Miehen kotikaupunkiin muuton vuoksi olin luopunut hyvästä vakinaisesta virasta, omista lähiystävistäni, sijoittanut 25-vuoden säästöt uuden yhteisen asunnon alkupääomaksi ja vaihtanut myös lapseni kasvuympäristön kauas läheisistä ihmisistä.
Tässä tilanteessa lamavuonna -91 kaikki romahti: mies lähti parempiin maisemiin - mukana menivät sijoittamani säästöt ja varat, jotka olin panostanut yhteiseen kotiimme. Jäljelle jäivät minulle ja lapselle nöyryytys, alistettu itsetunto, mustelmilla oleva leukaluu, vieras ympäristö ja kaikkoavat ihmissuhteet ja työnä jatkuvat pätkätyöt.
Masennus ruokki syöksykierrettä niin fyysisen terveyden romahdukseen kuin elämänaikaiseen jatkuvaan itsetuntokamppailuun. Tähän olisi varmasti paikallaan tuo kognitiivinen pitkäkestoinen ja todella kallis terapia, mutta
yhteiskunnan tai tavallisen ihmisen talous ei sellaiseen yllä.
Eräiden ajattelutapojen mukaan mielen sairastuessa kyse on vuorovaikutushäiriöistä. Niin pitkään kun tämä "sairasmieli" tulkitsee todellisuutta oman mielensä mukaisesti ja kehii siitä jonkunmoisen kertomuksen kasaan mielensä peitoksi, hän ei ota vastuuta elämästään.
Minulle "parantumisessa" kaikkein vaikeinta oli se, että olen vastuussa elämästäni. Että en ole sairauteni. Kukaan ei varsinaisesti parane, mutta omia sisäisisä solmujaan kannataa availla. Pahanolon kierre päättyy. Tätä ei kannata tehdä yksin. Eikä epäammattimaisen ihmisen kanssa.
Vaatikaa mieluummin oikeutta saada kunnollista ja asianmukaista hoitoa kuin oikeutta olla "masentunut" tai kuten täällä joku sanoikin: mielisairas. Jos mieli on sairas sitä pitää hoitaa. Se riski kannattaa ottaa.
Kaikki mielen sairaudet muuttuvat kokonaisen elämän aikana. Ihminen ei ole sama ihminen 5 vuotiaana kuin 32 vuotiaana tai 54 vuotiaana. Siksikin tuo tarina lapsuudesta asti sairastetusta sairaudesta on hyvin ontuva.
Alkoholisti ei lopeta juomistaan käskemällä. Hän lopettaa juomisensa vain jos itse haluaa. Kyse on samasta asiasta, siksi en halua pakottaa ketään muuttumaan. Pitäkää kiinni mielisairaudesta niin kauan kuin haluatte, mutta älkää amputoiko suurinta osaa mielenterveysongemaisista. Me tiedämme miten oireet saa haltuun ja elämän haltuun.
Olen vuosien mittaan tehnyt masennustestiä milloin psykiatrin, milloin jonkun muun terveydenhoitoalan ammattilaisen luona. Olen miettinyt ja ihmetellyt erästä asiaa masennustestin kysymyksien vastausvaihtoehdoista; kun esim. kysymys on 'oletko huolissasi terveydestäsi?', vastausvaihtoehtoni on yleensä 'en ole' syystä, ettei terveydentilani edes kiinnosta minua enää. Samankaltaista vastausta tarjoan useisiin muihin kysymyksiin - 'en itke', 'en ole huolissani', 'ruokahaluni on ennallaan / kasvanut' - nuo kaikkihan antavat hyvin alhaiset pisteet ko. testissä. Testin pisteytys em. kohdat huomioiden antaa todellisuutta positiivisemman käsityksen masennuksen asteesta. Todellisuudessa (mielestäni) em. vastaukset kertovat pahemmasta; ei enää kiinnosta, miten voi, mitä syö ja paljonko, ei kiinnosta edes itkeä, oma olotila on arvoton - ei millään mitään väliä, evvk.
Näihin asioihin ammatti-ihminen voisi kiinnittää huomiota esim. siinä tapauksessa kun potilas on selvästi masentunut ja ko. testi antaa alhaiset pisteet.
Päivä kerrallaan mentävä, ei tässä muuta voi.
Jaksamista ihan kaikille ja toivotan aurinkoista kevättä :)
anteeksi, jos tämänkaltainen viesti tuplana, mut äsken tuli kommentti,että error. hyvä viesti masentuneelle, heh. itse ollut vajaa puoli vuotta sairaslomalla (vuosi sitten sama ongelma) , käynyt psykologilla, psykiatrialla, saanut (siis suostunut ottamaan) lääkkeet, ja aina vaan kakka olo. sitten pääsin terapeutille (itse hakemalleni), joka kuunteli ja kuuli minua ja kommentoi. ja nyt kummasti, joko lääkkeistä ja oikeasta terapeutista, tai jommasta kummasta, itse uskon terapeuttiini!! olo ja mieli kohentunut ihmeen nopeasti ja hyvin.
En halua mitätöidä kenenkään kokemuksia, eikä sitä mielestäni tässä ohjelmassa tehty. Oma muutaman vuoden kamppailu itsetuhoisena depressivisenä ihmisenä kääntyi lopulta aivan toiseksi kohtaloksi. Paremmaksi. Siitä kiitos kuuluu niille ihmisille jotka jaksoivat pysyä vierelläni. Erityisesti psykoterapeutilleni jonka sietokyky oli koetuksella, mutta jonka luja ote peräsimestä piti silloin kun senkaltainen potilas kuin nyt olin, oli hoidettavana ja joka kellui kuin kaarnalaiva täysin vailla suuntaa myrskyävällä merellä.
Psykiatriasta minulla on myös huonoja kokemuksia. Nimenomaan pelkän sairauskeskisen ajattelun vuoksi. Sairaalassa kohtasin monia sellaisia hoitajia jotka olivat sanalla sanoen: sadisteja. Heitä nyt tietenkin on monessa muussakin paikassa, mutta mielisairaalat ovat erityisen vetovoimaisia paikkoja, ja samoin myös erilaiset potilasyhdistykset. Se on kummallista miten vetovoimaista hulluus yhä on niiden puheissa, jotka eivät ole kokeneet oman mielensä murtumista. Psyykkinen sairaus on pahimmissa vaiheissaan todella suurta kärsimystä. Ei siihen tarvitse mitään erillistä oikeutta vaatia. Se on stigmatisoivaa. Ja vammauttavaa.
Siihen myös oppii, sairauteensa siis, ja ”parantuminen” on tavallaan poisoppimista. Se on aivan arkista toimintaa. Kun huomaan, että jokin ajattelutapa painaa minut alaspäin ja pitää kiinni siinä jonka tunnen: sairaudessani (sen imu on ollut elämässäni tosi suurta), niin minun on itse tehtävä tilanteelle jotakin.
Mikä siis auttaa? En osaa sanoa. En tiedä, vaikka olenkin täällä yhä, elämässä. Likipitäen täysin oireettomana jo useita vuosia. Enkä tosiaankaan ole mikään normi-ihminen.
Minua auttoivat toiset ihmiset. Ihmisyys. Läsnäolo. Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen. Sinä ihmisenä joka olen. Sitä osaan myös elämässäni jakaa edelleen. Oireet ja diagnoosit ja lääkkeet eivät ole ihminen, niiden alle haudataan ihminen (ovat tietty jossakin kohtaa tarpeen esim hoidon saamiseksi). Mutta kun saa kiinni, vaikka vain vähänkin, elämänlangastaan ja siitä mistä on kyse juuri minun elämässäni ja kuka olen, niin se vain yksikertaisesti vähentää ja lievittää kaikkia psyykkisiä oireita ja pahoinvointia.
Olen samaa mieltä, että unohdetaan sairausluokitukset. Katsotaan ja kuunnellaan ihmistä, eikä näitä diagnooseja joita läpi koko psykiatrian historian on ollut kolme, erinimisinä vain: masennus, skitsofrenia ja kaksisuuntainen. Niihin laatikoihin ihmisiä sitten lajitellaan eikä kahta samanlaista ihmistä ole olemassa. Ei tarvitse olla kukaan muu kuin on.
"Omasta masennuksestani selviäminen yksin ja ilman tukea on vienyt aikaa vuodesta 1949 tähän päivään eikä ole onnistunut. "
Yksin ei selviä kukaan. Kela ei korvaa psykoterapiaa kuin työelämään kuntoutuville.
Toivottavasti sinulla on riittävästi sosiaalisia suhteita. Siis oikeita ihmissuhteita. Ellei, niin kannattaa mennä mukaan jonkin potilasyhdistyksen järjestämään toimintaan mukaan. Yksin ei kannata jäädä.
Hyvin tehty ohjelma masennuksesta. Kiitokset toimittajat ! Pidän teistä Voimalan naiset.
Vaikeat psyykkiset sairaudet ovat olemassa. Se on totta. Silloin puhutaan vammaisryhmästä joka ei kirjoittele täällä. He eivät pidä blogeja, eivätkä käy verkkokeskusteluja. Ääniäkuuleva ystäväni, joka on ajoittain myös masentunut, sanoi ettei halua avata tietokonetta kuin hyvin harvoin, vain kun on ihan pakko. Jokainen tolkun ihminen tietää, että kaltoin kohdeltu ihminen sairastuu lopulta. Se on jo riittävän traagista, kenenkään kärsimyksiä ei ole syytä jatkaa ja ylläpitää loputtomasti.
Erityisesti verkkomaailmassa tämä psykohömppä leviää ja se on ilmiönä oikein sairasta touhua. Etsitään verkosta sopivat diagnoosit ja sitten kerrotaan kaikille että ”minä olen tätä”. Jo lapsena jne jne…Jokainen jolla on mielenterveydellisiä ongelmia tietää että diagnoosit ovat täysin sattumanvaraisia ja monet saattavat saavat useita erilaisia diagnooseja elämänsä aikana. Juuri ne stigmatisoivat. Kelakorvauksia hakiessa niitä tarvitsee kyllä, täytyy myöntää. Mielisairaalat ovat paikkoja joissa terveenä itseään pitävät ovat hoitavinaan sairaita ja ainoat jotka viettävät sairaalassa koko ikänsä ovat sairaalan henkilökuntaan kuuluvat. He eivät parane koskaan. Osa omaisistakaan ei pääse irti sairaudestaan. He haluavat jatkuvasti huomiota omalle kärsimykselleen, koska heillä on vammainen lähimmäinen ja ovat osoittaneet jopa mieltä pakkohoitomuotojen kiristämisen puolesta. Ja kuitenkin Suomessa on voimassa ihmisoikeuksia polkeva sekä ihmisarvoa alentava aivan liian tiukka pakkohoitolaki.
Masennukselle ja muullekin hulluudelle saa myös nauraa, monella vaikeasti vammaisella ihmisellä on enemmän huumorintajua kuin tällä tosikkomaisella ja tukehduttavalla psykokultilla. Ei pidä tehdä tästä maailmasta liian ahdasta paikkaa. Tällä en tarkoita sitä etteikö ihminen pitäisi ottaa vakavasti. Ihminen on otettava vakavasti, mutta näiden verkkodiagnoosien ja masennustestien seurauksena jokaisella on joku mielisairaus. Onko kaikilla oikeus saada ammattimaista hoitoa ja apua? Mielenterveyspalvelut ajettiin edellisen laman aikana alas ja siitä kärsivät erityisesti vaikeimmin vammaiset. Kärsivät edelleen näistä leikkauksista.
Olisiko millään mahdollista lisätä hyvinvointia ja elämäniloa, sekä elinoloja. Jos Voimalan toimittajat tekevät vaikeista mielenterveysongelmista kärsivistä ohjelman, niin aivan varmasti tästä maasta löytyy itseensä ja sairauteensa myös huumoritajulla suhtautuvia ihmisiä.
Ohjelman nimin voisi olla: Jättäkää ihminen rauhaan normalisoinnilta ja vammauttavalta sairaus-terveyspuheelta.
Hyvinvointia kaikille, kiitos !
Lämmin kiitos mukana olleelle ohjelmasta ja kirjoituksesta. Omasta masennuksestani selviäminen yksin ja ilman tukea on vienyt aikaa vuodesta 1949 tähän päivään eikä ole onnistunut. Ensimmäinen muistoni on kokemus huonoudestani. Vastuun ottamisesta itsestäni ei minua voida syyttää, yrittänyt olen täysillä koko elämäni ajan kuitenkin onnistumatta. Terapiayritykseni ovat kaatuneet törkeään kohteluun, vasta nyt vanhana olen löytänyt hyvän terapeutin, johon minulla ei kuitenkaan ole varaa, Kela ei avusta työkyvyttömyyseläkkeellä olevaa. Mistä tämmöinen repii huumoria? Mitä muuta mahdollisuutta on kuin lääkkeet? Nekään eivät tosin auta, kun toivoa ei kerta kaikkiaan ole.
Oman elämän jäsentäminen juuri noin kuin kirjoitat on tärkeätä elämän kannalta. Monet asiat kytkeytyvät toisiinsa, masennus on se joka pysäyttää ihmisen. Elämälle voi aueta aivan uusi suunta tämän prosessin myötä.
Kiitos Sinulle ja hyvää kevättä !
Lähtökohtana ohjelmaan tulemiseen oli kipupotilaan rooli ja koettu todellinen "musta" masennus ja näköalattomuus, josta selviäminen yksin ja ilman tukea on vienyt aikaa vuodesta 1991 tähän päivään.
Eräs kirjoittaja kertoi, että masennus perustuu jo lapsuudessa alkaneeseen kehitykseen. Olen tästä samaa mieltä.
Ns. "kiltteyteen" sairastuminen lapsuuden turvattomassa ympäristössä saa ihmisen tekemään epäitsekkäitä tekoja vain siksi,että tulisi hyväksytyksi ja kokisi olevansa arvokas ihmisenä.
Lapsuus sekä nuoruus ilman yhtäkään läheistä ihmistä on ollut tulkintani mukaan lähtökohta tilanteeseeni, jossa ihminen on alttiina varsinkin läheisessä ihmissuhteessa tulla tietämättään hyväksikäytetyksi ja "höynäytetyksi" monin eri tavoin. Heikon itsetunnon omaava ja vaikkapa narsistisen tyyppinen ihminen ovat epäonnistumiseen tuomittu pari.
Masennukseni alkuaikoina 1991 alussa oli masennus diagnoosina vielä alkutaipaleellaan. Lääkityksestä vasta keskusteltiin ja nimitys lääkkeissä alkoi onnellisuuspillereinä. Puhuttiin mieluummin niistä ja elämänlaadun parantamisesta kuin masennuksesta. Aihe oli silloin vaikea - lähes tabu. Kerroin, että itse hakeuduin tuossa elämäni romahdusvaiheessa etsimään apua. Se oli ainoa hengissä säilymisen vaihtoehto syyllisyydentuntoisuuden, häpeän ja epäoikeudenmukaisuuden vallassa. Olin täysin epäonnistunut ihmisenä, puolisona - äitinäkin. Vaihtoehtoja on vain yksi.
Todelliseen kertomukseeni ei ohjelmassa puututtu. Masennuksen käsittely on niin valtava kokonaisuus. Minulla on ollut onni kipuhoitoni kautta kohdata lääkäri, joka ottaa ihmisen kokonaisuutena elämänhistoriaansa kantavana persoonana - ei pelkän kapean diagnoosin kautta. Sosiaalipsykologinen näkökulma vahvisti elämänhistorian merkitystä ja lääkinnällinen kuntoutus kohdallani on silloisena ajankohtana vielä ollut lapsen kengissä. Ollaan menty suuri harppaus eteenpäin ja kehitys vie parempaan. Siitä on osoituksena yhteinen keskustelu ja tahto.
Mitä taas persoonallisuuteeni tulee, niin tapani kohdata vaikeat tilanteet on pyrkiä hallita omia tunteita ja yrittää etsiä kaikesta myös myönteistä. Olen ollut selviytyjä monissa asioissa, vaikka aikaa on kulunutkin siihen paljon. Tämä ärsyttää varmasti monia. Vaikeuksien kautta olen löytänyt tervettä itseäni ja oppinut tuntemaan myös minääni paremmin. 60-vuoden aikana tämä on vienyt paljon voimia, mutta voitan esim. fyysistä sairauden aiheuttamaa kipua vain tämän kautta. Olen kokenut, että myönteisyys on ainoa tapa säästää omaa energiaa vaikeiden asioiden käisttelemiseksi.
Tämänkaltaisessa ohjelmassa ehkä odotettiin "potilaalta" muuta kuin nähtiin. Ihminen tulkitsee toista ihmistä tässä ajassa pääsääntöisesti ulkoisen olemuksen - ei niinkään syvällisimpien ajatusten, ymmärtämisen haluamisen kautta. Taustalla olevat asiat eivät näy välttämättä ulospäin. Olisi varmaankin helpottanut tilannetta, mikäli kertomustani olisi avattu yksityiskohtaisemmin.
Minun on todella vaikeaa näyttää negatiivisia tunteita ulospäin julkisesti. Ohjelmassa olemista helpotti myös se, että masennuksen alkamisajankohta on 20 vuoden takainen. Työstäminen jatkuu varmasti elämän ajan.
Ainoa tapa kohdallani vaikeuksista selviämiseen on yrittää lisätä omaa tietoisuutta ja ymmärrystä elämän tuomiin vaikeuksiin ja elämän kulkuun. Masennus on käännekohta/pysähdys elämässä ja sen suunnassa. On pakko etsiä selityksiä, miten tähän olen joutunut, mitä on tapahtunut ja mikä merkitys tällä vaikealla tilanteella oli elämäni tärkeimmälle ihmiselle - lapselleni, joka on täysin riippuvainen minusta. Toimintamallien muutos on keino parempaan. Herkkyys huomata se, että ollaan jälleen "kutsumassa" uhriutumista, on parasta tietoisuutta. Tämä on kouluelämässäkin yksi tärkeä kiusaamisen ehkäisyn alkutieto, mutta keinot ovatkin sitten vaikeita kehitystehtäviä. Tarvitaan hyviä ihmissuhteita ja tukea vahvistaa toinen toistamme.
Oman lapsuuteni kokemukset antoivat minulle kaksi elämänohjetta - ensimmäinen: jos minulla joskus on lapsia, heidän ei koskaan tarvitse pelätä, olla yksin tai ilman heitä ymmärtävää äitiä niin kauan kuin elän.
Kotonani 50-luvulla sodan vaikutus siellä olleen isän terveyteen, henkiseen elämään ja hänen varhainen kuolemansa sekä äitini jääminen syrjässä maaseudulla ison lapsikatraan kanssa yksin oli lamaannus. Isäpuoleksi ja elättäjäksi tuli, ollessani 7-vuotias, vakavasti sodassa myös henkisesti vammautunut mies. Ymmärsin hänen tragediansa ihmisenä, joka 17-vuotiaana joutuu kohtaamaan sodan kauheudet, mutta perheemme arjessa tuo ymmärrys ei minua auttanut.
Olin ainoa lapsi, joka uskalsi vastustaa isäpuolen raakuuksia ja siksi olin usein hengenvaarassa yrittäessäni puolustaa ja viedä turvaan perheen pienimpiä lapsia. Äiti oli masentuneisuudessa ja alistuneisuudessa, ammattitaidottomana ja ilman omaa toimeentuloa täysin riippuvainen miehen työtuloista. Hän ei kyennyt antamaan meille turvaa. Jouduin ns. äidin rooliin vastuun kantajana lapsista. Hyvää esimerkkiä tasapainoisista toimintamalleista ei ollut siinä maalaiselämässä.
Ilmapiirin tulkitsemisesta tuli minulle taito ja tilanteiden provosoituminen vaikkapa sisaren itkusta, sai aikaan pelottavia reaktioita, joita yritin rauhallisella ja varmalla olemuksellani saada hallintaan isäpuoleen päin nuorempia ohjaten. Siitä on varmaankin peräisin se, että tunteeni eivät näy julkisesti ulospäin edes vaikeissa tilanteissa. Maton alle on jäänyt paljon peitettävää, joka on loputon työsarka.
Toinen seikka, jonka kotoa lähtiessäni itselleni vannoin oli se, että koulutan itseäni niin pitkälle kuin pääsen ja teen työtä niin hyvin kuin osaan toisille merkityksellisessä työssä. Tällä olen taistellut sitä yhteiskuntatieteilijöiden ja sosiaalipsykologien tutkimusväitettä vastaan, että yksilön on lähes mahdoton päästä oman perheensä sosioekonomisesta kehästä eroon. Koti on minulle myös tärkeä turvasatama.
Vuonna -87 olin sinisilmäisenä ja hyväuskoisena, kiltteyteen lapsuudessa sairastuneena, ajautunut tilanteeseen, jossa olin panostanut kaiken avopuolisoni uran ja avosuhteemme eteen (koska olin päättänyt onnistua suhteessa) . Miehen kotikaupunkiin muuton vuoksi olin luopunut hyvästä vakinaisesta virasta, omista lähiystävistäni, sijoittanut 25-vuoden säästöt uuden yhteisen asunnon alkupääomaksi ja vaihtanut myös lapseni kasvuympäristön kauas läheisistä ihmisistä.
Tässä tilanteessa lamavuonna -91 kaikki romahti: mies lähti parempiin maisemiin - mukana menivät sijoittamani säästöt ja varat, jotka olin panostanut yhteiseen kotiimme. Jäljelle jäivät minulle ja lapselle nöyryytys, alistettu itsetunto, mustelmilla oleva leukaluu, vieras ympäristö ja kaikkoavat ihmissuhteet ja työnä jatkuvat pätkätyöt.
Masennus ruokki syöksykierrettä niin fyysisen terveyden romahdukseen kuin elämänaikaiseen jatkuvaan itsetuntokamppailuun. Tähän olisi varmasti paikallaan tuo kognitiivinen pitkäkestoinen ja todella kallis terapia, mutta
yhteiskunnan tai tavallisen ihmisen talous ei sellaiseen yllä.
Ehkä tämä kertoo jotakin roolistani ohjelmassa.
Kaunista kevättä kaikille.
Eräiden ajattelutapojen mukaan mielen sairastuessa kyse on vuorovaikutushäiriöistä. Niin pitkään kun tämä "sairasmieli" tulkitsee todellisuutta oman mielensä mukaisesti ja kehii siitä jonkunmoisen kertomuksen kasaan mielensä peitoksi, hän ei ota vastuuta elämästään.
Minulle "parantumisessa" kaikkein vaikeinta oli se, että olen vastuussa elämästäni. Että en ole sairauteni. Kukaan ei varsinaisesti parane, mutta omia sisäisisä solmujaan kannataa availla. Pahanolon kierre päättyy. Tätä ei kannata tehdä yksin. Eikä epäammattimaisen ihmisen kanssa.
Vaatikaa mieluummin oikeutta saada kunnollista ja asianmukaista hoitoa kuin oikeutta olla "masentunut" tai kuten täällä joku sanoikin: mielisairas. Jos mieli on sairas sitä pitää hoitaa. Se riski kannattaa ottaa.
Kaikki mielen sairaudet muuttuvat kokonaisen elämän aikana. Ihminen ei ole sama ihminen 5 vuotiaana kuin 32 vuotiaana tai 54 vuotiaana. Siksikin tuo tarina lapsuudesta asti sairastetusta sairaudesta on hyvin ontuva.
Alkoholisti ei lopeta juomistaan käskemällä. Hän lopettaa juomisensa vain jos itse haluaa. Kyse on samasta asiasta, siksi en halua pakottaa ketään muuttumaan. Pitäkää kiinni mielisairaudesta niin kauan kuin haluatte, mutta älkää amputoiko suurinta osaa mielenterveysongemaisista. Me tiedämme miten oireet saa haltuun ja elämän haltuun.