Usein vakavasti masentuneen ihmisen masennus on alkanut vähitellen lapsuudessa ja tullut näkyvämmäksi vasta pari-kolmekymppisenä, jolloin diagnoosivaiheessa kyse ei ole enää masennuksen alkuvaiheesta. Lisäksi sairastumiseen vaikuttaa myös geneettinen perimä."
Tämä em. on nykytarina joka mielellään tarjotaan. Se on hyvin pysyvästi vammauttava ja amputoiva kertomus jossa masennus "selitetään" pysyäksi sairaudeksi. Ja tarjotaan siihen usein pysyvä lääkitys, mikä pitkällä juoksulla ylläpitää sairautta eikä rakenna masentuneelle tietä ulos tuosta kehästä.
Olen kulkenut syvän depression läpi ja tiedän miltä se kokemuksellisesti tuntuu, jossakin vaiheessa. Onneksi sain mahdollisuuden asianmukaiseen vuosien pituiseen ammattitaitoiseen psykoterapeuttiseen hoitoon. Jonka kuntotuttava ja siten "parantava" ja mieltä eheyttävä teho on pelastanut minut elämän puolelle eikä sitä vastaan. Jos joku tulee minulle väittämään etten "sairastanut oikeasti oikeaa masennusta", niin toivotan hänelle pikaista paranemista.
Oireista kiinnipitäminen on eräs vaihe tässä(kin ) mielen sairaudessa. Kun niistä voi päästää lopulta irti olo kohenee ja muuttuu psykoterapin päättyttyäkin (koska jäätynyt mieli on saatu liikkeelle) ja eniten potilas on entinen potilas, - ei ehkä ole "parantunut" mutta ei ole enää siten ahdistunut tai uupunut tai voimaton ja selviää tulevista elämänmuutoksista ja kriiseistä sairastumatta enää varsinaisesti masennukseen.
Psykoterapeuttisen hoidon vaikuttavuudesta on runsaasti tutkittua tietoa olemassa. Verratuna siihen että ihminen jätetään loppualämäksi ainoastaan lääkehoidon varaan roikkumaan. Se on hylkäämistä.
Me ihmiset olemme myös mitä uskomme olevamme tai uskottelemme itsellemme tai toisille. Lääkkeiden sivuvaiktutukset ovat usein niin runsaat ja moninaiset ettei potilas enää erota mikä kuuluu tautiin ja mikä ei. Ja usein näistä uusista ns. kolmannen polven lääkkeistä on hyvin vaikeata päästä eroon hyvin voimakkaiden (ja vaarallisten) vierotusoireiden takia.
Minä KIITÄN kovasti hyvin tehdystä ohjelmastanne !
Se antoi mahdollisuuden vaihtoehtoisen tarinan rakentamiseen sekä toivoa.
Tämä amerikkalainen ilmiö, ns kotirouvasyndrooma, on nyt rantautunut myös Suomeen. Silloin tarvitaan psykiatria ainoastaan lääkeresptien uusimiseen eikä sitouduta mihinkään muuhun hoitoon. Ja tarinalla lapsuudesta asti sairastetusta samasta sairaudesta ylläpidetään sitten "oikeutta olla mielisairas". Joka on kaikkein kaikkein oudoin ihmisoikeusvaatimus minkä olen kuullut. Ja jääkin sitten ainoaksi oikeudeksi kun oikeus asianmukaiseen hoitoon on viety tai siitä kieltäydytty.
Suomessa psykiatrinen hoito ja kuntoutus on ajettu tosi kapeaan rakoon. Mielenterveyspalveluista leikattiin edellisen laman aikana yli puolet resursseista ja pahalta näyttää tälläkin hetkellä.
Ohjelmassa oli hyvää tietoa siitä mitä olen kokenut, mutta ohjelma jäi monilta osin puutteelliseksi ja tarvitsee jatkoa.Jatkossa voisi olla keskustelemassa selvitytnyt,eläkkeelle siirtynyt, ja pari alan ammattilaista. Masemmukseen voi sairastua monista eri syistä esim. traumaattiset kokemukset, jonka vuoksi itse sairastuin."Olisi ollut ihmeellistä jos et olisi sairastunut"ovat olleet kommentit. Masennuksessa oma puolustusmekanismi pettää, on tehtävä korjausliike. Sairaudesta tekee pelottavan silloin kun siitä ei tiedä itse, eikä lähiympäristö. On vaan paha olo, persoonallisuus muuttuu, syöminen ja nukkuminen ei enää onnistu, vetäytyy vaan kaikesta, josta hoitamattomana seuraa kuolema. Ensin kaavakkeella kysely, miten näkee oman tilanteen tuo selkeyttä siten, että täällä ymmärretään asioista jota minä koen. Hoitajat tukena, psykiatri tekee diaknoosin, onko kyseessä lievä, keskivaikea vai vaikea masennus. Lääkitys pienenevillä annoksilla, terapiat, kotikuntoutus, ulkoilu,oikea hengitys ym. auttoi, jossa meni viisi vuotta.
Tuskin vakavasti masentunutta saisi keskusteluohjelmaan vieraaksi kertomaan vakavasta masennuksestaan. Joten masennuksesta selvinneet lienee sitten niitä, jotka voivat kertoa omasta kokemuksestaan.
Itse kritisoisin ohjelmassa ilmennyttä ajatusta, että terveydenhuoltojärjestelmän lisäksi pitäisi luoda muita verkostoja hoitamaan masentuneita. ---- Kuulostaa erinomaiselta ajatukselta näin äkkiseltään. Mutta meillähän on näitä vertaistukiryhmiä pilvin pimein. Ja mikäli sitten ajatus on, että kyseessä olisi järjestelmä, joka tarjoaa ammattiapua, niin kukahan sen maksaisi? Psykoterapiakoulutus maksaa noin keskikokoisen omakotitalon verran, joten terpiaa tuskin sen jälkeen tarjoillaan ihan hyvästä hyvyydestä ja lähimmäisen rakkaudesta ilman asianmukaista rahallista korvausta.
Rakastettavan masentuneen läheinen (ei varmistettu) 19.3.2011 08:07
Useimmissa keskusteluohjelmissa vakavan masennuksen käsittely jää nk. parannettavien masennustilojen jalkoihin. Tällöin normiposiitivisille ihmisille jää edelleenkin käsitys, että kun lähtee vähän ulos liikuskelemaan, niin kyllä se siitä.
Usein vakavasti masentuneen ihmisen masennus on alkanut vähitellen lapsuudessa ja tullut näkyvämmäksi vasta pari-kolmekymppisenä, jolloin diagnoosivaiheessa kyse ei ole enää masennuksen alkuvaiheesta. Lisäksi sairastumiseen vaikuttaa myös geneettinen perimä.
Haastateltaviksi masennuksen kokeneiksi yleensä pyydetään ihmisiä, jotka ovat 'selviytyneet' masennuksesta. Olisi tärkeää kuulla myös sellaisen kokemuksia, joka ei ole selviytynyt - ihmisen, joka on pysyvästi eläkkeellä tai joka on kokenut useita pitkiä sairaalajaksoja.
Vakavan masennuksen yhteydessä aivojen eri osien epänormaali toiminta ja niiden väliset viestinnän häiriöt tulisi tuoda selkeästi esille keskusteluissa. Lääkityksellä korjataan aivojen konkreettisia toimintahäiriöitä.
Jukka Tontin huomio: masentunut näkee liiankin selvästi oman tilansa, on erittäin osuva. Muiden hyvät huomiot ja kommentit jäivät lopulta 'kevyemmän' masennuksen jalkoihin.
Seuraavaksi aiheeksi: vakavasta masennuksesta ei 'selviydykään', miten eläisin elämäni?
Psykiatria lukuunottamatta kukaan osallistujista ei tiennyt mitään vakavasta masennuksesta, puhumattakaan että olisi sitä kokenut. "Ota itseäsi niskasta" -juttua oli taas kaikki. Alkujuonnossa mainittiin vakavan masennuksen olevan tosi paha juttu, josta ei pääse omin voimin - miksi loppuohjelmassa ei sitten käsitelty sitä kunnolla, vaan keskityttin noihin helposti naapureiden ja ulkoilun avulla hoituviin tiloihin? Vakavasti masentuneesta tuntui, että kelvoton tässä on, kun syö pillereitä eikä saa kontaktia ihmisiin.
Toimittajat vähättelivät masennustestejä siitä syystä, että masentuneet itse vastaavat niitten kysymyksiin ikäänkuin jääveinä. Kuka muu sitten voisi kertoa, miltä potilaasta tuntuu? Toimittajien tiedossa ei ilmeisesti ollut, että psykiatrit käyttävät myös testejä, jotka perustuvat potilaan havainnointiin ja että diagnoosi ei perustu pelkästään potilaan sanaan.
Suurin osa masennuslääkkeiden käyttäjistä ei ota "onnellisuuspillereitä", vaan pakosta kayttää lääkettä pystyäkseen elämään päivästä toiseen edes jotenkuten siedettävästi.
Toimittajille kaksi kysymystä:
" Miksi nyt päästätte ääneen jonkun itseään täynnä olevan kehumaan omaa vahvuttaan ja syyllistämään meitä raukkoja, jotka eivät vaan heikkouttaan pysty jättämään näitä lääkkeitä?"
"Aiotteko jatkossakin olla vain hyväosaisten puolella?"
Quo vadis? Carpe diem! (ei varmistettu) 18.3.2011 16:44
Helsingin Sanomat 21.7.2002 "Naisia romahduksen partaalla"- Jatkuva suorittaminen töissä, kotona, kuntosalilla on käynyt nin rankaksi, että moni nuori nainen selviytyy arjesta vain psyykelääkkeillä. Olisiko sittenkin helpompaa, jos suomalaiset naiset saisivat olla heikompia?
Nuoret naiset syövät psyykelääkkeitä selvästi enemmän kuin ennen. Masennus- ja mielialalääkkeiden käyttö on neljän vuoden aikana kasvanut huimat 38 prosenttia 15-44 vuotiaiden naisten keskuudessa. Noin 68.200 nuorta naista, seitsemän prosenttia ikäluokasta syö jo jotain psyykelääkettä.
Monet nuoret naiset ovat itse rakentaneet itselleen oravanpyörän, jonka tahdissa on pakko pysyä, ettei petä omia odotuksiaan. Nykyisin naiset melkein rehentelvät ylitöillään, kiireisillä aikatauluillaan ja kuntoilusuorituksillaan. Yhdysvalloissa ilmiötä kutsutaan sanalla "multitasking", monisuorittaminen. Moni nuori nainen yrittää olla mestari ja masentuu, ellei onnistu.
Nuorten naisten masennus ei kuitenkaan johdu vain työelämästä, vaan myös heidän omista odotuksistaan.
Koulutuksessa, harrastuksissa ja parinvalinnassa on niin paljon vaihoehtoja, että jos tyytyy ensimmäiseen, tuntee helposti jäävänsä jostain paitsi. Naisten palapelissä on nyt paljon enemmän osia, kuin aikana jolloin työ oli uusi saavutus.
Pitäisi olla kaunis, hoikka, tehokas, trendikäs ja nuorekas. Pitäisi olla ura, mies ja lapsia. Pitäisi ehtiä tehdä taidetta ja kiivetä Himalajalle, luettelee masennuksesta kärsivä Saara 32, joka opiskelee kuvaamataidon opettajaksi.
Suomessa on ollut vallalla supernaisen ihanne, jota e olemme yhdessä pönkittäneet sanoo naisten urakehitystä tutkinut Outi Raehalme Helsingin yliopistosta.
"Siitä on päästävä eroon, koska muutoin naiset palavat loppuun".
Raehalmen mielestä masentuneet nuoret naiset eivät välttämättä tajua, että raataminen verenmaku suussa ei enään kerro vahvuudesta.
Suurempaa vahvuutta monisuorittajilta vaatisi päätös pitää taukoa töistä ja tulla vähemmällä toimeen.
On pakko... Pitäisi ehtiä... Ei riitä ellei. Mutta kuka käski haluta kaiken heti? Eikö omaa rimaa voi laskea?
Vasta kamppailessaan gradun, masennuksen ja syömishäiriöiden kanssa Maria on tajunnut, että hän olisikin halunnut tehdä jotain käsillään.
Rimaa on vaikea laskea myös siksi, että suoritukset ovat vakuutus tulevaisuuden varalle. Melkein puolet suomalaisiata avioliitoista päättyy eroon, joten joka toinen avioitunut nainen jää jossain vaiheessa omilleen -yksin, tai lasten kanssa.
Miksi minussa jokin alkaa kiertää ja samalla oma mieli kiistää jotkin tämän päivän epätodet haukionkala - truismit.
Uskonnot ovat hiipineet median aiemmin asialinjalla olleisiin ohjelmiin kautta linjan. Meidän uskonnottomien mukaan, uskontoja ja niihin liittyviä käytäntöjä ja ilmaisuja tulisikin käsitellä niille tarkoitetuissa, omissa ohjelmissa. Muussa tapauksessa uskonnot ja tutkimustieto alkavat sekoittua keskenään eikä totuudellisuuteeen pyri enää kukaan.
11.3.2011 naistenpäivän kunniaksi lähetetyssä ohjelmassa eräs "voimanainen" esitti rukoilevansa voimaa/viisautta/itseluottamusta meistä erillään ja "ylhäällä" olevalta jumalata.
Jos me kaikki ihmiset toimisimme näin niin ei ihme, että naisten väitetty heikompi itsetunto (=itsetuntemus) on heikompi kuin vastaava miesten.
Jos jotain jumaluutta maaimanakaikkeudessa on, se tuskin on meistä itsestämme irrallaan olevaa (personoitunutta miespuolista) voimaa. Ehkä sitä voimaa ja itseluottamusta tulisikin alkaa etsiä ihan läheltä; eli olisi syytä alkaa tutustua perusteellisemmin omaan itseensä.
Kiitos hyvästä ohjelmasta ja tämän aiheen käsittelystä. Jaakko & Olli parivaljakko on muuttanut ja edelleen tulee muuttamaan omalta (merkittävältä) osaltaan tämän maan ajattelua radikaalisti oikeaan suuntaan, jossa ryhdymme vaatimaan parempaa, ja sitä sen myötä saamaan.
Keskustelua leimasi outo vastakkainasettelun fiilis, joskin sitä käytiin jotenkin sivuraiteilla. Onneksi Jaakko & Olli ovat kouliutuneet erinomaisiksi taklaajiksi viime vuosina - kuitenkin ihailtavan Fair Play -hengessä. Juuri niinkuin vain sellaiset voivat olla, jotka tietävät & tuntevat olevansa vahvoilla eivätkä pelkää persuksensa puolesta ;)
Usein vakavasti masentuneen ihmisen masennus on alkanut vähitellen lapsuudessa ja tullut näkyvämmäksi vasta pari-kolmekymppisenä, jolloin diagnoosivaiheessa kyse ei ole enää masennuksen alkuvaiheesta. Lisäksi sairastumiseen vaikuttaa myös geneettinen perimä."
Tämä em. on nykytarina joka mielellään tarjotaan. Se on hyvin pysyvästi vammauttava ja amputoiva kertomus jossa masennus "selitetään" pysyäksi sairaudeksi. Ja tarjotaan siihen usein pysyvä lääkitys, mikä pitkällä juoksulla ylläpitää sairautta eikä rakenna masentuneelle tietä ulos tuosta kehästä.
Olen kulkenut syvän depression läpi ja tiedän miltä se kokemuksellisesti tuntuu, jossakin vaiheessa. Onneksi sain mahdollisuuden asianmukaiseen vuosien pituiseen ammattitaitoiseen psykoterapeuttiseen hoitoon. Jonka kuntotuttava ja siten "parantava" ja mieltä eheyttävä teho on pelastanut minut elämän puolelle eikä sitä vastaan. Jos joku tulee minulle väittämään etten "sairastanut oikeasti oikeaa masennusta", niin toivotan hänelle pikaista paranemista.
Oireista kiinnipitäminen on eräs vaihe tässä(kin ) mielen sairaudessa. Kun niistä voi päästää lopulta irti olo kohenee ja muuttuu psykoterapin päättyttyäkin (koska jäätynyt mieli on saatu liikkeelle) ja eniten potilas on entinen potilas, - ei ehkä ole "parantunut" mutta ei ole enää siten ahdistunut tai uupunut tai voimaton ja selviää tulevista elämänmuutoksista ja kriiseistä sairastumatta enää varsinaisesti masennukseen.
Psykoterapeuttisen hoidon vaikuttavuudesta on runsaasti tutkittua tietoa olemassa. Verratuna siihen että ihminen jätetään loppualämäksi ainoastaan lääkehoidon varaan roikkumaan. Se on hylkäämistä.
Me ihmiset olemme myös mitä uskomme olevamme tai uskottelemme itsellemme tai toisille. Lääkkeiden sivuvaiktutukset ovat usein niin runsaat ja moninaiset ettei potilas enää erota mikä kuuluu tautiin ja mikä ei. Ja usein näistä uusista ns. kolmannen polven lääkkeistä on hyvin vaikeata päästä eroon hyvin voimakkaiden (ja vaarallisten) vierotusoireiden takia.
Minä KIITÄN kovasti hyvin tehdystä ohjelmastanne !
Se antoi mahdollisuuden vaihtoehtoisen tarinan rakentamiseen sekä toivoa.
Tämä amerikkalainen ilmiö, ns kotirouvasyndrooma, on nyt rantautunut myös Suomeen. Silloin tarvitaan psykiatria ainoastaan lääkeresptien uusimiseen eikä sitouduta mihinkään muuhun hoitoon. Ja tarinalla lapsuudesta asti sairastetusta samasta sairaudesta ylläpidetään sitten "oikeutta olla mielisairas". Joka on kaikkein kaikkein oudoin ihmisoikeusvaatimus minkä olen kuullut. Ja jääkin sitten ainoaksi oikeudeksi kun oikeus asianmukaiseen hoitoon on viety tai siitä kieltäydytty.
Suomessa psykiatrinen hoito ja kuntoutus on ajettu tosi kapeaan rakoon. Mielenterveyspalveluista leikattiin edellisen laman aikana yli puolet resursseista ja pahalta näyttää tälläkin hetkellä.
Ohjelmassa oli hyvää tietoa siitä mitä olen kokenut, mutta ohjelma jäi monilta osin puutteelliseksi ja tarvitsee jatkoa.Jatkossa voisi olla keskustelemassa selvitytnyt,eläkkeelle siirtynyt, ja pari alan ammattilaista. Masemmukseen voi sairastua monista eri syistä esim. traumaattiset kokemukset, jonka vuoksi itse sairastuin."Olisi ollut ihmeellistä jos et olisi sairastunut"ovat olleet kommentit. Masennuksessa oma puolustusmekanismi pettää, on tehtävä korjausliike. Sairaudesta tekee pelottavan silloin kun siitä ei tiedä itse, eikä lähiympäristö. On vaan paha olo, persoonallisuus muuttuu, syöminen ja nukkuminen ei enää onnistu, vetäytyy vaan kaikesta, josta hoitamattomana seuraa kuolema. Ensin kaavakkeella kysely, miten näkee oman tilanteen tuo selkeyttä siten, että täällä ymmärretään asioista jota minä koen. Hoitajat tukena, psykiatri tekee diaknoosin, onko kyseessä lievä, keskivaikea vai vaikea masennus. Lääkitys pienenevillä annoksilla, terapiat, kotikuntoutus, ulkoilu,oikea hengitys ym. auttoi, jossa meni viisi vuotta.
Tuskin vakavasti masentunutta saisi keskusteluohjelmaan vieraaksi kertomaan vakavasta masennuksestaan. Joten masennuksesta selvinneet lienee sitten niitä, jotka voivat kertoa omasta kokemuksestaan.
Itse kritisoisin ohjelmassa ilmennyttä ajatusta, että terveydenhuoltojärjestelmän lisäksi pitäisi luoda muita verkostoja hoitamaan masentuneita. ---- Kuulostaa erinomaiselta ajatukselta näin äkkiseltään. Mutta meillähän on näitä vertaistukiryhmiä pilvin pimein. Ja mikäli sitten ajatus on, että kyseessä olisi järjestelmä, joka tarjoaa ammattiapua, niin kukahan sen maksaisi? Psykoterapiakoulutus maksaa noin keskikokoisen omakotitalon verran, joten terpiaa tuskin sen jälkeen tarjoillaan ihan hyvästä hyvyydestä ja lähimmäisen rakkaudesta ilman asianmukaista rahallista korvausta.
Useimmissa keskusteluohjelmissa vakavan masennuksen käsittely jää nk. parannettavien masennustilojen jalkoihin. Tällöin normiposiitivisille ihmisille jää edelleenkin käsitys, että kun lähtee vähän ulos liikuskelemaan, niin kyllä se siitä.
Usein vakavasti masentuneen ihmisen masennus on alkanut vähitellen lapsuudessa ja tullut näkyvämmäksi vasta pari-kolmekymppisenä, jolloin diagnoosivaiheessa kyse ei ole enää masennuksen alkuvaiheesta. Lisäksi sairastumiseen vaikuttaa myös geneettinen perimä.
Haastateltaviksi masennuksen kokeneiksi yleensä pyydetään ihmisiä, jotka ovat 'selviytyneet' masennuksesta. Olisi tärkeää kuulla myös sellaisen kokemuksia, joka ei ole selviytynyt - ihmisen, joka on pysyvästi eläkkeellä tai joka on kokenut useita pitkiä sairaalajaksoja.
Vakavan masennuksen yhteydessä aivojen eri osien epänormaali toiminta ja niiden väliset viestinnän häiriöt tulisi tuoda selkeästi esille keskusteluissa. Lääkityksellä korjataan aivojen konkreettisia toimintahäiriöitä.
Jukka Tontin huomio: masentunut näkee liiankin selvästi oman tilansa, on erittäin osuva. Muiden hyvät huomiot ja kommentit jäivät lopulta 'kevyemmän' masennuksen jalkoihin.
Seuraavaksi aiheeksi: vakavasta masennuksesta ei 'selviydykään', miten eläisin elämäni?
Psykiatria lukuunottamatta kukaan osallistujista ei tiennyt mitään vakavasta masennuksesta, puhumattakaan että olisi sitä kokenut. "Ota itseäsi niskasta" -juttua oli taas kaikki. Alkujuonnossa mainittiin vakavan masennuksen olevan tosi paha juttu, josta ei pääse omin voimin - miksi loppuohjelmassa ei sitten käsitelty sitä kunnolla, vaan keskityttin noihin helposti naapureiden ja ulkoilun avulla hoituviin tiloihin? Vakavasti masentuneesta tuntui, että kelvoton tässä on, kun syö pillereitä eikä saa kontaktia ihmisiin.
Toimittajat vähättelivät masennustestejä siitä syystä, että masentuneet itse vastaavat niitten kysymyksiin ikäänkuin jääveinä. Kuka muu sitten voisi kertoa, miltä potilaasta tuntuu? Toimittajien tiedossa ei ilmeisesti ollut, että psykiatrit käyttävät myös testejä, jotka perustuvat potilaan havainnointiin ja että diagnoosi ei perustu pelkästään potilaan sanaan.
Suurin osa masennuslääkkeiden käyttäjistä ei ota "onnellisuuspillereitä", vaan pakosta kayttää lääkettä pystyäkseen elämään päivästä toiseen edes jotenkuten siedettävästi.
Toimittajille kaksi kysymystä:
" Miksi nyt päästätte ääneen jonkun itseään täynnä olevan kehumaan omaa vahvuttaan ja syyllistämään meitä raukkoja, jotka eivät vaan heikkouttaan pysty jättämään näitä lääkkeitä?"
"Aiotteko jatkossakin olla vain hyväosaisten puolella?"
Helsingin Sanomat 21.7.2002 "Naisia romahduksen partaalla"- Jatkuva suorittaminen töissä, kotona, kuntosalilla on käynyt nin rankaksi, että moni nuori nainen selviytyy arjesta vain psyykelääkkeillä. Olisiko sittenkin helpompaa, jos suomalaiset naiset saisivat olla heikompia?
Nuoret naiset syövät psyykelääkkeitä selvästi enemmän kuin ennen. Masennus- ja mielialalääkkeiden käyttö on neljän vuoden aikana kasvanut huimat 38 prosenttia 15-44 vuotiaiden naisten keskuudessa. Noin 68.200 nuorta naista, seitsemän prosenttia ikäluokasta syö jo jotain psyykelääkettä.
Monet nuoret naiset ovat itse rakentaneet itselleen oravanpyörän, jonka tahdissa on pakko pysyä, ettei petä omia odotuksiaan. Nykyisin naiset melkein rehentelvät ylitöillään, kiireisillä aikatauluillaan ja kuntoilusuorituksillaan. Yhdysvalloissa ilmiötä kutsutaan sanalla "multitasking", monisuorittaminen. Moni nuori nainen yrittää olla mestari ja masentuu, ellei onnistu.
Nuorten naisten masennus ei kuitenkaan johdu vain työelämästä, vaan myös heidän omista odotuksistaan.
Koulutuksessa, harrastuksissa ja parinvalinnassa on niin paljon vaihoehtoja, että jos tyytyy ensimmäiseen, tuntee helposti jäävänsä jostain paitsi. Naisten palapelissä on nyt paljon enemmän osia, kuin aikana jolloin työ oli uusi saavutus.
Pitäisi olla kaunis, hoikka, tehokas, trendikäs ja nuorekas. Pitäisi olla ura, mies ja lapsia. Pitäisi ehtiä tehdä taidetta ja kiivetä Himalajalle, luettelee masennuksesta kärsivä Saara 32, joka opiskelee kuvaamataidon opettajaksi.
Suomessa on ollut vallalla supernaisen ihanne, jota e olemme yhdessä pönkittäneet sanoo naisten urakehitystä tutkinut Outi Raehalme Helsingin yliopistosta.
"Siitä on päästävä eroon, koska muutoin naiset palavat loppuun".
Raehalmen mielestä masentuneet nuoret naiset eivät välttämättä tajua, että raataminen verenmaku suussa ei enään kerro vahvuudesta.
Suurempaa vahvuutta monisuorittajilta vaatisi päätös pitää taukoa töistä ja tulla vähemmällä toimeen.
On pakko... Pitäisi ehtiä... Ei riitä ellei. Mutta kuka käski haluta kaiken heti? Eikö omaa rimaa voi laskea?
Vasta kamppailessaan gradun, masennuksen ja syömishäiriöiden kanssa Maria on tajunnut, että hän olisikin halunnut tehdä jotain käsillään.
Rimaa on vaikea laskea myös siksi, että suoritukset ovat vakuutus tulevaisuuden varalle. Melkein puolet suomalaisiata avioliitoista päättyy eroon, joten joka toinen avioitunut nainen jää jossain vaiheessa omilleen -yksin, tai lasten kanssa.
Miksi minussa jokin alkaa kiertää ja samalla oma mieli kiistää jotkin tämän päivän epätodet haukionkala - truismit.
Uskonnot ovat hiipineet median aiemmin asialinjalla olleisiin ohjelmiin kautta linjan. Meidän uskonnottomien mukaan, uskontoja ja niihin liittyviä käytäntöjä ja ilmaisuja tulisikin käsitellä niille tarkoitetuissa, omissa ohjelmissa. Muussa tapauksessa uskonnot ja tutkimustieto alkavat sekoittua keskenään eikä totuudellisuuteeen pyri enää kukaan.
11.3.2011 naistenpäivän kunniaksi lähetetyssä ohjelmassa eräs "voimanainen" esitti rukoilevansa voimaa/viisautta/itseluottamusta meistä erillään ja "ylhäällä" olevalta jumalata.
Jos me kaikki ihmiset toimisimme näin niin ei ihme, että naisten väitetty heikompi itsetunto (=itsetuntemus) on heikompi kuin vastaava miesten.
Jos jotain jumaluutta maaimanakaikkeudessa on, se tuskin on meistä itsestämme irrallaan olevaa (personoitunutta miespuolista) voimaa. Ehkä sitä voimaa ja itseluottamusta tulisikin alkaa etsiä ihan läheltä; eli olisi syytä alkaa tutustua perusteellisemmin omaan itseensä.
luomu kirnuvoita päälle. Koko tämän kertainen ohjelma täyttä puppua.
Kiitos hyvästä ohjelmasta ja tämän aiheen käsittelystä. Jaakko & Olli parivaljakko on muuttanut ja edelleen tulee muuttamaan omalta (merkittävältä) osaltaan tämän maan ajattelua radikaalisti oikeaan suuntaan, jossa ryhdymme vaatimaan parempaa, ja sitä sen myötä saamaan.
Keskustelua leimasi outo vastakkainasettelun fiilis, joskin sitä käytiin jotenkin sivuraiteilla. Onneksi Jaakko & Olli ovat kouliutuneet erinomaisiksi taklaajiksi viime vuosina - kuitenkin ihailtavan Fair Play -hengessä. Juuri niinkuin vain sellaiset voivat olla, jotka tietävät & tuntevat olevansa vahvoilla eivätkä pelkää persuksensa puolesta ;)