Roope Ankka opettaa lapsille: taloudessa on draamaa ja draivia
Timo Harakka, sarjan toimittaja
Kun puhutaan rahasta ja kirjoista, on mahdoton sivuuttaa kaikkein kuuluisinta, kaikkien suomalaisten tuntemaa pohattaa – Roope Ankkaa. Maanantaina 20.6. klo 21.30 on siis vuorossa Don Rosan luoma ankkamiljonäärin "elämäkerta", Roope Ankan elämä ja teot (1997).
Jokainen lapsi saa ensimmäisen kosketuksensa kapitalismiin Roope Ankan kautta, huomauttaa illan vieras, Åbo Akademin liiketaloustieteen professori Alf Rehn. Hän on kirjoittanut akateemisen tutkielmankin Roope Ankasta.
Mitä Roope Ankka oikein lapsillemme opettaa?
“Rakastan sukellella rahoissani, kaivautua niiden alle kuin myyrä ja heitellä niitä ilmaan niin, että ne valuvat rahasateena päälleni.”
Roope Ankan suhde rahaan on äärimmäisen konkreettinen, suorastaan fetisistinen. Koska hän on parantumaton saituri, rahan ansaitsemisen pontimena on ainoastaan raha itse.
Toisin kuin päälle näyttäisi, Roope ei ole homo economicus (eli rationaalinen hyödynmaksimoija), koska hän ei laita rahaa koskaan kiertoon. Toisekseen hän ei suinkaan toimi omaksi edukseen: hän menee äärimmäisyyksiin löytääkseen ennennäkemättömiä rahanansainnan keinoja, piittaamatta lopultakaan voitoista.
Alf Rehn kysyykin kiehtovasti: Onko Roope kapitalisti vai yrittäjä?
Jälkimmäistä vastausta puoltaa havainto, että raha on lopultakin resurssi eikä lopputulos. Se mahdollistaa mitä eksoottisimmat seikkailut arktisilla alueilla, aavikoilla, korkeimmilla vuorenhuipuilla, merten syvänteissä, Petroliassa, Patagoniassa, Ylä-Moguliassa, lukuisissa muinaiskulttuurien kadonneissa kaupungeissa, Kafferin kaivoksissa – ja jopa kuussa ("24 karaatin kuu").
Kuin ohimennen hän tekee koko maailmasta siirtomaansa, kuten ilmenee hyvin perheessämme jo toisessa polvessa aarteena vaalitusta Minä, Roope-setä –jättikirjasta (Sanoma 1973). Yhdessä tarinassa Roope jopa taltuttaa vallankumouksen kovasti Vietnamia muistuttavassa Unstadistanissa (Unsteadystan).
Silti Roopen luoja, legendaarinen ankkamestari Carl Barks vetosi tarinoidensa "epäpoliittisuuteen". Don Rosa on kantaaottavampi: hänen kirjassaan kolonialisti-Roope jopa polttaa afrikkalaisen alkuasukaskylän. Tämä rikos vainoaa Roopea ikuisesti - valkoisen ankan taakka.
Ei ihme, että chileläiset Ariel Dorfman ja Armando Mattelart julkaisivat 1971 kirjan, joka käännettiin suomeksi 1980 otsikolla “Kuinka Aku Ankkaa luetaan: imperialistinen ideologia Disneyn sarjakuvissa” (Love-kirjat).
Kirja on tosikkomainen – mutta tosi olikin kyseessä. Vuonna 1973 kenraali Pinochet kaappasi vallan Chilessä. Kirjoittajat karkotettiin Ankkalinnasta.
Roope Ankka on viettinsä viemä. Hän on ahneudessaan kyltymätön, pakkomielteinen ja addiktiivinen mielipuoli, jonka himo ei voi koskaan tyydyttyä. Sinällään osuva ruumiillistuma globaalista kapitalismista.
Rahamarkkinat eivät lepää koskaan, niitä piiskaa loputtoman kasvun ja mielikuvitusrahan monistamisen houre, joka haihtui yht´äkkiä vuoden 2008 syksyllä. Mutta vain hetkeksi.
Alf Rehn mietiskelee, eikö tässä intohimossa ole positiivisetkin puolensa. Eikö addikti voi olla onnellinen addiktiossaan – ja lisätä myös ympäristönsä hyvinvointia. Ankkalinnassa ei ole leipäjonoja, kurjuutta, syrjintää eikä rasismia.
Rohkenin olla vähän eri mieltä, kuten ohjelmasta ilmenee.
Järkemme sanoo, että markkinajärjestelmä on mieletön, mutta tunne määrää toisin: rahan lume vetoaa, kiehtoo ja kietoo mukaansa.
Alf Rehnin mukaan Roope Ankka opettaa lapsille, että talous on kiehtovaa – että “siinä on draamaa, siinä on narratiivia”. Se on seikkailua, kokonaisvaltaista elämystä.
Rehn vakuuttaa, että lapset osaavat kyllä erottaa tarinan kerroksia ja ottaa etäisyyttä henkilöihin. Eivät he pety, kun tosielämän eläimet eivät puhu, toisin kuin saduissa. Asiat voivat olla yhtä aikaa totta ja kuvitelmaa. (Ja niinhän talous onkin.)
Mitenkähän lienee? Onko Roope Ankka hyväksi lapsille?
