Kaikki virolaiset osaavat laulaa

Olen käynyt Tampereen yliopistoa, jossa oli ylioppilaskunta, johon kaikki kuuluivat. Tampereella on myös joukko varsin aktiivisia ainejärjestöjä. Mutta osakuntaelämä on minulle aivan vierasta. Tartossa sitä tietenkin on, hyvinkin perinteistä.

Kurssitoverini Heidi toimii suomalaisen osakuntaelämän ytimessä, Helsingin yliopiston Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa. Sen keskuspaikanhan me tavalliset ihmiset tunnemme bilepaikka Bottana. Tarton ylipiston setlskond on heidän veljesosakuntansa ja syy siihen, miksi Heidi on täällä.

Tartossa on myös monia muita ylioppilasjärjestöjä. Toinen opettajamme Miina, itsekin vielä opiskelija, vei meidät yhtenä päivänä tutustumaan omaansa, korporatisiooni Amicitiaan. Sen veljesjärjestö Suomessa on Helsingin yliopiston Wiipurilainen Osakunta.

Omakotitaloalueella, pienen sievän puutalon toisessa kerroksessa oli huolella vaalittu, minun silmiini jotenkin sotia edeltävän ajan porvarisodin oloinen huoneisto. Tiedättehän, kuin Suomisen Ollin perheen koti. Parkettilattiat, mukavat sohvat, seinillä tauluja ja seinustoilla lipastoja. Ei uskoisi, että huoneisto on vain vajaan parinkymmenen vuoden ikäinen ja nykyaikaisten nuorten naisten yhdistyksen koti.

Amicitia on alkujaan perustettu vuonna 1924, mutta Neuvosto-Eestissä korporaatiot olivat kiellettyjä. Amicitiakin aloitti toimintansa uudelleen parikymmentä vuotta sitten. Miina liittyi siihen, koska häntä miellyttivät Amicitian johtoajatukset.

Itse nimi Amicitia tulee latinasta ja tarkoittaa ystävyyttä. Järjestön johtokäsitteet ovat Julgus, Lootus ja Ausus. Vapaasti vironkielisestä selityksestä suomennettuna: voittaa vastukset ja tehdä uutta; toteuttaa unelmansa ja olla aloitteellinen; kantaa vastuuta itsestään ja toisista.

Paljon ehti Miina kertoa meille tihkusateisena aamupäivänä Amicitian tiloissa. Kuten, että järjestön värit ovat sireeni, tummanvihreä ja kulta, koska eräs perustajajäsenistä oli nähnyt sireeninoksan kultaisessa maljakossa ja ihastunut siihen. Että korporaatiot ovat aina joko miesten tai naisten yhteisöjä. Että he Amicitiassa pitävät esitelmiä eri aiheista ja laulavat paljon. Että korporaatiot pohjautuvat saksalaiseen keskiaikaiseen opiskelijaperinteeseen ja jotenkin myös Vapaamuurareihin.

Viimeksi mainittu seikka sai niskakarvat pörhistymään. Samoin se, että huoneistossa olevaa järjestön puheenjohtajiston pöytää tai lippua ei vieras saanut edes koskettaa. Minussa heräsi suomalainen demokratiahenki. Vapaamuurarit, apua! Ja sitä pöytää teki niin mieli koskettaa. Mutta Miina on tosi kiva opettaja, joten annoin olla.

Sen sijaan kun Miina väitti, että kaikki virolaiset osaavat laulaa, silloin oli pakko pistää vähän vastaan. Olin nimittäin kysynyt, mitä tekisi sellainen uusi opiskelija, joka haluaisi liittyä Amicitiaan mutta ei osaa laulaa. Miina näytti hämmästyneeltä ja väitti ettei ole mahdollista, ettei joku osaisi laulaa.

Virolaisilla on jänniä myyttejä itsestään. Niin kuin meillä suomalaisillakin. Mehän taas kuvittelemme olevamme hiljaisia. Amicitiassa meidän monikulttuurinen ryhmämme hyvin viihtyi hyvin. Kahvi, tee ja pikkupurtava maistui kaikille. Ja kurssin bilettäjät, puolalainen Artur ja jemenin-virolainen Keis ottivat ansaitut tirsat upottavalla sohvalla Miinan puhellessa...

Ps. Opin juuri, että strutsi on viroksi jaanalind. Osui ja upposi! Pää se on pensaassa minullakin monesti, kun pitäisi jotain fiksumpaa saada aikaiseksi.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle