Kun posti polkee...

Vanhan hokeman mukaan posti kulki, kun Kusti polki. Hokema on ajalta ennen Itellaa ja niitä firmoja, joiden nimet sijaitsivat ennenvanhasen Postin ja tämän nykyisen liikelaitoksen nimikyltin välissä. Onko se muuten enää Itellakaan...?

Joka tapauksessa idea oli, että posti kulki lähettäjältä vastaanottajalle mahdollisimman sutkisti. Nykyään, kun lähettäjälle annetaan jopa koodi, jolla seurata netistä postinsa kulkua matkan varrella, itse asian eli postin kulun kanssa voi olla vähän niin ja näin.

Niin on myös Soomelahen toisella puolella.

Kirjeen piti kulkeman Helsingistä Tarttoon pikakirjeelle säädetyssä parissa-kolmessa päivässä. Kaikkihan tiedämme, että laivat kulkevat Helsingistä Tallinnaan muutamassa tunnissa päivittäin päeviti ja lähes joka tunti. Bussit taas huristavat tänne Tarttoon Tallinnasta jopa puolen tunnin välein. Mutta posti, see on aeglane eli hidas.

Mene ja tiedä, kummalla puolella Suomenlahtea se verkkainen Kusti polki vai uitettiinko posti yli, kuten opettajani ehdotti, kun ihmettelin kirjeen saamiseen kulunutta aikaa. Kertoi muuten, että hän saa Saksastakin postinsa nopeammin kuin Suomesta. Niinpä pieni pikakirjeeni oli kädessäni vasta kahdeksan päivää lähettämisensä jälkeen.

Joku voisi sanoa, että tulihan se ja ehjänä. Tuli tuli, vaan entäpä, jos siitä ei olisi maksettu pikamaksua? Ehtisikö jouluksi kotiin?

Tartossa postilaitos on joka tapauksessa hiljan uudistanut systeeminsä. Keskikaupungilla, keskilinnas, on iso talo ja konttori erinomaisella paikalla, kaikkien tavoitettavissa. Palvelu on nopeaa: kortit ja kirjeet leimataan napakasti ja myyvät siellä, kuten meilläkin, myös lehtiä ja kortteja. Mutta. Kirjekuorta, joka ei mahdu postilaatikkoon, ei sieltä saa noutaa.

Siis. Vaikka asun postin viereisessä korttelissa, joudun hakemaan kirjeeni laitakaupungilta, äärilinnast, paikasta, jota ei tämmöisille autottomille ole tarkoitettu lainkaan. Lähin bussipysäkki on nimittäin tovin matkan päässä. Ystävällinen bussikuski ajoi minut kuitenkin uuden jakelukeskuksen nurkalle, todeten, että kyllä ovat huonoon paikkaan halva kohta sen pykänneet. Mainio virolainen mies: tekee hyvää ihan kuin vahingossa.

Noo, kivahan se hakumatka tavallaan oli, olihan minulla aikaa. Ja oli jännä nousta postireissun jälkeen bussiin pysäkiltä, jonka vieressä puutaloa lämmitettiin niin, että luulin ensiksi sitä savustamoksi. Mahtavan nostalginen haju, paksu savu, kaupunkilaisen nenässä. Mutta entäs, jos olisin ollut saamassa jotain suurempaa? Sinnepäin kun kulki sentään pari bussilinjaa, mutta takaisin keskustaan pääsi vain yhdellä ja varsin nopeasti täyttyvällä.

Ymmärrän toki, että muualla kuin keskustassa asuvat pääsevät sinne korpeen helposti autoillaan. Mutta entäs lapset, köyhät ja mummot? Pitääkö millä mittapuulla mitattuna hyvänsä pienikokoisen, 100 000 asukkaan Tarton, koko asujaimiston todellakin käydä keskitetyssä postinjakeluyksikössä? Ja koska kaupungissa on monia muitakin postikonttoreita, ihmettelen niiden funktiota.

Aiemmin minulta ja varmaan monelta muulta, olisi kulunut kotimatkalla aikaa kaksi minuuttia noutaa postinsa. Nykyisellä vauhdilla ehtii kyllä kovastikin monta kertaa katsoa eli vaadata sieltä internetistä, mitä postille kuuluu. Jos siis ei internetiühendus lähe maha eli yhteys katkea...

PS. Taisin muuten aikaisemmin erheellisesti kutsua Suomenlahtea Läänemereksi. Viimemainittu on tietenkin meikäläisittäin Itämeri. Sama meri, mutta meil itä eli Venäjän suunta, heil länsi eli Ruotsin suunta... Mutta Suomenlahti on siis Soomelaht.
 

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle