Cantundo - käsikirjoitus 1. versio

Cantundo:

Saulilla on selvästi silmää visuaalisille yksityiskohdille ja pienille kuvallisille oivalluksille. Se on tärkeää ja arvokasta. Ja myös yllättävän harvinaista. Cantundoa lukiessa tietää koko ajan lukevansa elokuvaa.

Mikon puinen kuksa nykyaikaisessa kahviautomaatissa on hyvä yksityiskohta, joka kertoo vaivattomasti ja hauskasti päähenkilön taustasta ja ehkä luonteestakin. Kannattaa huomata, että sekin on konflikti, ristiriita, pieni visuaalinen sellainen.

Mikon reaktioiden ja toiminnan kannalta iso päätös roikkuu mielestäni vielä ilmassa:

Kuuluuko Mikon kysymys: ”Kuulenko harhoja? Mitä täällä tapahtuu? Mitä minulle tapahtuu?” vai ”Miksi nauhoitus ei tallentunut? Kuka on tämän takana, ja miksi? Vehkeileekö joku selkäni takana?”

Päätös on käsikirjoituksen kannalta iso, ja vaikuttaa kaikkeen jatkossa. Nyt tuntuu alusta asti siltä, että Mikko ei kovin pontevasti yritä puolustaa itseään, vaan lähinnä ihmettelee asiantilaa ja kääntyy sisäänpäin. Arvelemme siis heti, että Mikon korvien välissä on jotain, mikä vaatinee selvittelyä. Hän ei varsinaisesti puolusta itseään edes seistessään syytettynä, vaan hänen omituinen käytöksensä lähinnä tukee potkujen saamista.

Mummelin luona käydessään Mikko vastaa ”en tiedä”, kun mummeli kysyy: ”Mites sie poikaparka menit semmosta tekemään?”. Mikon vastaus kertoo meille aika paljon. Hän ei sano, edes ohimennen, että kyse oli ainoastaan teknisestä ongelmasta, väärinymmärryksestä tai jotain muuta. Mikko sanoo suoraan, ettei tiedä. Kerrommeko siis tässäkin katsojalle liikaa? Vai onko Saulin tarkoitus nimenomaan, että ymmärrämme heti, että päähenkilöllä on nyt liikaa oravia vintillä? Tämä on juuri se iso valintakysymys. Ja päätöksen tekee tietysti kirjoittaja.

Mummon kysymys on todellakin osuva, mutta sen koko merkityksenhän ymmärrämme vasta myöhemmin. Tällainen dialogin käyttö kertoo dramaturgille, että kirjoittaja tietää koko ajan, mitä tekee. 

Mikäli tahdomme pitää elossa mahdollisuutta, että syypää löytyy jostain muualta kuin Mikosta itsestään, voisi myös mummelia vielä kehittää kenties mielenkiintoisempaan suuntaan. Hän on tällaisenaan ihan hauska ja uskottava, mutta onhan myös mahdollisuus, että hän olisi selvemmin yksi epäillyistä. Hänen asunnossaanhan me luulemme jotain kamalaa tapahtuneen. Jos tahtoisimme yllättää, ja välttää stereotyyppiä, niin mummeli voisi olla pelottava, tai hihitellä kännissä ja kähmiä Mikkoa, tai olla täysin elämästä vieraantunut dekkarifriikki. Tai mitä muuta tahansa. Eli epäilyttävä.

Mikäli esittelisimme Mikkoa hiukkasen enemmän ennen hyllytystä, tutustuisimme siis ensin täysin normaaliin nuoreen mieheen, uskoisimme helpommin, että vika on jossain Mikon ulkopuolella. Olisiko hyvä, että hyllytys tuntuisi meistä heti oikeusmurhalta? Käytännössä tämä voisi tarkoittaa vaikka Nean tuomista kuvaan vähän aikaisemmin. Liikaa ekspositiota täytyy aina varoa, mutta tässä kun on kysymys katsojan tietoisesta harhaanjohtamisesta, niin voisiko olla edullista, että tietäisimme, kuka hyllytetään?

Mitä jos Mikolla (ja Nealla?) olisi juuri tekeillä jotain elämänsä tai parisuhteensa kannalta merkittävää, johon hyllytys sopisi mahdollisimman huonosti? Mikä on Mikon taloudellinen tilanne? Ilmeisin vaihtoehto olisi vaikkapa juuri otettu liian suuri asuntolaina, jonka takia palkaton hyllytys tai potkut olisivat kerta kaikkiaan katastrofi. Sauli varmasti keksii tarvittaessa mielenkiintoisemman vaihtoehdon, jos tahtoo. Voisiko siis olla jotain ihan konkreettista, minkä hätäpuhelu ja sen seuraukset keskeyttävät? Olisi hauskaa, jos tarinan tapahtumat, sen alkusysäys osuisi henkilöiden kannalta juuri pahimpaan mahdolliseen aikaan.

Mikon isä on heti varsin raskaalla kädellä piirretty. Kontrastina Mikon muuhun maailmaan se on toki hyvä, mutta jälleen, jos tahdomme johtaa katsojaa harhaan, skarpimpi ja ehkä vähän maallisempi isä hämäisi meitä paremmin. Onko siis hyvä, että isä puhuu koko ajan vain omaa baabeliaan? Olisiko meillä käyttöä myös isän ja pojan väliselle hyvälle hetkelle? Kummitusten ja harhojen suhteen lopullisen tyylilajin ja keinojen valinta on vaikea tehdä pelkästään paperilla. Näyttelijät, ohjaaja ja leikkaaja ovat tässä lopullisia päättäjiä.

Kuistin repiminen, vanhat mädät laudat ovat erinomainen symboli koko tarinalle, ja konkreettinen syy isälle ilmestyä tarinaan. 

Pexi on hyvä hahmo olemassa. Jos tahdotaan herättää katsojassa epäilyksiä, Pexi on niille hyvä kohde. Voisiko häntä käyttää enemmänkin? Tämä jälleen riippuu siitä, käpertyykö Mikko sisäänpäin (menee mökille), vai toimiiko aktiivisesti suhteessa puheluun ja sen mysteeriin? Eli päätyykö Mikko penkomaan tallennusjärjestelmän kovalevyjä vai pysähtyykö katsomaan peiliin?

Mikon puhumattomuus ja siitä kertominen tukee nyt myös jälkimmäistä vaihtoehtoa. Mikäli Mikon ja Nean tilanne ja ongelma olisi jotain konkreettisempaa, liikkeen tuntu tarinassa eteenpäin voisi olla selkeämpi. Konflikti mökin suhteen ja/tai erimielisyys isän tapaamisesta ovat kyllä toimintaa juuri siihen suuntaan, mutta pitäisikö jompikumpi nostaa silloin selvemmin fokukseen, ei pelkästään Mikon puhumattomuus tai muut yleiset parisuhteen kommunikaatio-ongelmat.

Takaumia on tarinassa nyt varsin paljon, mutta niissäkin on selkeästi oma tarinansa, jännite ja konflikti. Mitä lapset aikovat? Pääsevätkö he pakoon? Myös takaumista arvaamme, että kysymyksessä on tavalla tai toisella Mikko itse, hänen menneisyytensä ja henkinen kondis. Voisiko mitenkään hämätä katsojaa luulemaan, että takaumat liittyvät johonkin muuhun?

Vertailun vuoksi vaikkapa Robert DeNiro psykologisessa trillerissä Hide and Seek (2005). Ei mikään suuri elokuva, mutta hyvä oppitunti katsojan hämäämisessä.

Käsikirjoituksen loppupuolella on eniten tehtävää. Ratkaiseva info tulee mummelilta Nealle nyt kovin helposti. Koko mummo tuntuu heti olevan tarinassa vain tämän funktion takia. Hänellä olisi hyvä olla joku ihan konkreettinen syy kertoa itsemurhan tehneestä tytöstä. Tai Nea voisi kysyä siitä mummelilta ihan suoraan, mikäli olisi saanut asiasta jotain vihiä jo aikaisemmin.

Entä olisiko parempi, että itse murha-asunto olisi tyhjä? Mummeli olisi vain naapuri? Toisiko se meille enemmän mahdollisuuksia ja epäiltävää, tutkittavaa? Mitä jos asunnot on yhdistetty? Yksiö liitetty myöhemmin toiseen? Koska Mikko itse asiassa siskonsa surmasi? Onko siinä meillä kolmas aikataso? Kauanko siitä on? 

Murhan selviäminen Nealle Mallan nimestä on nyt vähän ohut ja simppeli. Voisiko Mikko kysyä suoraan Nealta, mikä itseään viillelleen tytön nimi oli? Entä riittäisikö vähempikin baabeli Mikon repliikeissä kertomaan, että kaveri on sekaisin? Olisiko mahdollista nähdä isä tässä tilanteessa? Nea ei tietenkään häntä näkisi, mutta isän läsnäolo vähentäisi tarvetta Mikon puhua asioita ulos dialogissa. Tyytyväisenä hymyilevä isä? Aina, kun jotain voi kertoa ilman dialogia, teho on suurempi.

Loppu Mikon kuoleman jälkeen on enää pelkkää selittelyä, pitkiä kohtauksia, joita ei siinä vaiheessa enää tarvita. Siskot ovat muuten ihan mahdollinen lauma, mutta dialogi heidän kanssaan on nyt vain jälkikäteen psykologisointia, joka pienentää tehoja. Olemmehan nähneet Mikon lapsuuteen, ja oivaltaneet samat asiat itse.  Ja juuri nähneet, mihin kaikki on johtanut.

Raunioilla käyminen ja kirjeviritys ovat sinänsä kaunis lyyrinen yksityiskohta, mutta olisiko niillä käyttöä jo vähän aikaisemmin, kun tarina vielä on käynnissä? Nyt ne ovat vain kuollut häntä.

Vielä pienenpieni yksityiskohta, jota ihmettelin sivulla 33: tekisikö pohjoisen poika tosiaan tulen kamiinaan tunkemalla sinne sanomalehtiä? Jos lapinpojalla on kuksa töissä, niin kyllä hänellä luulisi olevan keklukin matkassa, kun mökkireissulle lähtee.

Kokonaisuutena Cantundo on jo varsin kompakti ja perusteltu. Käsikirjoitus selkeästi tietää, mihin se on menossa, ja millaisia tehoja missäkin vaiheessa tavoitellaan. Rakenteessa on vielä monia asioita, jotka voi tehdä paremmin ja tehokkaammin, mutta suunta on erinomainen. 

Mikko Reitala