Helahoito - käsikirjoitus 2. versio

Helahoito

Tarinan lähtökohta HelaHoidossa on kiinnostava ja tunnistettava. Se, mitä pienyritykselle tai esim. maatilalle tapahtuu yritystä aktiivisesti hoitaneen suvun jäsenen kuoltua on ongelma, joka koskettaa monia. Mahdollisuudet siihen, että katsoja innostuisi seuraamaan tarinaa ovat siis lähtökohtaisesti olemassa.

Myös maailma, johon tarina sijoittuu on mukavalla tavalla omaperäinen. Siivoojia on toki draamoissa vilahdellut (esim. elokuva Eila) ja seksityöntekijöitäkin (Miehen työ), mutta siivousalan pienyrityksestä, vieläpä perheyrityksestä, jossa hommat liukuvat vaaleanpunaiselle alueelle en muista kuulleeni. Pari perusasiaa on siis jotankuinkin kohdallaan.

Treatmenttia lukiessani oletin, että Helahoidon lajityyppi olisi farssi. Ajattelin, että henkilöiden ja juonen yksinkertaisuus pelastuisi sillä, että nyt mennään lujaa ja pidetään hauskaa. Tapahtumiksi tiivistettynä kaikki tarinan sisältämät sattumat, nähdyksi tulemiset, säntäilyt, paljastumiset ja pukeutumiset rakensivat mielikuvaa melko toiminnallisesta, kevyestä ja naurattamaan pyrkivästä jutusta.

Käsikirjoitusmuotoon kirjoitettuna tämä mielikuva ei kuitenkaan toteutunut. Mielikuva nopeasta ja leikkisästä rytmistä kariutui pitkiin ja selitteleviin dialogeihin, toimintaa ja tapahtumia olikin melko harvassa ja naurun paikkoja ei ollutkaan. Sen sijaan käsikirjoituksesta oli luettavissa kovaa yritystä hauskuuteen. Ymmärrän, että osa koomisuudesta on ajateltu rakennettavaksi hahmojen ulkoisen olemuksen varaan, mutta naurattaako poliisin puvussa poliisien luokse säntäävä hahmo tai lääkäritakkeihin pukeutunut pariskunta tai strippaavat nuorukaiset, jos näitä asuja kantavat henkilöt eivät ole meille kovin tuttuja tai merkityksellisiä. Voiko pelkkä hahmo naurattaa?

Se, että farssi-elementtejä sisältävä käsikirjoitus on kirjoitettukin draamamaiseen muotoon tuokin tullessan joukon lisäongelmia. Draamassa henkilöiden pitäisi olla moniulotteisempia, heissä pitäisi olla sisäisiä ristiriitoja ja heidän välillään jännitteitä, päähenkilön pitäisi mielellään tahtoa jotain ja katsojan pitäisi saada kokea tunteita, jos naurua ei kerran ole saatavilla. Ikävä kyllä HelaHoidossa nämä asiat eivät ole oikein kunnossa.

HelaHoidossa henkilöt piirretään annettujen ulkoisten atribuuttien (sekainen tukka, surffilauta, resuiset vaatteet) tai dialogissa annetun informaation ja puhetavan kautta, mutta mahdollisuutta kertoa ihmisestä tämän tekojen avulla ei ole suuremmin käytetty hyödyksi. Kuitenkin se, kun näemme miten joku henkilö jossain tilanteessa toimii, antaa meille katsojina paljon mieleenpainuvampaa, merkityksellisempää ja sisäistyneempää tietoa henkilöistä kuin sanoina ja esineinä annosteltu. En oikeastaan opi tuntemaan ketään tämän käsikirjoituksen henkiöistä ja siitä syystä en pysty kovin syvästi myötäelämään heidän elämäänsä tarinaa. Tiedän ihmisten iät ja ja muutamia ulkoisia asioita heistä, mutten tiedä paljoakaan heidän toiveistaan ja tavoistaan, ongelmistaan, ristiriidoistaan, poikkeamistaan tai salaisuuksistaan.

Rakenteellisesti käsikirjoitus ei ole kovin elokuvallinen. Kohtauksia on melko vähän, samoissa interiööreissä ollaan toistuvasti ja suurin osa kohtauksista etenee dialogin varassa. Ehkä juuri tästä syystä lukiessa tulee paikoitellen sellainen olo kuin lukisi näytelmää eikä elokuvakäsikirjoitusta. Rakenne ei ole myöskään kovin selkeä ja viimeinen käänne on niin lähellä loppua, että loppu tulee syliin hiukan yllättäin.

Samoissa miljöissä viipyminen on tietysti tuotannollisesti edullista ja esimerkiksi pitkäkestoisia sarjoja tehdessä välttämätöntäkin, mutta elokuvakäsikirjoituksen kohdalla se on kerrontaa hidastavaa ja yksipuolistavaa sekä myös tarinan sujuvuutta ja seurattavuutta heikentävää.

Vaikka kohtausten yliöihin on merkitty, että seuraava kohtaus tapahtuu “muutamaa päivää myöhemmin” ei katsojalla elokuvaa katsoessaan ole mitään välineitä nähdä sitä, esimerkiksi kohtauksen 18, joka tapahtuu HelaHoidon pihalla ja 19, joka tapahtuu toimistossa sisällä väliin on ajateltu aikasiirtymä, mutta katsoja lukee ko. siirtymän mitä luultavimmin suorana ja lyhyenä aikasiirtymänä. Kirjoittajan kannattaisikin miettiä erittäin tarkkaan millä keinoin voisi auttaa katsojaa pysymään kartalla niin maailman geografiasta kuin ajallisesta jatkumostakin kohtausten välisten leikkausten avulla.

Dialogissa on muutamia ongelmia. Asioita ei näytetä vaan asiat ja tapahtumat puhutaan näkyviksi. Henkilöt puhuvat siitä mitä ajattelevat, tekivät, tahtovat tehdä tai tulevat tekemään sen sijaan, että nämä asiat kerrottaisiin kuvin tai toiminnalla. Repliikit ovat hyvin pitkiä ja vuoropuhelun rytmi hidas, kukin ikäänkuin luennoi vuorollaan. Kun kuuntelee ihmisten vuoropuheluita salaa esim. bussissa tai kahvilassa, huomaa, että keskustelu koostuu usein aika pienistä osasista. Tai sitten toinen osapuoli puhuu pitkään ja vuolaasti ja toinen tiputtelee lyhyitä repliikkejä väliin. Myös puheen luontevuudessa olisi hiukan petraamista. Vaikka henkilöt on laitettu puhumaan puhekieltä, se tuntuu ainakin minun korvaani jollain tapaa teennäiseltä, ehkä siksikin, että komediaa yritetään tuoda tarinaan myös kaikkien henkilöiden vitsailulla. Enemmän kuin ääneen sanotuista sukkeluuksista komedia kuitenkin syntyy yllätyksistä, ristiriidoista, siitä, odotuksesta ja törmäyksestä, siitä että katsoja hiukan ennen tarinahenkilölle tapahtuvaa noloa asiaa tajuaa, että kohta se väistämättä tapahtuu.

Henkilöitä voisi vielä tarkentaa. Tässä versiossa vielä keski-ikäiset naiset, oli sitten kysymys Sonjasta ja Marittasta tai hautajaisten kutittelijoista, ovat kaikki keskenään aika samanlaisia, samoin nuoret miehet. Heidän repliikkinsä on merkitty eri miesten suihin, mutta jos poistaisimme tarinahenkiöiden nimet käsikirjoituksesta olisi hyvin vaikea arvata onko äänessä Jonne, Sami vai Veikka, Sonja vai Maritta, Venla vai Mari. Nuoret miehet ovat hiukan oletusti keskimääräisiä nuoria miehiä, keski-ikäiset naiset keskimääräisiä keski-ikäisiä naisia ja nuoret naiset keskimääräisiä nuoria naisia. Koen henkilöt myös hiukan kliseisinä, nuoret miehet haluavat rahaa, nuoret naiset poikaystävät ja keski-ikäiset naiset hmm... kunnioittaa perinteitä, mutta saada myös aisti-iloja hinnalla millä hyvänsä. Joku varmasti tekee näinkin, mutta eivät kaikki ja kliseet ovat hienovaraisesti varioituina erinomaisia renkejä, mutta huolimattomasti käytettyinä huonoja isäntiä.

Päähenkilö on onneksi selvästi olemassa, mutta Villeä voisi tuoda suhteessa vähän muita henkiöitä enemmän katsojan lähelle. Tarinassa, jossa on salaisuuksia (bisneksen luonne, Valtterin historia jne.) olisi hyödyllistä, jos katsoja voisi selvittää näitä salaisuuksia näkökulmahenkilön kautta ja tässä auttaisi, jos asioita kirjoitettaisiin ei vaan puhutuiksi vaan koetuiksi, nähdyiksi, tehdyiksi, kuulluiksi Villen kautta. Yksi hyvä niksi sitouttaa katsoja päähenkilöön ja samalla esitellä päähenkilö on antaa hänelle elokuvan alussa hiukan valkokangasaikaa ihan itsekseen. Kaikki ihmisethän muuttuvat ollessaan tekemisissä eri ihmisten kanssa, mutta ollessaan yksin ihminen on tavallaan “puhtaimmillaan” tai “itseimmillään”. Siitä syystä esim. Villen matka hautajaisiin, kiire, suhtautuminen omaan olemukseen, siis ahdistaako nuhjuinen puku Villeä itseään vai ei, vaivaako myöhässä olo Villeä vai ei, miten Ville katselee kotiseutuaan taksin ikkunasta, kun ei ole nähnyt sitä pitkään aikaan, miten Ville käsittelee surffilautaansa, voisi kertoa jo hyvin paljon niitä asioita, jotka nyt puhutaan ääneen kirkolla. Lisäksi saisimme aikaa leimautua Villeen, adoptoida hänet oppaaksemme ja läheisimmäksemme tämän tarinan ajaksi.

Käsikirjoituksen edelleen kehittelyssä voisit esimerkiksi miettiä, mitkä kaikki asiat, jotka haluat kertoa voit kirjoittaa toiminnallisiksi kohtauksiksi ilman sanan sanaa repliikeissä. Tai kohtauksiksi, joissa ihmiset puhuvat jotain aivan muuta kuin mitä kohtaus tarinassa kertoo.
Voisit myös miettiä henkilöille ihan elävät esikuvat, vaikka aika äärimmäisetkin hahmot, joilla on selkeästi oma puhe- ja olemisen tapa, jota sinun hetki havainnoituasi olisi helppo jäljitellä, mutta näin ihmisiin löytyisi yksityiskohtia ja yllätyksiä, jotka tekevät tarinahenkilöistä eläviä.
Lisäksi retki pieneen siivousalan yritykseen voisi antaa kontrastia ja tarkkuutta kohtauksiin, ylipäätään ihmisten, asioiden ja tapahtumaketjujen havainnointi voisi tuoda sellaisia detaljeja käsikirjoitukseen, että maailma alkaisikin tuntua uskottavalta ja sitä myöten tarina pääsisi lentoon.

Työn iloa ja sinnikkyyttä seuraavaan versioon

toivottaa Johanna Vuoksenmaa