Seitsemän seinähullua veljestä Ruotsin kiertueella
Iskelmän tarina kertoo nuoren viihdekulttuurin villistä lännestä, jonne hitaasti saapuu järjestys. Sen hulluimpina vuosina rahaa kannettiin jätesäkeissä ja sekalaiset managerit hoitivat bisnestä vodkan vauhdittamina. Tämän ajan legendaarisin hahmo oli omaperäinen Tappi Suojanen, joka kauppasi näkövammaista laulajaa ”Suomen Ray Charlesina” ja kuskasi Peyton Place -sarjan orvon oloista tähtinäyttelijää ympäri juhannus-Suomea.
Jotkut kylmät faktat muusikon karussa ammatissa eivät muutu: Seitsemän Seinähullun keikkadokumentti vuodelta 1970 antaa kuvaa siitä, miten tien päällä maisemat alkavat näyttää samoilta ja pääasialliseksi näköalaksi muuttuu maantien keskiviiva.
Iskelmätuotanto on palveluala, joka vaatii myös palveluasennetta. 1960-luvun Keikka-näytelmä kuvaa takavuosikymmenten keikkasoittajille tuttua ristiriitaa: jazzia rakastavat muusikot joutuvat tienaamaan leipänsä tangoilla ja valsseilla, ja raskasta työtä kompensoidaan raskailla huveilla. Jopa menestyneen tähden elämä oli Suomessa kaukana glamourista. Julkisen eläimen asema kiteytyy Fredin muistelmassa, jossa hädin tuskin puhumaan oppineet osoittelevat kadulla: "Kato Fredi menee!"
Viihdyttäjän työ on raskasta, mutta myös rakasta. "Kun on onnistunut saamaan edes yhden ihmisen hyvälle tuulelle, silloin kulkurin on kiva ajaa kotiin", Kari Tapio tiivistää keikkailun olemuksen omalta kohdaltaan.
Teollisinta iskelmäalan työ on aina ollut äänitetuotannossa. Suomen johtavaksi populaarimusiikin tehtaaksi nousi 1960-luvun lopulta alkaen Helsingin Pitäjänmäessä sijaitseva Finnvox-studio.
Iskelmän ammattilaisten veri punnitaan tien päällä -kooste löytyy täältä.
Teksti: Pekka Laine/Iskelmä-Suomi & Jukka Lindfors
Kommentit (0)