Iskelmä-Suomi: Perutaan häät

Ensiesitys Yle Teema 8.4. klo. 21.00. Yle Teeman ohjelmasivu.
Kilpailu: Kaikkien aikojen paras iskelmäsanoitus

Pekka Laine on tehnyt musiikkia ja kirjoittanut siitä pitkään. Viime vuodet soitto- ja tuotantohommien lisäksi Pekan aikaa ovat syöneet suomalaisen musiikkikulttuurin historiankirjoitukseen liittyvät mammuttiprojektit. Yksi viime vuosien suurimpia ja arvostetuimpia ponnistuksia oli Ylen Rock-Suomi -sarja. Tänä vuonna se sai vääjäämättä jatkokseen vielä innokkaammin odotetun Iskelmä-Suomi -sarjan. Sarjan päättyessä päätimme keskustella Pekan kanssa hänen iskelmämuistoistaan sekä niistä tunteista, joita sarjan tekeminen on herättänyt.

Mikä on varhaisin iskelmään liittyvä muisto?

Menee aika varhaiseen lapsuuteen, jotkut säkeet ja tekstin pätkät ovat jättäneet jäljen. ”Punertaa marjat pihlajan kuin verta niissä ois…” tai ”tyttöni nuori kevään ensi hurman minä kanssas koin…”. Sellainen aika vahva ja hieman pelottava fiilis. Vaari ehkä lauloi, tai aikuiset hoilotti jossain juhlissa, epämääräisiä muistikuvia.

Makaaberi kielikuva jäi mieleen

Mikä on eka iskelmä, josta muistat oikeasti tykänneesi?

Joihinkin 70-luvun hitteihin liittyy positiivisia fiiliksiä, mutta ne ovat ehkä enemmän sellaista yleistä lapsuuteen liittyvää nostalgiaa. Merirosvorahat, telkkariohjelmat, olympialaiset, piirretyt ja jotkut biisit siellä seassa. Esim. Carola Herrojen kanssa pellon laidassa, tykkäsin melodiasta. Olin jo 7-8 vuotiaana musafani ihan täysillä, mutten mitään iskelmiä kuunnellut.  Aktiivinen iskelmäfanitus alkoi Agentsin kautta 1980-luvun puolivälissä, sieltä tuli Olavi Virrat ja muut. Erityisesti Agents-keikoilla aukesi ihan uusi maailma, joka tuntui paljon stydimmältä kuin sen ajan suomalainen rock esimerkiksi. Olin roots-jäbä ja sain heti kiinni siitä estetiikasta, tuntui, että mennään suoraan jonkun hemmetin olennaisen lähteelle.

Topi ja Agents asioiden ytimessä

Oliko sinulla vaihetta elämässä, jolloin pidit iskelmää jotenkin nolona?

En ehkä nolo sanaa käyttäisi, mutta totta kai iskelmään liittyy myös erittäin voimakkaita huonoja viboja. Menin 1980-90-luvun taitteessa Radio Suomeen töihin ja siitä eteenpäin olen kuullut paljon iskelmää, ja välillä siitä kamasta on tullut painajaisia. Esimerkiksi joistakin iskelmähiteistä on saanut sellaisia övereitä, että elimistö kramppaa heti, kun kuulee. Voihan se olla äärimmäisen rasittavaa ja dorkaa musiikkia. Mutta sama pätee rockiin ja mihin tahansa. Kaikella on pimeä puolensa, iskelmällä se on erityisen pimeä.

- Mikä on kaikkien aikojen lempi-iskelmäksi?

Aika mahdoton sanoa.  Jos pitäisi nimetä iskelmä, jota olen kuunnellut eniten niin ehkä Carolan  Penkki,puu ja puistotie. Ja Olavi Virran tietyt biisit, Tyttö metsässä, Luonnonlapsi, uudempi versio.  Suomifiiliksellä enemmän jos mennään niin ehkä Taisto Ahlgrenin esittämä Pettäjän tie.

Suomifiilistä

Onko sellaisia sinulle rakkaita iskelmiä, jotka ovat vähän valtavirrasta unohtuneita helmiä? Omia salaisuuksia melkein?

Niitä on kertynyt vuosien varrella paljon. En tosin ole ikinä ollut keräilijä eli sellainen superrariteettien metskaaminen ei ole ollut juttuni. Wiola Talvikki on pitkään ollut suursuosikki, sekä jatsijutut että iskelmät. Fredin Oi tuntematon, viisukarsintojen satoa 1960-luvulta. Hieno sovitus, hieno biisi.  Dannyn Keskiyöllä samasta lähteestä, ei mikään sikaharvinainen, muttei hittikään varsinaisesti. Tykkään sen tekstistä tosi paljon, Saukin filosofinen satu.

Filosofinen satu

Jos haluaisit esitellä jollekin asialle vihkiintymättömälle millaista iskelmämusiikki on, minkä biisin (tai kaksi tai kolme tai...) soittaisit?

Joku tango ehdottomasti. Olavi Virta ja Täysikuu voisi olla hyvä. Toivo Kärjen sävellys, jossa kaikki kohdallaan ja Virran laulu täydellistä. Baddingin Paratiisi on monumentaalinen levytys, siinä kiteytyy fiiliksen tasolla koko touhu parhaimmillaan.  Jari Sillanpää ja Satulinna on aika eeppinen paketti. Sen kun kuuli ensimmäisen kerran, niin ajatteli ”jos tämä ei ole hitti, niin ei mikään”. Toimii täysillä. Carola on lempilaulajani, joten sieltä olisi pakko heittää joku edustamaan tätä skarpimpaa puolta. Vuoriston kellot on hieno.

Ilmiselvä ja eeppinen hitti

Muistatko mikä oli se kimmoke, joka sai ryhtymään niinkin massiiviseen produktioon kuin Iskelmä-Suomi?

Asia on pyörinyt mielessä useamman vuoden, tavallaan itsestään selvänä juttuna. Jos haluaa päästä suomalaisen populaarimusiikin kautta väkeviin tunnelmiin ja perusasioiden äärelle, niin totta hemmetissä iskelmä. Tietyt henkilöhahmot olivat myös inspiraation lähde. Sitä mietti mielessään Jurvaa, Virtaa, Carolaa, Laila Kinnusta, romanilaulajia ja kelasi kuinka vahvoja hahmoja ne on, sekä musiikkinsa että tarinansa puolesta. Toinen tärkeä kimmoke oli kutina siitä, että iskelmä ja rock on ehkä jotenkin ovelasti asettuneet ihmisten mielikuviin nurinpäin. Rock=jännittävä. Iskelmä=tylsä. Vaikka oikeasti dokumenttisarjan aiheena asia on ainakin osittain päinvastoin. Rockia on jauhettu niin paljon joka vinkkelistä, että siitä on vaikea sanoa mitään kovin tuoretta. Rock-Suomi oli mielestäni onnistunut pläjäys. Mutta iskelmässä oli jotenkin enemmän ”voitettavaa”. Näin oletimme, kun Iskelmä-Suomea lähdettiin väsäämään.

Iskelmän vahvaa ydinmehuha

Onko kuvasi iskelmämusiikista ja jopa suomalaisesta musiikkikulttuurista muuttunut ohjelman teon aikana? Millä tavalla?

On muuttunut. En ole vuosikausiin nähnyt musiikkimaailmaa kovin mustavalkoisena, hyvä vs. huono tai oikea vs. väärä-akseleilla ja nyt vielä vähemmän. Tuntuu, että näen vivahteita ja sävyeroja vielä enemmän. Ymmärrän paremmin tiettyjä aiemmin vierastamiani artisteja ja tyylisuuntauksia. Ja se on mielestäni musiikkijournalismin tehtävä: ymmärtää tai ainakin yrittää. Mistä tässä on kysymys? Tuomiot hyvästä ja huonosta ovat yksityiseen musiikkimakuun liittyviä juttuja, niiden varassa ei pääse puusta pitkälle, vaikka niihin hyvin usein juututaan ammattilaistenkin  jupinoissa. ”Miten sä voit tollaista paskaa…”. Epäkiinnostavaa pähkäilyä ammatillisesta näkökulmasta.

Mikä oli sykähdyttävin sarjan teon aika koettu hetki?

Monet haastattelut olivat  upeita kokemuksia. Haastateltavat ottivat homman tosissaan ja lähtivät oikeasti pohtimaan, mistä iskelmässä musiikkina, ammattina ja kulttuurimuotona on kysymys. Välillä oli tippa linssissä niin puhujalla kun kuulustelijalla. Karismaattisia ja kiinnostavia hahmoja. Erik Lindström oli todella uskomaton. Huumorintajuinen, skarppi ja todella vakuuttava. Ja editointivaihe oli todella antoisa. Oli hieno nähdä, kun hemmetinmoinen aineistoläjä alkaa saada ammattilaisten hyppysissä toimivaa muotoa: kuvat, musiikki ja puheet alkavat elää ja toimia yhdessä. Parasta, mitä voi tehdä työkseen omalla alallani.

Elävän arkiston kooste: Jazzin purema Erik Lindström teki suomalaisille ranskalaista iskelmää.

Millaista tulevaisuutta toivot iskelmälle?

Toivoisin, että iskelmä katsoisi rohkeasti sekä eteen että taakse. Iskelmä saisi imeä asioita maailmalta ja suodattaa ne suomalaiseksi käyttömusaksi. Luukut auki ja kunnon vaikutteiden tsunamit sisään. Toivoisin myös, että iskelmä ei unohtaisi historiaansa. Aika ajoin saisi tulla uusi Humppaveikot, Solistiyhtye Suomi, Agents tai Yölintu - joku, joka pyyhkii pölyt vanhasta ydinmehusta ja pistäisi siihen uutta fjongaa. En väitä, että ennen kaikki oli paremmin. Mutta en usko, että olisi haitallista, jos tämän ajan alan ammattilaiset tutkisivat esimerkiksi parhaita 1950-70-luvun iskelmäsovituksia ja imisi sieltä sävyjä ja tiettyä pieteettiä nykymeiningin sekaan. 

Tähän on hyvä päättää

Teksti: Arttu Tolonen