Small stepper for mankind...

Tunsin itseni aivan urpoksi, kun astuin kuntosalille. Kuntosalien käyttäytymiskoodisto on minulle niin vieras. En osaisi käydä salilla, jossa on tungoksiin asti trikooväkeä vesipulloineen.

Kävelen aina välillä Helsingin kisahallin ohi. Kuntosalin ikkunat ovat Mannerheimintien suuntaan ja kuntopyörien polkijat huhkivat naamat ikkunaan päin. Se on sitten pöljä näky, kun rivillinen punaposkisia ihmisiä huojahtelee ikkunassa katse tiiviisti naistenlehdissä.

Isompien salien henkeen kuuluu myös kanssatreenaajien tsekkailu. En viihdy sellaisessa ilmapiirissä. Löytämäni pikkusali on minulle juuri passeli. Muutama laite, selkeät ohjeet, itä-Saksan estetiikkaa.

Sain rauhassa pyöriä ihmettelemässä, koska olin sen iltahetken ainoa asiakas. Ei tarvinnut esittää tehokasta ja taitavaa alkuasukasta. Kokeilin tankoja ja laitteita. Tykkäsin kaikesta. Michael Bolton veteli taustalla pateettista vonkunaansa 80-luvulta. Hänen tirisevä energiansa tarttui minuun ja astuin juoksumatolle. Ajattelin löntystää minuutin-pari. Mitä väliä, kukaan ei ole katsomassa.

Kaksi minuuttia meni helposti. Jatkoin kolme, neljä, oho menisikö viisi? En halunnut pysähtyä. Kuusi, seitsemän. Sitten järkeilin ja painoin stoppia. Ei pidä ahnehtia ensimmäisellä kerralla, että jää myönteinen fiilis.

Olisin jaksanut juosta vielä. Juoksumatolla jumpsuttaminen oli ihan metka kokemus. Olihan se sellaista tönks tönks jyttyytystä, muttei niin uuvuttavaa kuin olin ajatellut.

Luulen, että surkea kuntoni on aavistuksen verran kohentunut sauvakävelylenkkien myötä. En enää pidä juoksemista täysin mahdottomana asiana. Olen edelleenkin mielestäni kammottava vellova läskisäkki, mutta elämme pimeää vuodenaikaa. Voin hyllyä ja velloa verkkareissani illan varjoihin kadoten. Eikä kenenkään tarvitse nähdä.

Paino on ikävä kyllä viime lukemista hieman noussut. Syömisessä ei ole tolkkua, vieläkään.