Jumppakärpänen tuli ja puraisi

Tänä syksynä postilaatikkoon on kolahtanut useampiakin mainoksia erilaisista pienten lasten liikuntaharrastuksista. On akatemiaa, jos jonkinmoista. Mieleen nousi väistämättä, omasta jumppäkärpäsen puremasta huolimatta, että kuinka tarpeellista on oikeasti roudata lapsia jo kolmevuotiaasta ylöspäin erilliseen liikuntakerhoon? Eikö lähipuisto enää riitäkään? Vaikka sinnekin on ilmestynyt uusia motivoivia leikkivälineitä, kiipeilytelineitä jne.

Liikuntasuosituksen mukaan lapsen pitäisi liikkua päivässä kaksi tuntia hengästyen.

Tunnollinen äiti miettii, että hengästyikö lapsi kun pyöräiltiin aamulla päiväkotiin? Päiväkodissa onneksi lapset ulkoilevat päivittäin, joten siltä osin voi olla luottavaisin mielin. Iltaisin kotona liikuntaa jää vähäiseksi kun sekä väsyneet vanhemmat että lapset rötköttävät mieluummin sohvalla tai pelaavat lautapelejä.

Toinen perhe taas pohtii, mitä tehdä viisivuotiaalle, joka vänkäämällä haluaa jumppaan ja jalkapalloa pelaamaan koska kaveritkin käyvät. Onko liian varhaista viedä ohjattuihin harjoituksiin lasta, jolle kotipiha olisi vielä paras paikka ja vanhempien kanssa vietetty aika jää muutenkin vähiin?

Minä itse olen harrastanut liikuntaa pienestä asti sekä vapaa-ajalla, arjessa kuin urheiluseurassakin. Kilpaurheilumaailmassa kohtasin sen huonot puolet. Kilpailun myötä lapsi saa leiman otsaansa; hän on hyvä tai sitten ei. Kilpailu on julmaa myös lasten kesken. On rankkaa jäädä viimeiseksi, olla häviäjä.

Toisaalta urheiluharkoista on jäänyt paljon hyviäkin muistoja - Ihanat ohjaajat: Tiina, Hilkka, Miki, Hellu. Nimet tulevat mieleen vielä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Eikä unohtaa voi kaikkia niitä ystäviä, joita matkan varrelta mukaan on tarttunut. Kovin montaa päivää en omista urheilupäivistäni vaihtaisi pois, vaikka niin kovin usein olin kisoissa jäännössijoilla. Riemua sai pienistä onnistumisista ja uuden oppimisesta.

Olen onnellinen, että vanhempani kuuntelivat minua ja veivät eri harrastuksiin touhuamaan. Olen myös onnellinen, että vanhempani jaksoivat kehitellä meille kotipihan liikuntamahdollisuuksia. Patjoja raahattiin pitkin pihaa, oli pituushyppypaikkaa ja tasapainoilupuomia. Eikä puihin kiipeämistä kielletty.

Perheen aika -ohjelmassa Nuori Suomi ry:n pääsihteeri Teemu Japisson sanoi, että tämän päivän vanhempien pitäisi luottaa itseensä ja lapseensa. Vanhempi itse osaa liikkua lapsensa kanssa eivätkä alle kouluikäiset tarvitse erillisiä liikuntaharrastuksia. Urheiluseurassa ehtii harrastamaan vielä kouluiässäkin. Myös lasta pitää kuunnella - pienellekin lapselle joku laji voi olla intohimo. Mistä se sitten tuleekaan?
 
Muistan vain mielessäni sen pienen pojan, joka 4-vuotiaana päätti, että hänestä tulee jalkapalloilija. Muusta viis. Ja jalkapalloilija hänestä tuli - ei tosin ammattilais-sellainen vaan intohimoinen lajin harrastaja ja valmentaja, joka tänä päivänä innostaa muita pieniä palloilijoita lajin parissa.

Kuunnellaan lapsiamme!

Ja täällä voit kuunnella Perheen aika -ohjelman: Än-yy-tee-NYT - Lapset liikkeelle!