Mä olen sun apuri, rakas

- Kaadatko mulle kahvia, mutisi mieheni aamupalapöydässä lehtensä takaa.
- Onko äiti joku apuri? nuorempi lapseni kyseli.

Niin, olenko? Lasteni apuri olen, tottakai. Olenko puolisoni apuri? Vai onko apuruus alistumista, perinteisen parisuhderoolin täyttämistä. Vai olisiko se ehkä juuri se tärkein ominaisuus puolisoiden välillä – olla toisen tiimipari ja tukija, arjen jakaja.

Huomasinko, että puolisoni putsasi aamulla autoni tuulilasin ennen töihin lähtöä. Kyllä, joudun viemään lapset aamu aamun perään päiväkotiin ja taistelemaan vaatetaistelut, mutta apurini auttoi minut yhden esteen yli.

Huomasinko, että eteisen lamppu oli vaihdettu, kenkähylly järjestetty, kauppalista kirjoitettu? Tunsinko tsemppaavan kosketuksen selässäni puhuttuani raskaan puhelun? 

Ja ennen kaikkea - ymmärsinkö kiittää apuriani näistä teoista, vaan ohitinko ne silmät kiinni?

Vaikka ihastuminen on ehkä hetkittäin kadoksissa pitkässä parisuhteessa, on toisen huomioiminen tärkeää. Ei rakkaus ole pelkkiä sanoja tai mahanpohjassa kutkuttava tunne vaan tekoja.

Siksi minusta apuri on hyvä sana. Olla rakkaansa apuri - henkilö joka auttaa niiden pienten esteiden yli arjessa. Niiden joita et edes huomannut tiellesi asetellun, koska toinen ehti silotella ne jo. Ehkei se yksin riitä täydelliseen parisuhteeseen, mutta on ehdottomasti hyvä kivijalka.

Joten vastaus lapseni kysymykseen on Kyllä. Olen mielelläni niiden ihmisten apuri, joita rakastan.

- Me ollaan kaikki toistemme apureita, mutta eihän mun tarvitse laittaa tiskejä, lapseni tokaisi.