Aplodeja, kiitos!

Voi apua näitä aamuja!

- Nämä sukat tuntuvat inhottavilta, nypi ne paremmiksi! kiukkuaa viisivuotias.
- Enkä halua tätä hametta! En laita pipoa enkä takkia. Laita tarrat tiukemmalle lenkkareissa. Nyt ne on liian tiukalla, äiti!

- Ai niin, unohdin, että meillä pitää olla tänään tämä lappu täytettynä kouluun, huomauttaa koululainen kun olen sujauttamassa kenkiä jalkaan ulko-ovella.
- Ja ootko pessyt mun sisäliikuntahousut?

Olen hyväntuulinen aamuherääjä. Kun saan juoda kupin kahvia ja syödä jugurttini, olen reippain mielin lähdössä töihin. Hyväntuulisuutta kestää aikansa...

- Onko pakko herätä? Mene pois, älä puhu mulle! ekaluokkalainen kiukkuaa peiton alta ja nuorempi säestää:
- Mä haluan aamupalaksi suklaamuroja!
- En mene pissalle, enkä ainakaan pese hampaita. En! Et harjaa mun tukkaa. Sattuu!

Jatkuvat aamuriidat lasten kanssa venyttävät pinnani joskus äärimmilleen. Että joka aamu on pakko kinastella sukista tai kumisaappaista, miksi oi miksi oi miksi?

Olen sortunut lahjontaan: Saat valita lauantaipussin jo tänään perjantaina, jos nyt vaan puet ne vaatteet, että päästään lähtemään.

Olen sortunut myös kiristykseen: Jos et nyt pue niitä vaatteita, niin ei mennä illalla mummilaan vaan siivotaan vaan vessaa yhdessä koko ilta.

Ja uhkaukset, totta kai: Pue päälle tai lähdet päiväkotiin pelkissä pikkareissa!

Sitten tuli yllättäen se aamu, kun viisivuotias pukikin päälle mukisematta, odotteli minua eteisessä unilelu kainalossa. Mennäänkö jo? Vanhempi lapsi teki omatoimisesti aamupalan ja pakkasi reppunsa. Rentoa, iloista ja jouhevaa. Olin ymmyrkäisenä, niin ihmeissäni että ratkesin lähdön tunnelmissa aplodeihin.

Tap tap tap käteni hakkasivat kuin teatterissa ikään. Upeaa, ihana aamu. Olette ansainneet ison käden!

Lapset kumartelivat ja ottivat suosionosoitukset vastaan kuin estraditaiteilijat. Kiitos kiitos, meni se meistäkin aika hyvin, he punastelivat.

Siitä lähtien meillä on aamulla annettu aplodeja. Vaikka tulisi riitoja, niin aamurumbasta selviydyttyämme on aplodien paikka. Joskus intoudun vihellyksiin ja jihaa-huutoihin. Se nolottaa vanhempaa lasta, mutta mielihyvän puna paistaa kasvoilta.

- Lopeta äiti. Tuntuu ihan pöhköltä.

Ennen kotioven sulkemista muistutan koululaista vielä avaimista, repun pakkauksesta, hampaiden harjauksesta ja valojen sammuttamisesta. Kiidätän nuorimmaisen päiväkotiin täyteen lastatulla pyörällä; korissa reppu ja sadevaatteet, olalla kassi ja lapsen sylissä kannel muskariin. Riisun lapselta päiväkodin eteisessä ulkovaatteet ja tyhjennän taskuista ja kengistä kivet. Muistutan tossuista ja käsienpesusta. Kunnia-asianani pidän sitä, että muistan toivottaa myös hoitajille hyvät työpäivät.

Suljen päiväkodin portin ja huomaan tyytyväisenä työvaatteitteni olevan tänään – kerrankin – oikein päin päällä. Soitan viime tipassa esikoiselle muistutussoiton kouluunlähdöstä. Polkaisen fillarilla hiki päässä asemalla ja ehdin juuri ajoissa junan kyytiin. Tämän kaiken jälkeen toivoisin kanssamatkustajien antavan myös minulle aplodit: Sinä teit sen! Suoriuduit arkiaamusta ehjänä ja riitelemättä. Dacapo! Encore! We want more!