Koska olla huolissaan lapsen vilkkaudesta?

Pian 3-vuotias tyttäremme on erittäin eloisa ja touhukas, vilkas lapsi. Hän oppi puhumaan alle vuoden vanhana ja kälättääkin ihan koko ajan. Hän myös laulaa, loruilee ja tanssahtelee melkein koko hereillä oloaikansa. Tyttö osaa rauhoittuakin leikkinsä pariin, esim. palapelin tai palikkatornin rakentamisen ajaksi. Myös kirjan lukeminen tai mieluisa lastenohjelma kuunnellaan tai katsellaan rauhassa. Ruokapöydässä ei tahdo oikein pysyä, mutta yleensä ei ole silloin nälkäinenkään. Muuten tyttö on ikäisensä tahtiin kehittynyt. Yöt ovat usein rauhattomia, heräilee 1-2 kertaa yössä. Kysyisinkin, mistä erottaa ns. normaalin vilkkauden ja ylivilkkauden lapsella? Milloin olisi syytä huolestua? Aion keskustella asiasta neuvolassa, mutta sieltä monesti käsketään seurailla kehitystä. Rauhattomista öistä sanoivat, että touhukkaat lapset ovat monesti touhukkaita yölläkin.

Normaalin vilkkauden ja ”ylivilkkauden” raja huolestuttaa monia vanhempia. Lähes kaikki tuntevat nykyisin termin ”ADHD”, jolla viitataan yleensä sellaisiin ihmisiin, joiden ajatellaan olevan liian vilkkaita tai rauhattomia.

Virallisen, lääketieteeseen kuuluvan, määrittelyn mukaan puhutaan lapsen ADHD:sta (eli suomeksi yleensä tarkkaavaisuushäiriöstä) kun lapsen kohdalla täyttyvät lapsen toimintakykyä haittaavissa määrin ulkopuolisen asiantuntijan mielestä seuraavat kolme toimintatapaa:

1. lapsi ei onnistu ylläpitämään kiinnostustaan tarkoituksenmukaiseen kohteeseen tarpeeksi kauan (esimerkiksi esikoulutehtäviin keskittyminen ei onnistu tarpeeksi, koska kiinnostuu muista asioista tai uppoutuu omiin ajatuksiinsa)
2. lapsi on impulsiivinen puheessaan ja käytöksessään (eli ei osaa vielä hillitä itseään, esimerkiksi ei odota vuoroaan, puhuu päälle)
3. lapsi on motorisesti yliaktiivinen (eli liikehtii levottomasti).

Lisäksi näiden toimintatapojen on täytynyt jatkua ainakin puoli vuotta ja pysyä samanlaisina eri ympäristöissä, kuten kotona, koulussa, päivähoidossa, vierailuilla. Lapsen täytyy olla myös tarpeeksi vanha (yleensä koulu-ikäinen), koska pienet lapset ovat yleensä hillitsemättömiä aivan hermostollisista syistä. Jos vain kohdat 1 ja 2 toteutuvat, puhutaan ”ADD”:sta: nämä lapset ovat ”päiväuneksijoita”, jotka helposti keskeyttävät aikuisten heille tarkoittamat tehtävät upoten omiin ajatuksiinsa tai leikkeihin…

Arvaan lonkalta, että noin 80% tätä lukevista vanhemmista alkaa huolestuneena miettiä, josko omalla  lapsella sittenkin olisi ADHD tai ainakin tuo ADD. Jos oikein tarkkaan rupeaa lastaan seuraamaan, niin huomaa, että hänellä on molemmat! Näinhän meille käy kun luemme ”lääkärikirjoja” tai selaamme netistä oirelistoja.

En halua väheksyä vaikean keskittymishäiriön tai ylivilkkauden lapselle ja perheelle tuottamaa kärsimystä tai tarvetta asiantuntija-apuun. Näitäkin varmasti tarvitaan, mutta haluaisin tässä vastauksessa kuitenkin tuoda esiin muutamia, yleisluontoisempia ajatuksiani vilkkaudesta meille kaikille lasten kanssa eläville tai työskenteleville.

• Vilkkauden määritelmä on aina sidottu siihen aikaan ja kulttuuriin jossa elämme. Kliseinen esimerkki: mikä meillä on tunkeilevaa ja levotonta, on ehkä Etelä-Euroopassa aivan yleinen toimintatapa.

• Kenen tahansa ihmisen käytös muuttuu erilaisissa ympäristöissä, ihmisryhmissä ja tilanteissa. Yhden tai kahden tilanteen perusteella ei voi tehdä laajoja johtopäätöksiä. Esimerkki: Jos kurkistamme suomalaisiin koteihin 24.12.2011 klo 15, näemme valtavan joukon ”ADHD-lapsia”. Kun kurkistamme seuraavan kerran 24.12.2012 klo 15, huomaamme tilanteen pysyneen yhtä hälyttävänä koko vuoden.
• Käsityksemme ”liian vilkkaasta” on aina myös sidoksissa itseemme: miten vilkkaita itse olemme ja miten hyväksymme omaa vilkkauden astettamme. Tämä koskee niin asiantuntijoita kuin vanhempiakin.
• Vilkkaus ei välttämättä ole ihmisen ”synnynnäinen ominaisuus”, vaan kukin meistä on myös sopeuttanut, ainakin jossain määrin, omaa käytöstään myös siihen maailmaan ja niihin ihmissuhteisiin, joissa olemme eläneet kasvuaikanamme, ja joissa elämme nyt. Esimerkiksi: vastaanotollani oli kerran 6-vuotias, erittäin puhelias tyttö, joka jatkuvasti keskeytti aikuisten puheet päiväkodissa. Olin aluksi hieman huolestunut, mutta tavattuani tytön perheen ymmärsin häntä paremmin: lapsi asui isossa, puheliaassa perheessä, jossa ainoa tapa saada äänensä kuuluviin oli puhua toisten päälle.
• Vilkkaus ei ole huonon kasvatuksen merkki. Se ei kerro siitä, että vanhemmat olisivat epäonnistuneet kasvatuksessaan, tai että he eivät osaisi asettaa rajoja lapsilleen, kuten usein kuulee puhuttavan. Vilkkaita lapsia asuu kaikenlaisissa perheissä.
• Suurin osa vanhemmista tuskastuu välillä vilkkaisiin lapsiinsa. Sekään ei ole huonon vanhemmuuden merkki.
• Lapsen hyvinvoinnille on erittäin tärkeää se, miten vanhemmat häneen suhtautuvat, olipa lapsi sitten ”normaalin vilkas” tai ”ylivilkas”. Lasta yleensä auttaa se, että vanhemmat hyväksyvät hänet omanlaisenaan ihmisenä, vaikka jotkin hänet toimintatapansa olisivatkin tuskastuttavia.

Mutta juuri sinun tilanteeseesi vielä. En ole kirjeesi perusteella huolissani lapsesi tämän hetkisestä vilkkaudesta. Koska hän pystyy rauhoittumaan tarkoituksen mukaiseen toimintaan jo näin pienenä, en pidä myöhempääkään ylivilkkautta riskinä. Ymmärrän rivien välistä, että hänen tanssahtelunsa on lopetettavissa ja ohjattavissa rauhallisempaan tekemiseen, mikä on myös hyvä merkki. Jos huolesi myöhemmin yltyy, voit arvioida tilannetta uudestaan, mutta muuten olen samoilla linjoilla neuvolan kanssa: seuraa rauhassa lapsesi kasvua.

En malta olla lisäämättä vielä henkilökohtaisempaa kommenttia. Vastausta kirjoittaessani olin koko ajan tietoinen siitä, että olen itse aika eloisa ja puhelias (suomalaisittain). Kun luin kirjettäsi, ajattelin että sinulla on ihastuttavan kuuloinen tytär! Käytätkin hauskaa nimimerkkiä ”Tyttö kuin tuuliviiri”. Kirjoitat hänestä niin rakastavalla ja innostavalla tavalla, että tunnen suorastaan halua loruilla ja tanssahdella täällä ruutuni ääressä. Ajattelinkin, että tämä lapsesi hyväksyntä ja hänestä nauttiminen on juuri sitä, mikä on tärkeintä. Hyviä meistä tuuliviireistäkin tulee.

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.