Lastenpsykiatri Janna Rantala: Ensimmäinen hoitopäivä

Keinut ovat tyhjät. Sisällä kuran vieno lemu, kuvioidut naulakot ja vielä tuntemattomat nimet: Aino, Eino, Helmi, Aleksi… Lapsieni tulevat päiväkotikaverit.

Meitä jännittää. Elämme kohtalonhetkeä: loman jälkeistä ensimmäistä hoitopäivää. Päiväkoti on tuttu, mutta ryhmät ovat vaihtuneet. Isoin on jo eskarilainen, pienemmätkin siirtyvät isojen ryhmään, Puolukoihin.

Valmistelin lapsia loman loppumiseen ja ryhmän muutoksiin. ”Vielä kaksi yötä nukutaan ja sitten alkaa taas päiväkoti. Te olettekin sitten jo Puolukoita”. Nuorimmat nyökkäsivät vakavasti.  ”Nukkuuko Puolukat enää päiväunia?”, kysyi toinen toiveikkaana. ”Jätätkö sä meidät sinne?”, kysyi kolmas huolestuneena.

En tietenkään jätä. En tänään, enkä heidän aloittaessaan päivähoidon. Minä kyllä luotan henkilökunnan osaavan hoitaa lapsiani, mutta lapseni eivät vielä ensi viikkoina luota. Lapsi ei tiedä mikä ero on lähikaupan kivalla kassapojalla ja päiväkodin kivalla hoitajalla.  Ei lapsille aikuisen tutkinto tai työsopimus riitä luottamuksen perusteeksi: siihen tarvitaan riittävän turvallinen suhde.

Minusta tehtäisiin lastensuojeluilmoitus, jos jättäisin lapseni lähikaupan kassapojalle ja ilmoittaisin hakevani hänet sitten neljän pintaan. Vilkuttaisin vielä ovelta itkevälle lapselle. Hävytön tyyppi, jättää itkevän lapsen tuntemattomalle aikuiselle! Varmaan joku narkkari!

Silti joissain päiväkodeissa sallitaan - tai jopa kannustetaan – jättämään päivähoidon aloittava lapsi hoitoon kylmiltään. Korkeintaan lyhyt tutustumiskäynti tai kaksi ja sitten se alkaa. Kaksi viikkoa ne itkee kuitenkin!

Kun lapseni aloittivat päivähoidossa, olin paikalla pari viikkoa. Aluksi mukana kaikessa koko päivän, sitten paikalla hieman syrjässä koko päivän, ja vasta lopuksi pieniä osia päivästä poissa. Tämä onnistui osin palkattomalla vapaalla ja kesälomastani viikon uhraamalla. Halusin tutustumisjaksollakin täydet päivät, koska muutoin lapsi ei voi saada käsitystä hoitopäivänsä täydestä pituudesta.

Opettelin ryhmän aikuisten ja lasten nimet, jotta voisin auttaa lastani luomaan suhdetta heihin. Kerroin luottavani, että päiväkodin aikuiset osaavat hyvin hoitaa. Kerroimme kotona lasten isälle päivän kulkua; rakensimme yhteistä tarinaa päiväkodissa käymisestä, erossaoloista ja jälleennäkemisestä. Minä ja mies jätimme omat iltamenomme, jotta lapset saisivat meiltä tarpeeksi sopeutumisaikanaan.

Päiväkodin aikuisille olin varmasti ajoin rasite. Onhan se outoa tehdä työtään kun joku tuntematon aikuinen kyttää nurkassa! Ja yhdenkin äidin läsnäolo voi lisätä muiden lasten ikävän ilmaisuja. Silti sain kiitollisena kokea tulevani arvostetuksi juuri tällaisena äitinä.  Pidemmän päälle koko ryhmä hyötyy lapsen turvallisesta sopeuttamisesta päivähoitoon.

Tänään tytär heräsi pettyneenä: ei tunnu yhtään Puolukalta.  Kävelimme käsi kädessä ensimmäiset kolme varttia: eteiseen, ruokasaliin, leikkihuoneeseen. Aamupalan jälkeen alkoi Ponien harjaaminen keijukammalla. Tytär katsoi minuun: ”Äiti, nyt voit mennä. Jännittää, mutta kyllä pärjään. Tuntuu jo vähän Puolukalta.”