Tähtipoika

Eva odotti vuosi sitten neljättä lastaan. Raskaus oli puolivälissä, kun sikiö todettiin kuolleeksi. Lapsen kuolemasta johtuva musertava suru oli ja on edelleen valtava. Nyt, vuosi kuoleman jälkeen suru on muuttanut luonnettaan.

"Meidän kolme lastamme sanovat aina nähdessään kuun, että tuolla on meidän pikkuveli. Tähtipoika joka asuu kuussa ja hyppii tähdeltä toiselle. 

Vuoden 2012 huhtikuussa olin raskaana viikolla 18. Oli pääsiäisviikon maanantai ja minulla oli rutiini neuvolatarkastus. Raskaus oli edennyt normaalisti. 

Neuvolassa ehdimme ottaa synnytyssairaalan esitietokaavakkeet esiin. Sitten oli aika kuunnella sydänääniä. Muistelen, että minulla oli hieman huolestunut olo, halusin kuunnella sydänäänet nopeasti. 

Neuvolan terveydenhoitaja ei sikiön sydänääniä löytänyt, ja siinä vaiheessa tiesin, ettei niitä tule löytymäänkään. Lääkäri tutki minut ultraäänellä, ja lapsi todettiin kuolleeksi. Virallinen nimitys kuolemalle oli myöhäinen keskeytynyt keskenmeno. 

Seuraavana päivänä meillä oli aika TYKSin synnytysosastolla lääkärin luona. Mieheni Olli tuli mukaan. Sain siellä esilääkityksen kuolleen lapsen synnytystä varten. 

Kokemus oli kauhea, sillä lääkäri oli tökerö. Hän sanoi Ollille vain, että voit istua tuohon pallille. Minulta hän kysyi, että "pitääkö vielä ultrata, onkohan sikiö kuollut". 

Tuntui pahalta kantaa kuollutta lasta sisällään nuo päivät. Se on pahinta mitä voi olla. En osaa kuvailla sitä. Siksi - vaikka olikin surullinen ja kauhea kokemus - synnytys oli myös helpottavaa. 

Synnytys käynnistettiin torstaina. Se kesti neljä tuntia ja poikkesi normaalista alatiesynnytyksestä, sillä sitä ei tehty synnytysosastolla ja se käynnistettiin lääkkeillä. 

Vauva mahtui kämmenelle. Itse synnytyksestä en halua puhua. Mukana oli kätilö, joka oli hyvin empaattinen ja rauhallinen sekä kätilöopiskelija, joka kävi pitämässä seuraa. Sairaalapastori ehti käydä luonani juuri ennen ponnistusvaihetta. 

Synnytyksen jälkeen hoitaja peitti lapsen ruumiin ja vei sen pois. Meille annettiin mahdollisuus nähdä kuollut poikamme ja hyvästellä hänet. Olli halusi mennä ensin yksin katsomaan, miltä poika näytti. Se oli hyvä, koska hän sai isänä oman pienen hetken lapsen kanssa kahden - pitää poikaa sylissä. 

Kun ajattelen Tähtipoikaa, näen aina hänen pikkuriikkiset sormensa, pitkät ja kauniit.

Keskenmeno on lapsen kuolema. 

En voinut puhua yli viikkoon tapahtuneesta. Koko ensimmäisen vuoden aina kun asiaa ajatteli, akuutti suru nousi pintaan. Itkin paljon.

Suru näkyi fyysisinä vaivoina: minulla tuli selkään paha noidannuoli ja Ollin olkapää kipuili. Kävimme kriisipsykologilla vuoden ajan kuoleman jälkeen. Psykologin tapaaminen auttoi ja helpotti oloa. Saimme Ollin kanssa tukea surussamme myös ystäviltä ja tuttavilta. 

Ystävät soittivat, että tulevat hakemaan lapset leikkimään tai yökylään. Se oli konkreettista ja tärkeää apua. Saimme paljon osaanottoviestejä, joista sai voimaa ja jotka lohduttivat. 

Toisenlaisiakin kohtaamisia oli: Osa ihmisistä tuntui vähättelevän suruamme, pitävän tapahtunutta vain keskenmenona, eivät ymmärtäneet. Toiset lohduttivat, että jäihän perheeseen vielä kolme lasta. Se tuntui pahalta. 

Minulle on sanottu, että keskenmeno on luonnon tapa karsia epäonnistuneita raskauksia. Todellisuudessa raskaus keskeytyy vain harvoin vaikeiden vammojen takia noin myöhäisessä raskauden vaiheessa. Lapsemme kuolinsyy oli tuntematon; mitään kehitysvammaan vittaavaa ei löytynyt. Moni on lohduttanut, että kuolinsyyn löytymättömyys tarkoittaa, että mahdollisella seuraavalla raskaudella on edellytykset onnistua; ei ole esimerkiksi perinnöllistä sairautta, joka altistaisi sikiön kuolemalle. Meistä olisi ollut helpottavaa, jos kuolemalle olisi löytynyt syy.

Meille Tähtipoika oli osa perhettä siitä hetkestä lähtien kun saimme tietää häntä odottavamme. Olimme kertoneet uutisesta lapsille, iloitsimme ja odotimme uutta tulokasta innokkaasti. Tähän tämä kokemus on vaikuttanut: en halua lasten huolehtivan ja murehtivan
odotuksen kulkua. Ehkä en uskaltaisi niin avoimesti ja tyynen onnellisena odottaa ja nauttia raskaudesta kuin ennen. 

”Hei, mä olen tässä. Puhu ja itke kun siltä tuntuu.” Sellaista lohdutusta kaipasin. Ei mitään kökkökommentteja muiden keskenmenoista tai piristäviä selviytymistarinoita. Vain sitä läsnäoloa ja kunnioitusta toisen surua kohtaan. Lohduttajille haluan sanoa vinkiksi, että anna surevan olla tietyllä tavalla itsekäs, ettei hänen tarvitse huolehtia sinun tunteistasi tai arjen murheistasi. Anna toisen surra rauhassa. Ole läsnä.

Suru helpottaa, mutta ei katoa. 

Tähtipojan synnytyksen jälkeen vaihtoehtoina oli, että sairaala tuhkaisi ruumiin ja levittäisi tuhkat haustausmaan muistolehtoon tai että levittäisimme tuhkat itse tai hankkisimme hautausluvan. 

Emme kuulu kirkkoon ja olemme aina ajatelleet, että haluamme omat tuhkamme siroteltavan mereen. Näin me päätimme tehdä Tähtipojankin kanssa. Seuraavana syksynä lähdimme koko perhe saaristoon Ollin parhaan ystävän sukutilalle. Menimme veneellä saareen ja vietimme siellä sateisen yön. Kun tuhkat siroteltiin mereen, paikalla oli meidän oma perhe ja Ollin paras ystävä. Paikka oli sama, jossa tuo ystävä pelastanut Ollin hukkumasta. Se oli siis monella tapaa tärkeä paikka meidän perheelle.

Ymmärrän nyt menetyksen jälkeen, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia. Mielelläni sanoisin, että arjen pienet yksityiskohdat olisivat muuttuneet tärkeimmiksi. Mutta eihän se niin mene. Ihan yhtä lailla olen edelleen välillä poissaoleva äiti. Mutta kyllä perhe ja lapset ovat muodostuneet vielä entistä tärkeimmiksi. Ehkä sitä muistaa useammin elää hetkessä ja antaa turhien asioiden olla. Ja jos joku tunne tai ajatus tuntuu pahalta, niin tietää, että se pitää käydä läpi. Sitä ei saa tukahduttaa. 

Pitkään huolestuin pienistäkin vaaratilanteista lasten kanssa enemmän kuin ennen. Tuli mieleen, että olen yhden lapsen haudannut, en halua tehdä sitä enää koskaan toiste.

Jälkeenpäin on mietityttänyt, että oma keho petti minut täysin. Eihän se lapsi olisi ollut vielä valmis elämään - vaikka kehoni olisi tajunnut hänet synnyttää, kun jokin alkoi mennä vikaan. Mahdollisissa tulevissa raskauksissa en voi luottaa enää kehooni. Olin siihen mennessä aina luottanut omaan kroppaani, kuunnellut sitä ja pitänyt sitä luontevana työkaluna. Se tuntuu pelottavalta ja epäreilulta.

Kuoleman vuosipäivän jälkeen suru on muuttanut luonnettaan. Heti kuoleman jälkeen emme osanneet Ollin kanssa keskustella keskenään tapahtuneesta, mutta ajan kuluessa olemme käyneet läpi omia ja toistemme tunteita sekä työstäneet parisuhdettamme. 

Olemme saaneet vanhojakin asioita käsiteltyä. Tähtipojan tuhkan ripottelu toi eräänlaisen helpotuksen. Kuoleman ja syntymän vuosipäivän oli käännekohta omassa surussani. Nyt voin jo puhua pojasta ilman, että alan joka kerta itkemään hillittömästi. Kun katselen lapsiani, ajattelen, että sisarusparvessa on hänen kohdallaan tyhjä aukko."