Maailman köyhimmät pokeripöydässä

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta –sarjan toimittaja

Jos maa on maailman viidenneksi köyhin, toipumassa 15 vuoden sisällissodasta, jossa sadat tuhannet ovat kuolleet ja yhtä monet ovat maamiinojen silpomia, mitä se tarvitsee? Jos kansalaisista 56 prosenttia on lukutaidottomia, mitä maa kipeimmin kaipaa?
Aivan oikein: pörssin.
Maailmanpankki (WB) ja Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) perustivat Mosambikin pörssin 1999. Yli kymmenen vuotta myöhemminkään siellä ei vaihdeta kuin kahta osaketta, kolmena päivänä viikossa, klo 9-12.
Se ei ole maailman pienin pörssi, enää. Heinäkuun alussa avattu Kambodzhan pörssi saattaa saada ensimmäiset osakkeet myyntiin vielä tämän vuoden puolella. Kuten muistanemme, maa kärsi nykyhistorian hirvittävimmästä kansanmurhasta: punaiset khmerit murhasivat yli miljoona ihmistä, ehkä jopa viidenneksen Kambodzhan väestöstä.

Moni pitää kapitalismia kylmänä järjestelmänä. Minusta se on ajoittain hellyttävän sympaattinen. Erityisen liikuttava on pääoman usko omaan kaikkivoipaisuuteensa; että globaali kaupankäynti poistaa köyhyyden ja muutkin ongelmat.
Venäjä osoitti 1990-luvulla, että jos maassa ei toimi laki ja järjestys, markkinat eivät pyöri. Venäjä yksinkertaisesti kieltäytyi maksamasta velkojaan 1998, ja aiheutti valtavia tappioita ulkomaisille sijoittajille. Mm. George Soros hävitti kaksi miljardia dollaria itänaapuriimme.
Toinen seikka on, että köyhän maan asukkaat eivät välttämättä syleile rahan lähetyssaarnaajia kiitollisuudesta itkien. Globaalin kapitalismin lähetysjärjestöt WB ja IMF ovat ideologisessa puhdasoppisuudessaan saaneet aikaan suurta tuhoa, ennen kaikkea Aasian kriisissä 15 vuotta sitten.
Ottaen huomioon, että WB/IMF sai aloittaa Mosambikissa täysin valtuuksin ja puhtaalta pöydältä, tulos ei täysin vakuuta. 20 vuodessa maa on noussut vain kymmenen sijaa köyhimpien maiden listalla; inhimillisen kehityksen indeksissä se on 182 valtion joukossa sijalla 172. (Ja voi hyvällä syyllä väittää, että köyhyyden vähenemisestä voidaan kiittää perinteistä kehitysapua, jota markkinamiehet vihaavat syvästi.)
Tavallisen ihmisen elämä köyhässä maassa ei parissa vuosikymmenessä muutu miksikään. Toisin kuin innokkaat sijoittajat unelmoivat, mistään ei yht-äkkiä materialisoidu laajaa, kuluttavaa keskiluokkaa.
Aravind Adiga ruoskii säälimättä tätä sokeaa uskoa kapitalismin autuuteen upeassa satiirissaan Valkoinen tiikeri, joka voitti arvostetun Booker-palkinnon 2008. (Kirja on niin tuore, että sen saa vielä kaupoista pokkarina, hopi hopi!)
Rutiköyhän riksakuskin pojan silmin Intia jakautuu jyrkästi: Valoon ja Pimeyteen, isomahaisiin ja pienimahaisiin – eikä välissä ole mitään. Nokian tehtaat, upeat teknologiakylät ja puhelinpalvelukeskukset tuovat hyvinvointia mitättömän harvoille, promillen tuhannesosalle. Samalla edistyksen illuusio saattaa jopa heikentää huono-osaisimpien asemaa.
”Hanoissamme ei ole vettä, ja mitä te Delhin ihmiset annatte meille? Matkapuhelimia.”

10 kirjaa rahasta –sarjamme kumartaa ja kiittää kesän seurasta! Päätösjaksomme  (8.8. TV1 klo 21.30) laajenee syleilemään koko maailmaa, havaitsemaan maapallon suuren enemmistön, usein näkymättömät miljardit.
Pokeriammattilainen Ville Wahlbeck ei kuitenkaan synkisty kurjuuden edessä. Kapitalismi on aina alussa väkivaltainen, räikeän epäoikeudenmukainen järjestelmä, kuten Yhdysvalloissa yli 100 vuotta sitten. Äärimmäisyydet johtavat vastatoimiin, jotka saattavat kesyttää markkinavallan yleisestikin hyödyllisiin tarpeisiin. Kehitysmaissa ei siis pidä odottaa pikavoittoja, vaan toimia pitkäjänteisesti kaikkien hyvinvoinnin eteen.
Ville Wahlbeck kertoo myös koskettavasti syyt, miksi hän 35-vuotiaana on luopumassa uhkapeleistä. Ja ehkä yllättävästi, mitä hän jää kaikkein eniten kaipaamaan pokeripöydistä. 
Hän kuvaa maailman parhaiden korttiammattilaisten tiivistä yhteisöä, jota luonnehtii keskinäinen luottamus... kenties peräti rakkaus.

10 kirjaa rahasta –sarjan esittely