Rikollinen vastoin tahtoaan
ENTÄ JOS rikoskirjan päähenkilö olisikin apuri, se puolivahingossa mukaan joutunut mies, eikä rikoksen suunnittelija ja toteuttaja? Jos päähenkilö olisi Sancho Panza ja itse ritari tulisi kuvaan vasta puolivälin jälkeen? Pätkä ilman Pekkaa ja Watson ilman Sherlockia.
Tällainen on Alfred Döblinin nerokas ratkaisu teoksessa Berlin Alexanderplatz (1929), joka on yksi lempikirjoistani ja vuorossa sunnuntaina 6.7. kymmenen rikoskirjan sarjassa.
Tämä pikkukonna, Franz Biberkopf, on yksi tuhansista ja taas tuhansista, mitätön pikkukonna. Hän osoittaa, että rikos ei ole erityinen tapaus, vaan 30-luvun laman ja sekasorron aattona Berliinissä elinehto ja ainoa mahdollisuus. Franz jopa vannoo vankilasta vapauduttuaan, ettei enää sorru rikoksiin – mutta rikollinen aika ja rikollinen kaupunki vievät mukanaan.
Vieraamme, psykiatrisen vankimielisairaalan johtaja Hannu Lauerma arvelee, että kirjasta on tullut klassikko, koska se on kirjoitettu juuri ennen natsien valtaannousua. "Kirjassa tihenee, tihenee ja tihenee kuhiseva tunnelma, Berliini tuntuu muurahaiskeolta, jossa liike vain kasvaa, kasvaa, kasvaa ja jännite kasvaa. Tuntuu todella siltä, että muurahaiset lähtevät justiinsa marssille - niin kuin lähtivätkin."
Anna Kortelainen säestää: "Päähenkilönä ei ole älykkö, joka istuu pohtimassa näitä asioita tovereidensakanssa, vaan tämä onneton Franz, joka liikuskelee väenkokouksissa ja kuuntelee propagandaa. Juuri semmoinen epämääräinen heppu, joka on siellä takarivissä, kuuntelee vähän aikaa ja menee sitten kaljalle."
Ja menee yksin, sillä hän on yksilö, ja päättänyt selvitä self-help-hengessä aivan yksin. Franzin usko omiin voimiin on sitä tragikoomisempaa, mitä hämärämpiin alamaailman apuhommiin hän joutuu.
Kirjan loppusivujen sanoma on, että yksin ei pärjää kohtaloa vastaan, mutta kaksin on jo paremmat saumat ja tuhansien porukalla kohtalon voi jopa päihittää. Mutta oppiakseen tämän Franzin on menetettävä ensin kätensä, sitten rakastettunsa ja lopulta – oma persoonansa, sikäli kuin sellaista on ollutkaan.
Hannu Lauerman mukaan Franz on "sangen yksinkertainen mies. Hänen käyttäytymistään ohjaavat paineet, joita hänelle asetetaan - asettaa niitä sitten oikeuslaitos, poliisi tai se alakulttuuri, johon hän päätyy. Hänellä ei ole kovin paljon valinnanvaraa, kun hän kadulle päätyy ja alkaa kaupitella kengännauhoja."
FRANZ BIBERKOPF on joukon petturi ja kahden rintaman karkuri, sillä hän on karannut sotarintamalta ja eronnut myös työväenliikkeestä. Vanha joukkovoima on murentunut, kun yhteiskunta hajoaa. Hävitty sota, häpeärauha ja pula-aika johtavat syyttelyyn ja syntipukkien etsintään, kyyniseen eloonjäämiskamppailuun. "Saksa on pettureiden ja huijareiden käsissä", kaikuu kaiken aikaa Alexanderplatzin megafoneista, joten pienen ihmisen pieni rikos on pikkujuttu suuren valtiopetoksen rinnalla.
Yhteiskunnan ainoa järjestäytynyt osa on järjestäytynyt rikollisuus, mutta Döbliniltä on turha odottaa Mario Puzon mafiaromantiikkaa. Päinvastoin, rikollisliiga on kuva politiikan kriisistä – yhteisö ilman yhteisöllisyyttä, joukkovoiman synkkä irvikuva. Jengi puhuu paljon yhteishengestä, mutta lopulta jokainen ajattelee vain itseään, pettää ja kavaltaa toisensa heti, kun siitä on itselle etua.
Viha ja turhautuminen yltyy, paine purkautuu – mutta ei kansanvaltaan, vaan väkivaltaan.
”Rauhaa, ei vallankumousta”, huutaa Franz Biberkopf. Ja juuri sitä tarjoavat natsit. Rauhaa, järjestystä, kuria ja komentoa. Pian suuren johtajan ympärille syntyy kollektiivinen hurmkos, joka on se kaikkein hirvein joukkoliikkeen perversio, ja jossa Berliinin neljä miljoonaa pikkurikosta yhtyvät yhdeksi valtavaksi rikokseksi.
10 kirjaa rikoksesta kutsuu jälleen sunnuntaina TV1:ssä kello 20. Hannu Lauerma kertoo myös, onko psykopaatteja enemmän kuin ennen ja mitä on perhesurmien taustalla.
