Ovatko dekkarit oikeaa kirjallisuutta?

Ovatko dekkarit oikeaa kirjallisuutta? Itse Raymond Chandler vastasi, että eivät – lukuun ottamatta tietenkin hänen omia teoksiaan. 70 vuotta myöhemmin kysymys tuntuu varmasti yhtä älykkäältä kuin pohdinta, onko Apulanta musiikkia tai Jope Ruonansuu taidetta. Totta kai on.

Mutta viihdekirjallisuudella ja taideproosalla on se ero, että viihde tavoittelee suurta myyntiä, taideproosa muulla tavalla mitattavaa vaikutusta. Voi olla, että vakavat kirjailijat valehtelevat, kun väittävät etteivät uneksi suurista myyntiluvuista, mutta silti huonosti myyvä dekkari on määritelmällisesti epäonnistunut – se ei herätä kiinnostusta, se ei koukuta ja houkuta mysteerinsä ääreen.

Iltapäivälehden juttu voi olla loistavaa journalismia, palkittua ja ylistettyäkin, mutta jos lehti ei myy, teksti ei täytä tärkeintä tavoitettaan. Näin ollen siis dekkari on iltapäivälehtikirjallisuutta.

Monika Fagerholmin viimevuotinen murhamysteeri Lola ylösalaisin on sikäli epäonnistunut dekkari, ettei se ole noussut myydyimpien listoille.

Kun se kuitenkin on pyörryttävä lukukokemus, joka uudistaa ja kyseenalaistaa lajityyppiä kuitenkin syvästi kunnioittaen dekkarin perinnettä, äskeinen väitteeni alkaa tuntua vaillinaiselta, ellei hölmöltä.

OLLAKSEEN populaarimusiikkia, laulun täytyy olla populaari eli suosittu. Mutta autotallirokki, underground ja punk vähät välittävät vastaanotosta, ja mielenkiintoisin musiikki löytyy marginaalista, jonka yhteys Elvikseen tai Dingoon on etäinen.

Lola ylösalaisin on siis omanlaisensa punk-dekkari, tai kokeellinen rikosromaani. On siis hyvä päättää tämänkesäinen 10 kirjaa rikoksesta –sarjamme teokseen,joka väläyttää uudenlaista luovaa tulevaisuutta tutuksi luullulle salapoliisiromaanille.

Sunnuntain lukijamme, vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet kylläkin tunnustaa, että hän ei aina pysynyt Fagerholmin sirpaleisen kerronnan kärryillä. Teksti vaatii toisenlaista kärsivällisyyttä kuin Agatha Christien tai jopa Stieg Larssonin tuotanto.  Vakiovieraani Anna Kortelainen ymmärtää ongelman:

"Mä ainakin alusta lähtien rupesin kauhean tunnollisesti ja kiltisti seuraamaan  johtolankoja: no niin, nyt mä ymmärsin, ahaa… Johtolangat olivat niin klassisia – jostain puuttuu valokuva ja joku oli poissa juuri silloin kuin muut olivat kerääntyneet – ja seurasin niitä hirveän uskollisesti. Vähitellen tuli sellainen olo, että mua nyt juksataan tässä; että on vähän naurettavaa, miten sovinnaisesti mä luen kirjaa. Mä huomasin, että mä luen tätä väärin!"

LOLA YLÖSALAISIN kyllä paljastaa lopuksi, kuka oli murhaaja – mutta siinä vaiheessa romaani on esitellyt niin paljon mielenkiintoisempia arvoituksia, että syyllisyyskysymys tuntuu jo turhalta. Ja niin tuntui myös kirjan henkilöille parin vuosikymmenen ajan – kun vanhalle veriteolle on löydetty kylän kannalta harmiton ja sopiva syyllinen, silloin totuuden paljastuminen tuottaa vain tarpeetonta tuskaa.

Pikkukaupunkikuvauksena Lola on siis  sittenkin realistisempi kuin mikään kyläidylliin sijoittuva leppoisa salapoliisiromaani. Ja silti arvoituksellinen ja aidosti omituinen – niin kuin muuan 1980-luvun legendaarinen tv-sarja, jota Monika Fagerholm on sanonut ihailevansa. 

Ruotsinkielisen Länsi-Uudenmaan Twin Peaks, Tammisaari, on sattumoisin myös Eva Biaudet´n oma kesäkaupunki. Hän tunnistaa pienen yhteisön paineet, mutta toivoo silti hartaasti, että Fagerholm ei ole lopullisesti pilannut hänen rakasta lomaidylliään.

"Mielestäni se on vähän painajaismainen. Ja tietenkin mua häiritsee, että hän tavallaan pilaa mun kesäkaupunkini fiilikset. Koska se on kesällä aivan erilainen, me syödään mansikkaleivoksia siellä, siihen tunnelmaan ei haluaisi yhdistä tällaisia kauheita asioita, ainakaan minun kesäkaupungissani. Mun täytyy erottaa ne, muutenhan mä en voi enää nauttia... (Anna: Mansikkaleivoksia!) Mustahan tulee aivan paranoidi, kun mä kuljen siellä sitten."

TERVETULOA kesän viimeiseen rikoskirjakeskusteluun TV1:een sunnuntaina 18.8. kello 20:00. Paljastamme myös, mikä on Eva Biaudet´n ja Monika Fagerholmin yllättävä kohtalonyhteys.