Poliisi puolustaa pahantekijää

Harjunpää ja rakkauden nälkä (1993) on siitä erikoinen rikoskirja, että siinä rikos ei ole rikos. Matti Yrjänä Joensuun teoksille tyypillisesti rikoksella on kolme uhria – rikoksen kohteen lisäksi uhreja ovat myös tekijä ja tutkija.

Joensuun pitkä kokemus poliisina tuotti tämän yksinkertaisuudessaan tehokkaan havainnon. Ylivoimainen valtaosa suomalaisista rikoksista tapahtuu syrjäytyneiden miesten kesken, ja neljä kertaa viidestä alkoholilla on osuutta asiaan.

Tyypillinen suomalainen rikos on se, kun krapulainen mies huomaa tappaneensa ryyppykaverinsa – ehkä parhaan ja ainoan kaverinsa. Tekijä on uhri, oman elämänsä uhri. Ja poliisi joutuu aina uudestaan todistamaan samaa murhenäytelmää, siivoamaan jäljet rikoksesta joka on yhteiskunnalle täysin yhdentekevä. Tutkija on uhri, oman voimattomuutensa uhri.

Ylikonstaapeli Timo Harjunpää kiroaa olevansa tavattoman väsynyt kuolemaan. Lainaus: ”Hän oli väsynyt olemaan laastarilappuna; hän oli väsynyt ratkaisemaan ongelmaa johon ei ollut ratkaisua”.

Kirjailija oli erityisen tuohtunut mielenterveyspalvelujen leikkaamisesta. Poliisi joutuu keräämään kaduilta henkisesti sairaat, jotka tekevät rikoksia päästäkseen hoitoon, joka on vankila. Poliisi näkee ensimmäisenä ongelmat, jotka tulevat yleiseen keskusteluun kymmenen vuotta myöhemmin.

Niinpä ei ole ihme, että 20 vuotta sitten julkaistu ”Harjunpää ja rakkauden nälkä” on profeetallinen myös kuvatessaan työpaikkojen kiristyvää tahtia, ainaisia muutoksia ja pudotuspeliä. Sunnuntain vieraamme, arkkipiispa Kari Mäkinen ihmettelee: "Luin tämän uudelleen ja hämmästyin, miten monella tavalla kysymykset tehokkuusvaatikmuksista ja organisaatiomuutoksista ovat tässä mukana, ikään kuin se kertoisi tästä päivästä."

POLIISIURANSA lopulla Matti Yrjänä Joensuu oli palonsyyntutkija. Itse asiassa tulipalo kuvaa yhteiskunnan muutosta. Sotien jälkeisessä Suomessa tulipalo uhkasi kaikkia ihan tavallisia perheitä; nyky-Suomessa se vaatii kännäämistä, sekoilua tai tuhopolttajan osuutta. Onnettomuus oli ennen demokraattinen, mutta nyt syrjäytyneiden, köyhien ja mielenterveysongelmaisten yksinoikeus.

Eriarvoistuvassa yhteiskunnassa siis myös rikos eriarvoistuu. Iltapäivälehtien lukija ei ehkä huomaakaan, että vuosi vuodelta rikollisuus Suomessa vähenee. Ne, jotka eniten pelkäävät – vanhukset jotka eivät uskalla mennä ulos – heillä on vähiten pelättävää. Ne, jotka vähiten pelkäävät – känniset miehet nakkikioskijonossa – ovat varmimmin väkivallan uhreja… siis joko tekijöitä tai kohteita.

Kun rikos kohtaa aina vain harvempia, kunnon kansalaisen on entistä helpompi kokea moraalista ylemmyyttä. Rikolliset ovat muita, huonompia ihmisiä, eri rotua. Vaadimme kovempia rangaistuksia ja yhä uusia tekoja rikoslain piiriin. Tässä kahtiajaossa poliisi asettuu rikolliseksi leimattujen puolelle, ja vastustamaan kerjäläisten, huumekokeilijoiden ja prostituoitujen asiakkaiden rankaisemista. Elämme siis maailmassa, jossa vain poliisi puolustaa heikkojen ja pahantekijöiden ihmisoikeutta, huonojen ihmisten olemassaoloa, verenhimoista hyvinvoivaa enemmistöä vastaan.

Poliisi on varkaan ja köyhän ystävä, langenneen naisen ja huorintekijän ymmärtäjä. Vähän niin kuin arkkipiispan firman kunniapuheenjohtaja ja perustaja 2000 vuotta sitten. N

VÄHENTYVÄ rikollisuus on yksi hyvinvointivaltion hienoimpia saavutuksia.

Suomessa ja Ruotsissa tehdään vähemmän asuntomurtoja kuin missään EU-alueella. Kodin elektroniikan arvo on romahtanut, eikä kukaan varasta nälkäänsä. - Harjunpää-kirjan rikollinen ei murtaudukaan asuntoihin tavaran perässä, vaan yksinäisyyttään. Öinen tunkeilija tahtoo päästä ihmisen lähelle, nukkuvan naisen viereen. Hiipparin rikos kuvaa yhteiskuntaa, jossa on yllin kyllin materiaa, mutta aina vain pahempi puute läheisyydestä.

Rakkauden nälkä on myös Timo Harjunpään ongelma. Ja hänkin syyllistyy rikokseen, ainakin ajatuksissaan, aviorikokseen. Luulisi, että arkkipiispa tuomitsee moisen jyrkästi, mutta Kari Mäkisellä on mielenkiintoisempi näkemys.

Kannattaa katsoa 10 kirjaa rikoksesta, TV1 sunnuntaina 23.6. klo 20.00.