Ympäristöjournalismin hyviä ja huonoja aikoja
Monet on ajat nähty, kun on useita vuosikymmeniä toimittajan työtä takana. Aloitin 1980-luvulla journalismin pitkän taipaleen takataskussa maisterin tutkinto ympäristötieteistä, mieli kirkkaana ja usko tulevaisuuteen vahvana.
Siihen aikaan moni muukin uskoi ihmisen kykyyn voittaa jo näköpiirissä olleet suuret haasteet: väestönkasvu, luonnonvarojen mieletön haaskaaminen ja olipa ilmastonmuutoksestakin jo ensimmäisiä merkkejä. Tosin, kun 80-luvun puolella tarjosin radiouutisiin ensimmäisiä juttuja ilmastonmuutoksesta, oli kaikki myyjän taidot otettava käyttöön. Kukaan ei nimittäin ollut kuullutkaan moista sanahirviötä, kasvihuoneilmiöstä puhumattakaan.
Mutta läpi ne aina menivät, en muista yhdenkään jutun jääneen ajamatta. Tosin, tietysti aina lähetysten hännillä, siellä missä menivät muutkin pehmoaiheet kuten naisten ja lasten elämää koskevat asiat.
Melkoiselta scifiväännöltä vaikutti päästökauppakin vielä joskus 90-luvun puolivälin jälkeen, kun siitä ensimmäistä kertaa sovittiin kansainvälisellä tasolla Kioton ilmastopöytäkirjan yhteydessä. Nyt päästökauppa - jonka onnistumisesta tosin on yhtä monta mieltä kuin on puhujaakin - pyörittää miljardeja, eikä kukaan pidä outona sitä, että markkinamekanismin sääntöjä sovelletaan ilmastonsuojeluun.
Ensimmäisiä toimittajan askelia ottaessani ympäristötietoudesta oli kova kysyntä. Yleistoimittajien osaaminen tällä saralla ei ollut vielä erityisen vahva. Siihen aikaan meikäläisellä oli vahva tunne siitä, että on tuonut jotain hyvää, jaloa ja arvostettua Yleisradio-nimiseen tehtaaseen.
Sitten tuli lama, ja arvot kovenivat. Ahneus alkoi kietoa koukeroitaan joka niemeen notkoon ja saarelmaan, eikä kukaan enää ollut kiinnostunut ympäristön tilasta. Keskustelu erikoistuneiden ympäristötoimittajien tarpeesta ehtyi. Globaalit ympäristöongelmat elivät omaa elämäänsä, etenivät vääjäämättä. Alettiin takoa bensaa autoihin ruokaviljoista, tuli ruokakriisi, tuli viljelymaan rohmuaminen, arktiset alueet alkoivat sulaa huolestuttavaa vauhtia. Vieläkään Yleen ei nimitetty ympäristötoimittajaa.
Samaan aikaan toimittajakunnan osaaminen ja tietoisuus kasvavista ympäristöongelmista onneksi syvenivät. Useimmat tärkeät aiheet ovat tulleet käsitellyiksi vähintään pintapuolisesti.
Niinpä nyt näyttää taas vähän valoisammalta. Ei Tellus-nimisen planeetan kannalta, mutta kylläkin ympäristöjournalismin kannalta. Taloustoimitukset tuntuvat huomaavan, että luonnonvarojen tila liittyy olennaisesti siihen, miten kapitalismi voi porskuttaa ja taata ikuisesti jatkuvan talouskasvun. Yritysvastuusta on tullut päivän sana, eikä sitä oikein voi erottaa ympäristön tilasta.
Muutoinkin, toimitusten väliset raja-aidat näyttävät vähän madaltuneen, ja ajatus siitä että kaikki liittyy kaikkeen ja ainakin ympäristö ja talous kietoutuvat toisiinsa, on monessa tiedotusvälineessä menossa läpi.
Täytyy kuitenkin todeta: oli se jo aikakin!
Valitettavasti en itse pääse mukaan seminaariin, vaan joudun vain lähettämään lämpimät terveiseni työmatkalta maailman toisesta ääripäästä!
