Päästöhuutokaupasta varoja kehitysmaiden ilmastotoimiin – ei niin yksinkertaista
Olen ilokseni huomannut, että vuodenvaihteessa alkanut EU:n päästöoikeuksien huutokauppa on saanut kiitettävästi huomiota Suomessa. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, mihin Suomi aikoo käyttää huutokaupasta saatavia tuloja.
Päästökauppajärjestelmän tavoitteena on EU:n kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen mahdollisimman kustannustehokkaasti. Vuoden alussa alkoi järjestelmän kolmas vaihe. Kahden ensimmäisen vaiheen aikana päästöoikeudet jaettiin energiatuotanto- ja teollisuuslaitoksille pääosin ilmaiseksi, mutta nyt kolmannen päästökauppakauden eli vuosien 2013-2020 aikana yli puolet jaettavista päästöoikeuksista myydään huutokaupalla.
Päästöhuutokaupasta on siis odotettavissa tuloja, mutta kuinka paljon? Varovaisten arvioiden mukaan valtion kassaan olisi kilahtamassa tänä vuonna noin 75 miljoonaa euroa.
Mihin tämä noin 75 miljoonaa euroa tulisi sitten käyttää? Suurin syy ilmastonmuutokseen ovat rikkaiden teollisuusmaiden kasvihuonepäästöt. Ilmastonmuutoksen seurauksista kärsivät kuitenkin eniten kehitysmaiden köyhät. Suomi onkin muiden rikkaiden maiden tapaan sitoutunut YK:n ilmastosopimuksissa tukemaan kehitysmaiden ilmastotoimia.
Kataisen hallituksen hallitusohjelmassa sitoudutaan ohjaamaan päästöoikeuksien huutokauppatuloja kehitysyhteistyöhön ja ilmastotoimiin hallituskauden puolivälistä lähtien.
Tämähän kuulostaa hyvältä. Päästöjen vähentämiseksi luodusta mekanismista saatavia tuloja käytetään kehitysmaiden ilmastotoimien tukemiseen. Mikä sen parempaa? Samalla kun päästöt vähenevät Euroopassa, voidaan huutokaupasta saatuja tuloja käyttää tukemaan niitä maita, jotka kärsivät kaikkein eniten ilmastonmuutoksesta.
Ratkaisu ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen tai ongelmaton.
Ensinnäkin EU:n päästöoikeuksien huutokauppa on nykyisellään hyvin epävarma tulonlähde, sillä se on riippuvainen päästöoikeuksien ailahtelevasta markkinahinnasta. Liiallinen turvautuminen päästökauppatuloihin heikentäisi Suomen ilmastotuen ennakoitavuutta ja pitkäjänteisyyttä.
Toinen ongelma on päästöhuutokauppatulojen riittämättömyys. Suomen ilmastorahoitusvelvoitteiden kasvaessa on selvää, etteivät pelkät päästöhuutokauppatulot riitä kovin pitkälle. Varsinkin kun samasta potista on tarkoitus paikata myös Suomen kehitysyhteistyörahoituksen vajetta. Pienestä potista ei yksinään riitä kahden valtavan haasteen, ilmastonmuutoksen ja globaalin köyhyyden, hillitsemiseen.
Kolmas epävarmuustekijä on luonteeltaan poliittinen. Hallitusohjelman sitoumus tulojen ohjaamisesta kehitysyhteistyöhön ja ilmastotoimiin on loppujen lopuksi vain poliittinen lupaus. Maaliskuun 21. päivänä käytävissä hallituksen kehysriihineuvotteluissa on vaarana, että hallitusohjelman kirjaus revitään auki. Tiukassa taloustilanteessa rahoille riittää varmasti ottajia. Suomessa on pitkät perinteet leikata maailman köyhiltä silloin kun oma talous köhii.
Päästöhuutokauppatulot eivät ole siis mikään patenttiratkaisu ilmastorahoitukseen. Lyhyellä tähtäimellä pitää toki varmistaa, että hallitus ohjaa päästöoikeuksien huutokaupasta saadut tulot ilmastorahoitukseen ja kehitysyhteistyöhön.
Samalla pitää kuitenkin tunnustaa, että EU:n päästöoikeuksien huutokauppa on nykyisellään hyvin epävarma tulonlähde, eikä siten yksinään riittävä tai luotettava rahoituslähde Suomen kehitysrahoitusvajeen ja kasvavien ilmastositoumusten rahoittamiseksi.
Rahoitussitoumusten kattamiseksi onkin edistettävä muiden rahoitusmekanismien ripeää käyttöönottoa. Hyviä keinoja olisivat esimerkiksi maailmanlaajuinen hiilidioksidivero, fossiilisten polttoaineiden tukien poistaminen sekä lentoliikenteen ja merenkulun polttoainemaksut.
