Skip navigation.
Home

Ajankohtainen Ykkönen

Sauli Niinistö: Rakkaudentunnustus kirjoille (Kolumni)

Tuli käytyä Helsingin kirjamessuilla, niin kuin kovin monen muunkin. Siellä tehtiin kävijäennätys, lähes 80 000 ihmistä. Oikeastaan ihan sama näkyi parisen viikkoa sitten Turussa kirjamessuilla ja Vammalassahan vanhojen kirjojen päivä on tulvillaan väkeä ja kirjoja. Lahdessakin synnytellään kirjamessuja oikein pirteissä tunnelmissa. Taitaa olla niin, että kirja on myötätuulessa ja minusta se on valtavan hyvä asia.

Myös media on selvästi tässä ollut mukana. Se ennakkohuomio ja messuilta kuin messuilta syntyvät jutut, niitä on katseltu ja kuunneltu ja niistä on selvästi innostuttu. Erinomainen asia.

Niin, kirja on arvossaan. Sen huomaa kun on tehnyt muuttohommia. Kaikkein vaikeinta on luopua kirjasta, jopa niistäkin kirjoista, joita koskaan ei ole tullut lukeneeksi. Varmaan tulee sellainen mieleen, että sekin aika vielä koittaisi. Ne taas, mitä on lukenut, niistä ei suin surminkaan tahdo eroon joutua.

Omalta kohdaltani kirjamessuilla oikeastaan vaikuttavin elämys oli katsella siellä vieralijoita. Silloinkin kun kuuntelin mielenkiintoisia keskusteluja tai kirjalijahaastatteluja tuli samalla seurattua, että mites muut kuuntelijat siihen reagoivat ja siellä oli kyllä niin paljon tarkkaavaista ja hartaan tarkkaavaistakin ilmettä että huomasi, että kyllä kirja nyt menee suoraan ihmisten sydämiin ja sieluihin.

Minusta antikvariaattikierros on aina sellainen jännä kokemus. Tahtoo kassi kassin jälkeen kertyä ja siellä kirjamessuilla joutuu sitten sellaisia väliparkeerauspaikkojakin hakemaan omille muovikasseilleen. Mutta hyvä mieli on kun kotiin pääsee ja kassinsa purkaa. Siinä tulee oltua pikkuisen ylitavoitteellinen, eipä tiedä milloin niitä luettua tulee.

Mutta tässä maailmanmenossa on valtavan ilahduttavaa myös se, että siellä oli paljon nuoria ihmisiä.

Ei kirja ole mihinkään katoamassa, päinvastoin. Jälkitunnelmat ovat sellaisia, että kyllä maailmaan kirjoja mahtuu.

Sauli Niinistö

(Ajankohtainen Ykkönen 27.10.2009. YLE Radio 1.)

Missä jamassa hallituksen ja presidentti Halosen ulkopoliittiset välit ovat?

Missä jamassa hallituksen ja presidentti Halosen ulkopoliittiset välit oikein ovat? Ennakoiko Afganistan-unohtelu jo uutta, Lissabonin sopimuksen jälkeistä, ulkopoliittisesti heikomman presidentin aikaa? Valtio-opin professori Heikki Paloheimo arvioi.

Irakgate, Lipponen, Koljatti, Kone, Nobel-kirje ja seksisota. Nyky-Suomen muotokuvaa tämän syksyn kirjojen valossa hahmottelevat Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Unto Hämäläinen, ent.euroedustaja Lasse Lehtinen ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis.

Ajankohtaisen Ykkösen viikon kolumnistina on Sauli Niinistö.

(Ajankohtainen Ykkönen YLE Radio 1:ssä tiistaina 27.10.2009 klo 12.15 - 13.00, toinen lähetys klo 17.20.)

Turkka Hautala: Viha-kiitollisuussuhde (Kolumni)

"Nokian mollaamisen loputtava", julistaa nimimerkki totuuus Suomi24-palstan Salo-keskustelussa. Kirjoittaja toteaa että vaikkei tehdastyö ehkä ole kivaa, on paikkakuntalaisten oltava kiitollisia kun sitä on niin monelle tarjolla. Yksi tukee ensimmäistä puhujaa, toinen maalailee tuttuja uhkakuvia tehtaiden alasajosta, joku puhuu työnantajan "natsi meiningistä". Alkamassa on jälleen yksi väittely suuren matkapuhelinyhtiön roolista pienen kaupungin elämässä.

"Tehtaanpiipun takaa nousee aurinko", laulaa Leevi and the Leavings karheansuloisessa mestariteoksessaan Elämää ikkunan takana. Työläisyhteisön arkea kuvaavan laulun sävy on lempeä, kaihoisakin. Salolaisten keskuudesta moista tehtaan varjossa -nostalgiaa lienee turha etsiä, vaikka täälläkin Göstan sanoin "liukuhihnalta leivän saa".

Paikkakunnan ilmapiiriä leimaa erikoinen viha-rakkaussuhde – vai pitäisikö sanoa viha-kiitollisuussuhde – Nokiaan, sen selvästi suurimpaan leiväntuojaan. Ison N:n hyvät puolet ovat kaikkien tiedossa – mutta jokin siinä kasvottomassa määräilevyydessä potuttaa. Nokian kaltainen puolta pitäjää elättävä yritys on kuin taloon asumaan tullut upporikas, puhumaton sukulaismies, joka tarjoaa elannon isälle, äidille ja hyvässä lykyssä siskolle ja naapurin ukolle. Pakko sitä on talossa katsella tai ei pian ole taloa missä katsella.

Suuryrityksen tuoman työpaikkakasan kääntöpuoli on epävarmuus: kun yhden toimijan rooli on ylikorostunut, eletään kaupungissa jatkuvasti niin sanotusti pelko perseessä/takapuolessa. Pelon lisäksi muita avainsanoja salolaisten Nokia-antipatioihin lienevät edellä jo vilahtaneet kasvottomuus ja puhumaton. Kenties kännykkäjättiä olisikin helpompi sympatiseerata, ellei sen imago olisi niin jäykkä ja sulkeutunut.

Nokian toiminnasta puuttuvat rentous ja avoimuus: haastatteluja ei myönnetä, kommentteja ei anneta, mistään ei kerrota mitään. Kaikki henkilökohtainen on karsittu materiaaleista ja johtajien käytöksestä. Mainokset on suunnitellut Neutraalin Viestintäoppilaitoksen Riskittömän Visuaalisuuden laitos. Kun ajattelee Nokiaa, nousee mieleen pelkkä yksittäinen sana: osavuosikatsaus. Yhtiön julkinen profiili on urautunut virkamies kunnanviraston aulassa, lukemassa virallista tiedonantoa suoraan paperista. Se on viisi sinistä kirjainta, joiden takana ei tunnu olevan oikein mitään.

Salossa Nokia on kaikkialla. Tämä ei tarkoita että yhtiö juuri näkyisi kaupunkikuvassa: silmillä sen huomaa vain jos kävelee teollisuusalueen perukoille tehdaskompleksin luo – ja lisäksi kerran kesässä humalaisten nokialaisten vallatessa kaupungin kesäjuhliensa jälkeen. Ei, Nokiaa ei Salossa näe, sen läsnäolon pikemminkin tuntee. Ja kuulee, jatkuvasti ihmisten puheissa.

Leijonanosalla kaupunkilaisista on myös henkilökohtaista kokemusta yhtiöstä. Minullakin, yhden kesän verran. Menin kahdeksi, kymmeneksi tai aamukuudeksi. Yhdistelin kännykän osia toisiinsa ja pakkasin niitä pahvilaatikoihin, kahdeksan tuntia kerrallaan. 24 minuutin ruokatauolla kiirehdin pizzani kanssa mikrojonoon, 12 minuutin kahvipaussilla poltin liian monta tupakkaa.

En muista mitä tein rahoilla, mutta varmasti jotakin kivaa tai hyödyllistä – kuten ovat tehneet myös lukuisat ystäväni ja tuttavani perheenjäsenineen. Ei työkään hassumpaa ollut, linjalla sai siihen aikaan istua ja tauotkin ovat kuulemma silloisesta lyhentyneet. Joten kai tässä kiitollinen on oltava.

Ja entäs se kaksoistunteen toinen puoli sitten? Ei, rakas Noksuseni, en minä sinua vihaa. Mutta jos jonakin päivänä päätät tehdä synnyinkaupungilleni bochumit, armias sinua auttakoon.

Turkka Hautala

(YLE Radio 1 20.10.2009)

Nils Torvalds: Poliittinen kulttuuri polkee paikoillaan (Kolumni)

Joskus kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitin Ytimeen artikkelin Neuvostoliitosta otsikolla Joko tai maa. Artikkelin pontimena oli Juri Lotmanin teoria puuttuvasta kolmannesta. Tällä käsitteellä Lotman halusi kuvata Venäjän historiasta puuttuvan kriittisen ja välittävän toimijan. Tästä puutteesta johtuen neuvostoliittolainen tai venäläinen poliittinen kulttuuri pystyi ainoastaan kopioimaan vanhoja toimintamalleja eikä kehittynyt pohtivaksi, monipuoliseksi ja dynaamiseksi.

Viime aikoina olen ruvennut epäilemään, että Suomessa vallitsee vähän samantapainen kulttuuri, jossa oppositio vain kopioi vastapelurinsa toimintamalleja ja valtaan päästyään toimii samalla tavalla. Tästä syystä tämä poliittinen kulttuuri polkee paikoillaan. Siitä seuraa, että politiikasta katoaa mielekkyys ja se muuttuu jaarittelevaksi valtapeliksi.

Esimerkkejä on runsaasti.

En ole vielä ehtinyt lukea Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoriaa, mutta epäilen vahvasti, että puuttuva kolmas on jo itsenäisyytemme ensimmäisessä vaiheessa heikkoudellaan tai poissaolollaan määritellyt puitteet osapuolten ajautumiselle sotaan ja turmellukseen.

Mutta löytyy myös ajankohtaisempia esimerkkejä.

Suuret ratkaisut ovat meillä usein niin hiuskarvan varassa, ettei poliittisen eliitin mielestä tunnu mahdolliselta kertoa mitä vaikeuksia mihinkin ratkaisuun liittyy.

Näin kävi luultavasti jo EU-neuvotteluissa. Jos äänestäjien olisi annettu ymmärtää että liittymissopimuksesta myös seuraa vaikeuksia harjoittaa järkevää politiikkaa, olisi se todennäköisesti kääntänyt enemmistön mielialat kielteiseksi koko hankkeelle. Jos joku jo silloin olisi väittänyt, että jäsenyydestä seuraa ettei työttömien yhdistykset tai Kierrätyskeskus voisi palkata pitkäaikaistyöttömiä hoitamaan erinäisiä hyödyllisiä tehtäviä, olisivat ei-äänet ehkä voittaneet.

Kansalle ei siis pidä kertoa totuutta etukäteen. Siitä seuraa, ikävä kyllä, että kansa pettyy ja vetäytyy politiikasta.

Yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu Suomessa tästä johtuen helposti yli-ideologisoivaksi. Keskustelemme mieluummin asennetasolla kuin asiasta. Afganistan-politiikasta käydään siksi typerryttävää joko-tai-keskustelua. Samaan aikaan kaikki asiaan paneutuvat ja vaikeat kannanotot putoavat pois. Lopputuloksena meidän ns. Afganistan-keskustelu supistuu peitellyksi "oletko Naton puolesta tai sitä vastaan". Yhdysvalloissa käydään jo huomattavasti fiksumpaa keskustelua – vaikka maan Pisa-tulokset, jos sellainen tutkimus tehtäisiin, olisivat tuhoisan kamalat.

Pahimmillaan yli-ideologisoitunut yhteiskunnallinen keskustelu näkyy globalisaation ympärillä. Joskus 2004 yhteiskunnallinen eliitti julkaisi ns. Brunilan-komitean mietinnön. Tämän päivän kokemuksen valossa mietintö on lapsellinen. Se piti kuitenkin kirjoittaa koska globalisaation seurauksista oli tulossa vaikea aihe, joka presidentti Mauno Koiviston sanonnan mukaan oli jo rukkanen joka heilutti koiraa.

Sitten tuli kriisi, joka kaikista väitteistä huolimatta ei ollut finanssikriisi, vaan globalisaation kriisi. Sen viimeistä vaihetta emme ole vielä nähneet, mutta jo nyt on selvää, ettei se noudata Brunilan-komitean käsikirjoitusta. Eliitti halusi yksinkertaisen tarinan. Ihmiset kokevat nyt huomattavasti vaikeamman – ja pettyvät taas politiikkaan.

Nils Torvalds

(YLE Radio 1 13.10.2009)

Vaalirahoituksen uudet säännöt - minkälaiset ne ovat?

Tarastin työryhmä runnoi uudet pelisäännöt vaalirahoitukselle. Millaiset? Ensitulkinnan esittää tutkimusjohtaja Kimmo Grönlund Åbo Akademista.

Onko poliittinen valta siirtynyt medialle vai imagonrakentajille? Studiossa tietokirjailija Risto Uimonen ja varapuhemies Seppo Kääriäinen (kesk.).

Rokotteet ovat jo täällä, mutta mihin hävisi sikainfluenssa?

Riidat piinasivat akateemikko Paavo Haavikon viimeisiä elinvuosia ja jatkuvat yhä vuosi hautajaisten jälkeenkin. Onko vanhuksella mitään oikeusturvaa ja kenen tahtoa viimeisinä vuosina totellaan? Professori Sirkka-Liisa Kivelä vastaa.

Ajankohtaisen Ykkösen viikon kolumnistina on Nils Torvalds.

(YLE Radio 1 tiistaina 13.10.2009 klo 12.15 - 13.00, toinen lähetys klo 17.20.)

Arja Alho: Levottomat sielut (Kolumni)

Ympäri Eurooppaa vaeltavat levottomat sielut, jotka eivät ole löytäneet poliittista kotia itselleen eivätkä tiedä mitä politiikka voisi heille tarjota mutta joilla kuitenkin olisi eniten politiikalta voitettavaa - puhumattakaan ihmiskunnan tulevaisuudesta, joka riippuu rauhan ja kumppanuuden, kestävän kehityksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden politiikan onnistumisesta.

Uusi kansainvälinen järjestys ei synny odottamalla, vaan tekemällä.

Vai onko finanssikriisin aiheuttaman säikähdyksen jälkeen tarkoitus jatkaa entiseen malliin niin taloudessa kuin hyvinvointivaltiossakin?

Toivottavasti ei.

Politiikka on liian arvokas asia jätettäväksi poliittisille puolueille etenkin kun ne ovat itse eristäytyneet merkilliseen kansanvallan Big Brother- huoneeseen kaiken kansan ihmeteltäviksi. Nurkissakaan ei pääse piiloon puolue- ja vaalirahoituksen ympärille kudottua salaisuuksien verkkoa. Samalla tapahtuu surullisia asioita. Politiikan ennestään pienentynyt luottamuspääoma on jauhautumassa entistä enemmän muruiksi. Luottamuksen menetys näkyy muuten äänestämisinnossa. Kun luotetaan, äänestetään, kun ei luoteta, jätetään sikseen.

Siksi ehdotan kahvipöytäkeskusteluille uusia aiheita. Otetaan ensimmäiseksi millaista talouskasvua ryhdymme tavoittelemaan? Kokoomuksen Jyrki Katainen haluaa Suomeen kolme lisäydinvoimalaa mutta samalla asemoi itsensä menneisiin talouden rakenteisiin. Onko Suomen paikka globaalissa maailmassa todellakin olla energiasyöppö ja samalla olla viivyttämässä kestävän kehityksen väistämätöntä muutosta myös energiapolitiikassa?

Urho Kekkonen sanoin vuonna 1968, että kansassa piilevä lahjakkuus on arvokkain malmimme. Meillä on valtavat hyödyntämättömät osaamisresurssit työelämässä. Työssä opitun ja oppimisen mahdollisuuksia uusissa innovaatioissa tai tavoissa tehdä asiat paremmin on laiminlyöty pitkään. Päinvastoin, työtä tekevistä ihmisistä on tehty tavaroita, jotka uupuvat ja väsyvät ja jotka eivät työn puutteen tai pätkittymisen vuoksi pääse lainkaan keskittymään asioiden hyvin tekemiseen. Kuitenkin juuri siellä voivat piileksiä vientiteollisuuden uudet sammot puhumattakaan paremmin tekemisen mahdollisuuksista hyvinvointivaltiossa.

Hyvinvointivaltion uusi käyttöjärjestelmä kuuluu myös kiireellisyyslistalleni. Valtiosta on nimittäin tullut yksi toimija toimijoitten joukossa, joka näyttää sivusta seuraavan ja koordinoivan vaikkapa tulo- ja terveyserojen kasvua sen sijaan, että se tekisi asioille jotakin. Käyttöjärjestelmään pitäisi syöttää palaute, joka muuttaa toimintatapoja. Tärkeintä on kuitenkin olla valpas hyvinvoinnin ja holhoamisen suhteen. Hyvinvointivaltio ei voi olla alistava ja vapautta rajoittava.

Otan käytännön esimerkin. Ilman muuta pidän hyvänä, että pyöräillessä käytetään kypärää. Mutta silti hyväksyn sen, etteivät jotkut halua sitä tehdä. Se on heidän vapautensa. Minusta nimittäin hyvinvointivaltiossa pitää enemmän vaikuttaa rakenteisiin kun yksilön vapautta rajoittaviin asioihin. Siksi minusta voi vaatia valtiovallalta aivan hyvin toimia tasoristeysonnettomuuksien vähentämiseksi vaikkapa eritasojärjestelyillä koska junan ja henkilöauton törmääminen ei ole vapaa valinta.

Sosialidemokraatteja on syystä syytetty holhoaviksi mutta samaa vikaa on myös muissa ja erityisesti porvareissa. Kyllä meidän on suvaittava tupakoivia, viinaa juovia tai lihavia ihmisiä. Terveyttä pitää edistää mutta valinnan tekevät kuitenkin ihmiset ja siihen heillä pitää olla vapaus.

Vapaus on juuri se asia, joka voi saada levottomat ja kodittomat sielut kotiutumaan uudelleen politiikan huoneeseen ja istahtamaan kahvipöydän äärelle porisemaan. Vapaus osallistua ja olla osallisena on kansalaisuutta. Sitä ei voi delegoida muille. Ja jos niin tekee, huonosti käy.

Ongelma on, että liian monet meistä on suljettu informaatio- ja kommunikaatiorakenteitten ulkouolelle ja siten ulkoistettu kansalaisuudesta. Yhteiskunnallinen keskustelu on nimittäin kaksisuuntaista, komentomeno yksisuuntaista

Arja Alho

YLE Radio 1:n Ajankohtainen Ykkönen 6.10.2009.

Pitääkö Suomen pysyä sotivassa Afganistanissa?

Afganistanissa talebanien ote vahvistuu, väkivalta lisääntyy eikä vaalituloksen luotettavuudesta ole mitään takeita. Yhä useammassa Euroopan maassa on ruvettu vaatimaan vetäytymistä Afganistanista. Miksi hallitukselle on niin tärkeää että Suomi pysyy sotivassa Afganistanissa?

Studiossa sotakeskustelun käynnistänyt tutkija Charly Salonius-Pasternak ja juuri Kabulista palannut Yle uutisten ulkomaantoimittaja Erja Tuomaala.

Miksi kukaan nuori enää kiinnostuisi politiikasta? Nuorten ääniä elävästä elämästä ja Keskustan ja SDP:n nuorisojärjestöistä.

Mitä tavoitteita vaalirahoittajat tuelleen asettavat? Vahvasti ideologisia, sillä suurtukijoille poliittisen vastakkainasettelun aika on täyttä totta, paljastavat mm. Stig Gustavson RKP:tä tukevasta säätiöstä ja Riku Aalto Metalliliitosta.

Viikon kolumnistina on Arja Alho.

(YLE Radio 1 tiistaina 6.9.2009 klo 12.15 - 13.00, toinen lähetys klo 17.20. Ohjelma on kuunneltavissa tämän sivun oikean palstan Radiosoitin-ikkunasta parin kuukauden ajan radiolähetyksestä.)

Esko Seppänen: Onko mikään muuttunut? (Kolumni)

Saksassa oli vaalit, eikä mikään muuttunut. Julkisten palvelujen alasajo jatkuu, mutta tästä eteenpäin ilman sosialidemokraatteja. Kansa kosti demareille.

Vaalit ovat valtaeliitin täsmäase kansalaisia vastaan. Jos kansalaiset sattuvat äänestämään väärin, heidät pannaan äänestämään uudelleen niin kuin nyt irlantilaisia kansanäänestytetään uudelleen EU:n perustuslaista, jota ei saa kutsua perustuslaiksi, jotta ihmiset eivät luulisi, että kyseessä on EU:n perustuslaki, mikä se tietysti on, ja niin muodoin ylempi kuin Suomen oma perustuslaki.

Niinpä ei myöskään virallinen Suomi ole sodassa Afganistanissa, vaikka suomalaiset ampuvat siellä terroristeja (vai ovatko he vapaustaistelijoita?), joiden ampumista Suomen puolustus- ja hyökkäysministeri Jyri Häkämies sanoo rauhan turvaamiseksi, vaikka kyseessä on tietysti rauhaan pakottaminen. Se taas on sotaa toisin kuin rauhan turvaaminen. Mitä me siellä Afganistanissa teemme, kysyy neljän leijonan kenraali Gustav Hägglund, ja hänelle ainakin saksalaisten enemmistö vastaa, että Saksa pois Afganistanista ja sassiin.

Suomi on sodassa, sanoo ääneen myös kirjailija Antti Tuuri. Hänellekin muu Suomi vaikenee, mikä voi johtua myös siitä, että tämä paperikoneinsinööri sanoo ääneen Suomen metsäteollisuuden toimivan kuin siirtomaavalta: se lakkauttaa Suomesta selluntuotantoa ja korvaa sen ryöstämällä kehitysmaiden luonnonvaroja, turmelemalla niiden luontoa, pitämällä vientivaalirahoituksella vallassa mieluisia vallanpitäjiä, jotka pitävät kansalaisia kurissa konekivääreillä. Keikutat venettä, Antti Tuuri, ja niin ollen meitä on ainakin kaksi, tai itse asiassa neljä, jos Mauno Koivisto ja Gustav Hägglund lasketaan mukaan.

Se sitten taas ei ole veneen keikuttamista, että Venäjää saatanallistetaan Itämeren pohjaan upotettavalla kaasuputkella. Projekti on venäläis-saksalainen, mutta Saksaa kai ei demonisoida Venäjän siivellä siksi, että Suomen jatkosotasyylliset olivat liitossa Hitlerin kanssa, mistä liitosta heille puuhataan kunnianpalautusta.

Pappien, historianopettajien ja muun taantumuksen totuuden torvi Suomen Kuvalehti otsikoi kaasuputkesta, että ”Puola ja Baltian maat tuntevat itsensä syrjäytetyiksi”.

Asia nyt sattuu olemaan niin, että nämä syrjäytetyt käyvät uuskylmää sotaa Venäjää, ja varsinkin Puolan tapauksessa, Saksaa vastaan Ukrainan mallin mukaan. Ukraina omasta puolestaan on - paitsi jättänyt ostamansa venäläisen kaasun maksamatta - varastanut sitä sekä Keski-Eurooppaan kulkevasta siirtoputkesta että venäläisten kaasuvarastoista. Kun putki upotetaan - maavaihtoehtoa paljon kalliimmalla - mereen panematta sitä kulkemaan Puolan ja Baltian kautta, se osoittaa, etteivät venäläiset ja saksalaiset ole pöljiä: he eivät anna Puolalle ja Baltian maille yleisavainta Euroopan energiatulevaisuuteen.

Kaasuputken vastustajien ykköspöljyyksiin kuuluu kylmän sodan propagandatoimitsijoiden kymppinä häärineen Viron nykyisen presidentin Toomas Hendrik Ilveksen kanta: virolaiset puolustavat Afganistanissa omaa maataan.

Viron etäpuolustuksessa syntyneet sotavainajat muistuttakoot meitä suomalaisia siitä, ettei pidä lyödä Naton johdolla päätä Afganistanin mäntyyn. Mitä me siellä teemme?

Esko Seppänen

(Ajankohtaisen Ykkösen kolumni 29.9.2009)

Mitä uutta vaalirahoituksesta?

Mitä laillisia temppuja kirjanpidossa saa tehdä ja minkä sortin vaalitaidetta ostaa? Studiossa KHT-tilintarkastaja Pauli Vahtera. Ohjelmassa myös ensi kommentit ja tulkinnat pääministeri Matti Vanhasen omakotitalon rakentamiseen liityvästä tiedostustilaisuudesta, joka pidettiin tiistaina 29.9. klo 12.30.

Ajankohtaisessa Ykkösessä aiheena myös Irlannin uusi EU-äänestys. Koko EU tuijottaa taas Irlantiin ja odottaa "oikeaa" kansanäänestystulosta. Mitä Suomi kärkkyy, millaisin työttömien armeijoin EU uuteen tulevaisuuteensa tähyää ja miten rakkaat viholliset Suomi ja Ruotsi ensimmäisestä EU:ajan lamasta selviävät? Brysselin studiossa europarlamentaarikko Timo Soini ja Pasilan presidentti-studiossa tutkimusjohtaja Teija Tiilikainen.

Viikon kolumnisti emeritus-meppi Esko Seppänen.

(Ajankohtainen Ykkönen YLE Radio 1 tiistaina 29.9.2009 klo 12.15, toinen lähetys klo 17.20. Radiolähetyksen jälkeen ohjelman voi kuunnella tämän sivun oikean palstan Radiosoitin-ikkunasta.)

Suvi-Anne Siimes: Väittelyä ja vuoropuhelua (Kolumni)

Kuuntelin muutama viikko sitten Sitran nykyisen yliasiamiehen Mikko Kososen mainiota esitelmää hyvän johtamisen kulmakivistä. Mieleeni jäi erityisesti Mikon toteamus siitä, että väittely ja vuoropuhelu ovat keskenään eri asioita. Molemmilla on yhteiskunnassa oma paikkansa, mutta hyvässä johtamisessa tarvitaan aivan erityisesti jälkimmäistä.

Se olisi mielestäni hyvä muistaa myös politiikassa ja aivan erityisesti suomalaisessa lainvalmistelussa.

***

Poliitikkojen työnä on tehdä arvovalintoja ja se työ onnistuu parhaiten silloin, kun on vaihtoehtoja, mistä valita.

Julkisuudessa vaihtoehtoja haetaan yleensä vastakkainasettelun ja siitä kumpuavan, paikoin kipakankin väittelyn avulla.

Julkisuudelle on siis hyvää se, että hallitus ajaa omaa linjaansa ja oppositio vastustaa sitä. Asetelmasta seuraa parhaimmillaan erinomaista arvokeskustelua, huonoimmillaan taas pelkkää poliittista teatteria ja irtopisteiden keräämistä.

***

Hyvä ja ajoittain voimakaskin väittely kuuluu politiikkaan eikä sitä pidä pelätä. Hyvään poliittiseen johtamiseen tarvitaan silti myös riittävästi vuoropuhelua.

Uskon, että vuoropuhelu on silloin tällöin hyväksi jopa hallituksen ja opposition välillä, mutta suurin tarve sille on kuitenkin valtioneuvoston sisällä eli eri hallinnonalojen ja niitä edustavien ministerien ja ministeriöiden välillä.

Vuoropuhelua tarvitaan nykyistä enemmän myös lainvalmistelijoiden ja
päätöksenteon kohteiden eli valtion, ja meidän kansalaisten, kansalaisjärjestöjen ja
elinkeinoelämän välillä.

***

Uskon, että vuoropuhelun lisääminen monipuolistaisi asioiden valmistelua. Se kannustaisi arvioimaan avoimesti myös niitä, nyt usein piiloon jääviä arvovalintoja, joita virkamiehet tekevät jo lakien valmisteluvaiheessa.

Vuoropuhelun lisääminen nostaisi esiin myös niitä ajoittain suuriakin erimielisyyksiä, joita tänään esiintyy saman puolueen eri ministereiden välillä. Nykyisessä poliittisessa kulttuurissa ne jäävät kaikkein helpoimmin vaille yhteiskunnallista huomiota ja eri vaihtoehtoja ja niiden perusteluja esiin haastavaa keskustelua.

***

Enemmistöhallituksella on tietenkin oikeus esittää eduskunnan hyväksyttäväksi juuri niitä ratkaisuja, joita se pitää parhaina. Maata hyvin johtamaan pyrkivä hallitus kertoisi eduskunnalle silti myös muista vaihtoehdoista ja ennen kaikkea siitä, miksi hallitus ei halua niitä valita.

Silloin eduskunnassakin keskusteltaisiin käsiteltävien asioiden kannalta kaikkein varteenotettavimmista kysymyksistä. Asioiden valiokuntakäsittelyä ei tarvitsisi aloittaa niin sanotusti nollasta vaan valiokunnissa voitaisiin haastaa vakavasti juuri hallituksen valintansa tueksi esittämien perustelujen pätevyyttä ja painoarvoa ja parantaa niin ollen myös hallituksen ehdotuksia silloin, kun siihen on aihetta.

Uskon, että tällainen työtapa auttaisi Suomea nykyisessä suhdannetilanteessa ja sen eteemme tuomissa valinnoissa. Siksi toivon, että Mikko Kososen johtamisopit saisivat vastakaikua myös valtakunnan hallituksessa.

Suvi-Anne Siimes

(Ajankohtaisen Ykkösen kolumni 22.9.2009)

Syndicate content