(Materiaalia ei oteta enää vastaan)

Nyt minulla on se. Ohjelman sisäinen logiikka. Ulkopuolisuuden fragmentteja. Jätän tänne kaikenlaista vanhojenkin sääntöjen mukaista eli aikaisemmin tapahtunutta.

Kaava eli säännöt:

1. Ohjelmaan etsitään maksimissaan minuutin mittaisia äänityksiä, ulkopuolisuuden ajatuksia, kokemuksia. Formaatti WAV tai MP3. Ei saa sisältää musiikkia tai muutakaan tekijänoikeuksia sisältävää materiaalia joka estäisi nettikäytön.

2. Tekstejä voi lähettää kommenttina tai kirjoittaa muuten vain. Kaikista teksteistä julkaistaan tai tulee lähetykseen maksimissaan 160 merkkiä pitkä kokonaisuus. Samasta tekstistä voi olla useita otoksia, löytöjä.

Olen etsinyt kaavaa tälle ohjelmalle. Ohjelman, dokumentin kaava on mulle sen resepti. Nykyinen dokumenttituotantoni sisältää aina kaikenlaisia sääntöjä, minuutin äänipaloja, 20 ihmistä tai muuta vastavaa. Se kaikki pitää minua kasassa, ytimessä eli dokumentin sisällön luona. Vapauttavat siis miettimään ja rakentelemaan.

Ulkopuolisuus teemana taasen houkuttaa levittämään ajatuksia ja rajoja vaikka minne. Alussa loin tälle projektille monta rajaa, sääntöjä. Pyyhin nekin eilen pois. Uudet säännöt astuvat voimaan tänään ja niillä mennään hamaan loppuu asti.

Olen taas täällä. Oli poissa viikon, nukuin, en. Tutustuin kaikenlaiseen päihdyttävään, elämään. Heräilin seiskalta, kolmelta, ysiltä ja joskus toivoin etten.

Yritin välttää ulkopuolisia kontakteja, annoin sisäisen minäni riipiä jäännöksiä, uskoa epäonnistumiseen ja lakastua. Ihoni huononee.

Viime päivinä, öinä olen taas palannut. Usko tähän projektiin, ulkopuolisuuteen ja maailmaan pahuuteen on taas läsnä. Minä en luovuta, minusta piti tulla presidentti tai pappi.

Toki olen pahoillani, kaikki jotka ovat lähettäneet materiaalia. Poistin ne. Minusta tuntui että ne häiritsevät keskittymistä, ajatuksiani ulkopuolisuuudesta. Haluan kovasti olla jotain tällä kaikella. Parempi toimittaja, maailman paras dokumentaristi, blogumentaristi niinkuin yksi pomokin sanoi. Haluaisin dialogia ja samalla en jaksa. En jaksa yhtäkään kissaa tai koppakuoriaista. Mutta toisaalta haluan niitä.

(Tämä teksti on lähetetty minulle sähköpostilla, kirjoittajana Terttu Kananen)

Istun vastapäätä työterveyslääkäriä, katson silmiin. Nuori nainen, vaaleansiniset silmät. Mitähän sinäkin tiedät elämästä? Kuitenkin hän olisi valmis antamaan minulle sairaslomaa, laittamaan tauolle, miettimään mitä minulle kuuluu. En suostu. Haluan harkita asiaa muutaman päivän.

Lähden illalla kävelylle. Menen peltoaukealle, joka on vilkkaiden liikenneväylien keskellä kuin taukopaikka. Sieltä näkee järvelle, kaupunkiin, kirjavaan metsärinteeseen, kauas. Vastaani kävelee harmaatukkainen nainen, puhuu itsekseen mutta lopettaa, kun tulee lähemmäs. Liikenne kohisee, myöhäinen lintu yrittää saada ääntään kuuluville.

(Tämän tekstin lähetti Elina Vanhanen)

Ollessani kahdeksantoistavuotias asuin talven Tzafon Jehudalla – vuorella lähellä Jerusalemia. Juutalaisen setäni kauhuksi pidin tuohon aikaan nenäkorua, ohutta hopeista rengasta oikeassa sieraimessa. Tämän lisäksi pyöräilin aamuisin arabihuivi kaulassa puolenkilometrin matkan kalkkunatarhojen ohi viereiselle moshaville lapioimaan lantaa. Olin töissä hevostallilla, jonka Etelä-Afrikasta Luvattuun Maahan muuttanut isonenäinen juutalainen oli perustanut henkensä pitimiksi. Hevostalli oli rakennettu kesken jääneeseen hotellinlaajennukseen, hevoset asuttivat näin hotellihuoneita, joiden ikkunoista oli upea näköala Tel Aviviin päin. Kirkkaalla ilmalla sieltä saattoi nähdä jopa pilkahduksen Välimerta.

(Tämän tekstin lähetti "Koppakuoriainen")

Voiko ulkopuolisuuden ymmärtää tavoittamalla kohtaamisen? Jonkin varhaisen…

Olipa kerran… tyttö, 17 v. Hän toivoi tapaavansa pojan. Toive toteutui, keskellä ihmisvilinää, keskellä katua, keskellä Helsinkiä, noin vuonna 1975. Matka vei Stockmannin edestä Vironkadulle, jonne tyttö oli menossa. Pieniä sanoja, ajatuksenpätkiä, yltyvää keskustelua. Jaettu ymmärrys, ilo. Syysaurinko hehkui vaahteroissa. Sanottiinko mitään todella tärkeää; ehkei. ”Mutta olin onnellinen jo siitä, että hän sanoi haluavansa tulla mukaani. Hän tiesi, ettei matkasta tule sanaton.”

Mitä minulle kuuluu, projektillekin. Ensimmäinen viikko meni. Olen edelleen levoton ja epävarma tulevasta dokumentista. Kyseessä on kuitenkin 50 minuutin radiodokumentti, feature. Tuottajani, Hannu Karisto painottaa minulle usein audion tärkeyttä. Homman pitää myös kuulostaa hyvältä. Ilman tätä kaikkea.

Radiodokumetin kuulijoissa on paljon sellaisia jotka eivät ole netistä kiinnostuneita, ainakaan ohjelman oheistuotteena. Minä taas haahuilen kaiken välimaastossa, kuvia, ääniä ja tekstiä. Kaikki ovat ilmaisuvälineinä minulle luontevia. Jotenkin koen kaiken liittyvän kaikkeen. Olen etsinyt jo pitkään yhteyttä eri medioiden välillä ja sinne myös jään.

Karaokea laulamassa. Ulkopuolinen, ulkopuolinen, ulkopuolinen, ulkopuolinen. Pakko.

Kuunneltava äänitys liitteenä alla.

(Näissä lyhyissä hetkissä on siis kyse siitä että yritän puhua ulkopuolisuudesta arkipäivän tilanteissa ja äänittää sen.)

Matkalla kohti baaria ja ystäviä. Kahden taksikuskin kanssa. Ulkopuolisuutta alusta asti. Olin innoissani ja toimittajuuden kuulee äänessäni. Kuunneltava äänitys liitteenä alla.

Olin siis hakemassa pizzaa lähibaarista. Odotellessa istuin muiden pöydässä ja sain ajatuksen metsästää toisen ulkopuolisuuden sanomisen hetken. Sain kun sainkin puhuttua melko luontevaa kautta ulkopuolisuudesta, ehkä vähän käsitteen vierestä, mutta kuitenkin!

Pöydässä oleva seurue ei suhtautunut asiaani kovin suurella mielenkiinnolla. Varmuuteni, ääneni, helpotukseni on kuitenkin huipussaan kun sanon sen. Dokumentti pyhittää todellisuuden, keinot.

Näissä lyhyissä hetkissä on siis kyse siitä että yritän sanoa, puhua ulkopuolisuudesta arkipäivän tilanteissa ja äänittää sen.