perheen aika
Pestään suu saippualla
Kommentoi 0Tarina on tämä: 3-vuotias poikani kertoi iltapalapöydässä, että entisessä päiväkodissa pestään suu saippualla, jos ruokapöydässä päristää. Otin asian vitsinä, mutta kysyin kuitenkin, onko häneltä itseltään suu sitten pesty.
- Joo, poika vastasi naama virneessä - se maistui kamalalta. Ensin tietenkin epäilin koko juttua, koska meillehän toitotetaan joka suunnalta, että lapset voivat kertoa mitä vain. Sitten totesin, että jos minä en usko poikaani, niin keneen hän sitten voisi luottaa ja tukeutua. Kyselin lisää ja tarina kasvoi. Saippua oli otettu pumppupullosta vessassa pojan omaan käteen ja sitten tädin avustuksella suu oli pesty. Ja pahalta oli maistunut. Myös pojan kaksi kaveria oli kuulemma saanut saman saippuaisen pesun.
Paasasin jutusta miehelleni, joka totesi, että kyllä poika oli keväällä jotain sanonut saippuapesuista. Lapsi oli tuolloin 2-vuotias. Missä ihmeessä oikein mättää, kun päiväkodeissa lapsia sidotaan tuoleihin, pakkosyötetään, suita pestään saippualla? Luulisi olevan olemassa muitakin keinoja kaksivuotiaan päristelijän rauhoittamiseen…
Tapahtuneesta on kulunut jo aikaa. Olemme vaihtaneet päiväkotia muuton takia ja kyseinen tätikään ei enää kuulemma ole entisen päiväkodin palkkalistoilla, joten vaikeaa on enää lähteä asiaa eteenpäin ajamaan. Syytän siitä vain itseäni: Enkö minä ole kuunnellut lastani ja moinen tapahtuma on mennyt ohi korvien? Vai eikö kaksivuotiaalla ollut silloin vielä sanoja siitä kertoa?
Kysyn joka ilta lapsiltani päivän kulusta, mutta se ei näköjään riitä. Useimmiten vastaus on joo tai emmä muista. Pitäisi yrittää rauhoittaa iltoja leppoisaan leikkimiseen, piirtämiseen ja löhöilyyn, sillä silloin kielenkannat avautuvat. Paras hetki on se, kun lapsi sanoo "Arvaas, äiti, mitä tänään tapahtui?"
Toivottavasti muissa perheissä ei kuulla, että minun suuni pestiin saippualla! Päiväkotien toimintaa on kiristetty ja ammattitaitoisesta henkilökunnasta on pulaa. Oman tarinani tädillä ei myöskään ollut koulutusta alalle. Pitääkö meidän vanhempien nousta barrikadeille? Mitä me voimme tehdä, että kouluissa ja päiväkodeissa on jatkossakin turvalliset ja hyvät olot kasvaa?
On aika herätä ja koota rivit. Varokaa vain, tämä äiti alkaa aktiiviseksi, sillä kuka muu lastani puolustaa ellen minä?
Kuuntele Perheen aika: Kodin ja koulun yhteistyö vaatii pelisääntöjä
Jumppakärpänen tuli ja puraisi
Kommentoi 0Tänä syksynä postilaatikkoon on kolahtanut useampiakin mainoksia erilaisista pienten lasten liikuntaharrastuksista. On akatemiaa, jos jonkinmoista. Mieleen nousi väistämättä, omasta jumppäkärpäsen puremasta huolimatta, että kuinka tarpeellista on oikeasti roudata lapsia jo kolmevuotiaasta ylöspäin erilliseen liikuntakerhoon? Eikö lähipuisto enää riitäkään? Vaikka sinnekin on ilmestynyt uusia motivoivia leikkivälineitä, kiipeilytelineitä jne.
Liikuntasuosituksen mukaan lapsen pitäisi liikkua päivässä kaksi tuntia hengästyen.
Tunnollinen äiti miettii, että hengästyikö lapsi kun pyöräiltiin aamulla päiväkotiin? Päiväkodissa onneksi lapset ulkoilevat päivittäin, joten siltä osin voi olla luottavaisin mielin. Iltaisin kotona liikuntaa jää vähäiseksi kun sekä väsyneet vanhemmat että lapset rötköttävät mieluummin sohvalla tai pelaavat lautapelejä.
Toinen perhe taas pohtii, mitä tehdä viisivuotiaalle, joka vänkäämällä haluaa jumppaan ja jalkapalloa pelaamaan koska kaveritkin käyvät. Onko liian varhaista viedä ohjattuihin harjoituksiin lasta, jolle kotipiha olisi vielä paras paikka ja vanhempien kanssa vietetty aika jää muutenkin vähiin?
Minä itse olen harrastanut liikuntaa pienestä asti sekä vapaa-ajalla, arjessa kuin urheiluseurassakin. Kilpaurheilumaailmassa kohtasin sen huonot puolet. Kilpailun myötä lapsi saa leiman otsaansa; hän on hyvä tai sitten ei. Kilpailu on julmaa myös lasten kesken. On rankkaa jäädä viimeiseksi, olla häviäjä.
Toisaalta urheiluharkoista on jäänyt paljon hyviäkin muistoja - Ihanat ohjaajat: Tiina, Hilkka, Miki, Hellu. Nimet tulevat mieleen vielä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Eikä unohtaa voi kaikkia niitä ystäviä, joita matkan varrelta mukaan on tarttunut. Kovin montaa päivää en omista urheilupäivistäni vaihtaisi pois, vaikka niin kovin usein olin kisoissa jäännössijoilla. Riemua sai pienistä onnistumisista ja uuden oppimisesta.
Olen onnellinen, että vanhempani kuuntelivat minua ja veivät eri harrastuksiin touhuamaan. Olen myös onnellinen, että vanhempani jaksoivat kehitellä meille kotipihan liikuntamahdollisuuksia. Patjoja raahattiin pitkin pihaa, oli pituushyppypaikkaa ja tasapainoilupuomia. Eikä puihin kiipeämistä kielletty.
Perheen aika -ohjelmassa Nuori Suomi ry:n pääsihteeri Teemu Japisson sanoi, että tämän päivän vanhempien pitäisi luottaa itseensä ja lapseensa. Vanhempi itse osaa liikkua lapsensa kanssa eivätkä alle kouluikäiset tarvitse erillisiä liikuntaharrastuksia. Urheiluseurassa ehtii harrastamaan vielä kouluiässäkin. Myös lasta pitää kuunnella - pienellekin lapselle joku laji voi olla intohimo. Mistä se sitten tuleekaan?
Muistan vain mielessäni sen pienen pojan, joka 4-vuotiaana päätti, että hänestä tulee jalkapalloilija. Muusta viis. Ja jalkapalloilija hänestä tuli - ei tosin ammattilais-sellainen vaan intohimoinen lajin harrastaja ja valmentaja, joka tänä päivänä innostaa muita pieniä palloilijoita lajin parissa.Kuunnellaan lapsiamme!
Ja täällä voit kuunnella Perheen aika -ohjelman: Än-yy-tee-NYT - Lapset liikkeelle!
Annan sulle aikaa!
Kommentoi 1 Lue kommentitViettää ihan tavallista arkielämää, rauhoittaa iltoja harrastuksilta ja touhulta eikä viipottaa ympäri kylää erilaisissa riennoissa. Lastenpsykiatrit ovat monesta suusta painottaneet oman vanhemman läsnäolon merkitystä lapsen kehitykselle, se vaikuttaa niin itsetunnon muodostumiseen kuin ihmisenä kasvamiseen.
Haastattelin Yle Puheen Päiväntasaajan Perheen aika -ohjelmaan lastenpsykiatrian erikoislääkäri Janna Rantalaa ja tarkoitus oli puhua lasten ystävyyssuhteista. Tässäkin haastattelussa päähuomion sai kuitenkin omien vanhempien merkitys lapselle. Janna sanoi, että me aikuiset emme aina ymmärräkään, kuinka tärkeitä me vanhemmat olemme lapselle. Lapsi imee jopa ystävänä olemisen mallin meiltä. Ja se, miten me kohtelemme lasta itseään, antaa mallin sille, miten lapsi kohtelee kavereitaan. Kärjistetysti: Jos minä halailen lastani, hän halailee ystäviään.
Itseeni kolahti juuri se, että annan lapsilleni ystävänä olemisen mallin. Mietin tuskissani, kuinka usein olen kutsunut ystäviä kylään. Viime vuonna? Tai vielä pahempaa: kuinka monta kertaa olenkaan ruotinut ystävieni elämää lasten kuunnellessa takapenkillä. Omatunto alkoi kolkuttaa… Olen kurja ystävä ja lapsistani kasvaa yhtä kurjia.
Vanhemmuus on yhtä huonon omantunnon kolkutusta. Toisaalta meidän vanhempien pitäisi löytää se kultainen keskitie. Kaikkea kun ei ehdi, tai voi tai pysty. Jos esimerkiksi haluan viettää tätä suosittua ”leppoisaa yhdessäolo” -aikaa lasteni kanssa, niin useimmiten omat ystävyyssuhteet ovat ne, joista joustetaan ja nipistetään. Äiti ei käy kavereiden kanssa leffassa, koska hän katselee Pikku Kakkosta kotisohvalla.
Mietin myös sitä, että mikä meissä vanhemmissa on vikana, kun meitä pitää tosissaan patistaa viettämään aikaa lastemme kanssa. Syyskuun 15. päivä vietetään jopa ”Anna mulle aikaa” -päivää. On se ihme, että kun ne monesti pitkään ja hartaasti odotetut vauvat kasvavat isommiksi, heille ei enää riitäkään aika! Heistä tulee riippakiviä, joille etsitään lastenhoitajia isolla työllä. Itse kyykistyn tämän ongelman ääreen päivittäin, ja huomaan jättäväni aika usein lapset viimeiseksi. Koska kyllähän jumpassa on käytävä, ja pihan pitää olla siisti, kynnet lakattu ja kulmat nypitty. Terveellisen kotiruoan tekemiseen saa kulumaan aika lailla aikaa ja muutenkin koti on pidettävä kunnossa. Tänään aioin lopettaa touhuamisen. Mitä sitten, jos leivänmurut valtaavat pöydän alustan ja sängyt ovat viikon petaamatta? Me aioimme leikkiä hippaa ja pelata Afrikan tähteä, harjoitella kaverina olemista, häviämistä ja voittamista. Annan sulle aikaa, jo tänään!
Kuuntele juttu Perheen ajassa: Mistä on kivat kaverit tehty?
- ‹ edellinen
- 1
- 2
- 3
- 4
- 5
kirjoittajasta
Tiina Lundberg on Yle Puheen toimittaja, lastentarhanopettaja ja kahden alle kouluikäisen äiti. Perheen aika -blogissaan hän tuulettaa ajatuksiaan samannimisen radio-ohjelman pohjalta. Mitä jäi mieleen? Entä mikä vielä mietityttää?
Tilaa RSS-syöte
kommentoiduimmat