perheen aika

  • Lomalupaukseni

    Väestöliiton asiantuntijat kehottivat Perheen aika -ohjelman haastattelussa antamaan kaikkien perheen jäsenten esittää yhden lomatoiveen ja se sitten toteutetaan loman aikana. Kysyin valveutuneena omilta 6- ja 4-vuotiailta lapsiltani, mitä he toivovat lomalta. Mieheltä en tosin muistanut kysyä.

    - Sitä että uidaan, oli vastaus molempien suusta. Helppo homma, mikäli säiden jumalat ovat armollisia ja sinilevät eivät rantaudu mökkirantaamme. Välillä voidaan vaihdella maisemia ja piipahtaa viereisen saaren hiekkarannalla. Mummolan läheltä löytyy myös pari varteenotettavaa uimarantaa sekä maauimala. Ukin luona ovat omat lapsuuteni rannat. Tästä tulee hyvä kesä.

    Kaiken kaikkiaan tänä kesänä minun ei ole vaikea viettää lomaa Väestöliiton asiantuntijoiden neuvojen mukaan. He nimittäin kehottavat viettämään leppoisaa lomaa rennosti yhdessä ollen. Ilman suorituspaineita, ilman kiirettä.

    Minun lomaani hidastaa noin kymmenen talven ja kevään aikana ilmestynyttä kiloa vatsan seudulla. Näytän siltä, että olisin syönyt rantapallon. Nyt ei ole kiirettä - kovaa ei enää pääse. Ei ole suorituspaineita visiteerata sukulaisten luona - ei jaksa istua autossa. Ei tarvitse tehdä kaikkia asioita, jotka ovat talven aikana jääneet tekemättä - ei vaan jaksa rehkiä. Suursiivous - ei. Matonpesu - ei. Marjanpoiminta - ei. Ikkunanpesu - ei todellakaan.

    Nyt näyttää siltä, että minä lepään heinäkuun puun varjossa ja katselen, kuinka lapset leikkivät. Lomapäivän suurin nautinto tulee olemaan pulahdus meriveteen, siellä kun olen jälleen notkea ja kevyt. Tänä kesänä äidillä on aikaa pelata lautapelejä, korttipelejä, maalata vesiväreillä, muovailla muovailuvahaa ja leipoa mustikkapiirakkaa (muiden poimimista mustikoista), koska hän ei juoksentele pitkin metsiä huippukuntoa tavoitellen tai hae kulttuurinautintoja kaupungilta tai keskity puutarhatöihin. Äidistä on tullut Muumimamma. Sitä se raskaus teettää.

    Todennäköisesti tilanne normalisoituu syksyn mittaan, mutta viime vuosien kiire on pistänyt miettimään oikeasti sitä, miten vähän yhteistä aikaa perheellä on, mikäli molemmat vanhemmat tekevät täyttä työpäivää.

    Haastattelin muutama viikko sitten lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aulaa ja hän oli huolissaan suomalaisten lasten yksinäisyydestä. Lapset toivovat eniten sitä, että vanhemmilla olisi aikaa olla heidän kanssaan. Pisti sydämeen.

    Tulevalla kesälomallani, äitiyslomallani ja hoitovapaalla aioin ja lupaan muistaa tämän. Lupaan keskittyä lapsiin. Opettelen pois kiireestä, opettelen pois stressistä. Opettelen kuuntelemaan lapsiani. Minä lupaan.

    Palataan asiaan. Leppoisaa kesää!

     

    Kommentoi 0


  • Nyt kutittaa puutarhakärpänen

    Olen lukenut kasapäin puutarhalehtiä - haaveillen kauniista rehevästä pihasta, jossa ruusupaviljonki kukoistaa, vesiaihe solisee, kukkaruukkuja on ripoteltuna siellä täällä ja kaikki on hyvin suloista.

    Tunnustan, että en ole aiemmin lainkaan ollut puutarhaihminen. Nyt en malttaisi odottaa sitä hetkeä, että pääsen taimikauppaan ostamaan muutaman uuden perennan vanhan kukkapenkin täytteeksi, rapsuttelemaan maata vanhojen kasvien ympäriltä, lisäämään muheaa multaa kukkien juurakoille, ihailemaan kätteni jälkeä ja nuuhkimaan kanankakan hajua.

    Mutta mahtuvatko nämä asiat samaan yhtälöön: kaksi villiä lasta sekä tyylikäs puutarha?

    Viime viikonloppuna kitkin rehottavaa kukkapenkkiä apuna neljävuotias poikani. Kukkapenkki oli aamupäivän uurastuksen jäljiltä huomattavasti aiempaa kuoppaisempi pienen lapion jäljiltä, ja pikkuapulainen itse oli aivan multainen ja likainen, mutta onnellinen hymy kasvoillaan. Vielä illallakin kastelukannu piti täyttää vedellä, jotta hän pääsi kastelemaan omia kukkiaan. Nyt odotamme innolla, milloin sukulaistädin antamat samettiruusut voitaisiin istuttaa pihamaalle.

    Kun perheessä on pieniä lapsia, on pakko joustaa (lähes kaikesta). Kukkapenkit eivät ole täysin tip top, leluja on pihalla pitkin poikin pihaa, nurmikkoa ei ehditä ajamaan futisharjoitusten takia eikä jokainen pihasuunnittelijan asettama kivi ole enää paikoillaan (tuskin yksikään). Lapsiperheen elämä näkyy kauas.

    Omista tavoitteista on pakko tinkiä, muuten kesästä ja lomasta tulee suorittamista. Kireä äiti juoksee pihalla mukuloiden perässä korjaamassa ja pelastamassa sen mikä pelastettavissa on. Ei saa potkia, ei saa juosta, ei saa kiivetä!

    Jätänkin siis puutarhalehtien ja -ohjelmien ihanat puutarhat niille, joilla on aikaa pitää niistä huolta. Meidän kotipuutarhamme vahva teema tulee tänä kesänä (ja noin kymmenenä seuraavana) olemaan vapaasti rehottava puutarha. Voikukista saa hienoja kukkaseppeleitä, ruohomatto toimii jalkapallokenttänä, koripalloteline asetetaan pihapuuhun ja uusi hiekkalaatikko on saatava (ettei pikkumies kaiva kuitenkaan kaikkia äidin kukkapenkkejä koloja täyteen).

    Otan ilon irti siitä, että onnistuin kerrankin valitsemaan kauniit kukat amppeleihin ja ruukkuistutuksiin. Piha- ja lelukaaoksen ahdistaessa luon katseeni yksittäisiin kukkiin ja takapihan kukkapenkkiin, jonka sain kuntoon Johanna Vireaho suunnitelmaa apuna käyttäen. Otan ilon irti pienistä asioista ja etenen puutarhani kanssa pikkuhiljaa. Ensi vuonna siirryn seuraavan kohteen kimppuun - tätä on slow gardening. Hyvin hidasta, sillä nyt on laitettava istutuslapio taas hetkeksi telakalle ja lähdettävä heittelemään frisbeetä. Puutarhatyöt saavat odottaa.

    Riemukkaita koko perheen yhteisiä pihapuuhia kaikille!

    Kommentoi 0


  • Miten lapsille puhutaan?

    Lapsi puhua pälpättää raitiovaunussa: ”Äiti, tuolla on puu ja tuolla bussi. Äiti, milloin me ollaan perillä, minne me mennään? Äiti, kato mitä mulla on kädessä, kato tuolla sataa, tuleeko nyt kaikki madot esiin?” Ja niin edelleen.

    Suu kävi koko ajan, kanssamatkustajia hymyilytti siihen asti, kunnes äiti avasi suunsa: ”Ole nyt hiljaa, mä en jaksa tota höpöttämistä”. Siinä tuo neljävuotias ihmetteli maailmaa, ja mikä oli äidin osuus; hän tyrmäsi pojan täysin. Kyllästyneellä äänellä: Ole hiljaa.

    Varmaan jokainen vanhempi joskus syyllistyy siihen, että ohittaa lapsen kysymyksen. Aina ei jaksa tai ole aikaa alkaa ihmetellä matojen elämää tai puiden huminaa. Suomalaiseen kasvatuskulttuuriin on kuitenkin vahvasti iskostunut tapa irvailla lasten kysymyksille, vastata ilkikurisesti tai suorastaan mitätöiden. Lapsi kysyy: ”Miksi kellossa on viisarit, miksi kattilassa kansi, miksi isällä pippeli”? Ja aikuinen vastaa: ”Siksi että sinä saat kysyä”. Heh heh. Vastaisitko työtoverillesi samalla tyylillä?

    Lasten kanssa menee monesti hermot. Elämä on ainaista jankkaamista, toistoa, kieltämistä. Mutta se voi olla myös yhdessä ihmettelemistä, pohtimista ja uuden keksimisen iloa.

    Lapseni kysyi tässä taannoin: ”Äiti, miksi on puita?” Pohdin jo biologian oppikirjan ostamista, kun yritin selittää neljävuotiaalle yhteyttämistä, fotosynteesiä. Lapsen kanssa joutuu ja saa elää asioita uudelleen ja uudelleen. Ilman lastani en varmaan olisi sinä kauniina sunnuntaipäivänä ryhtynyt miettimään puiden olemassaolon syvintä olemusta.

    Olen tarkkaillut myös päiväkodin pihalla aikuisten suhtautumista lapsiin. On hoitajia, jotka mieluusti kerääntyvät pihan keskiosaan yhdessä juttelemaan, ja jos lapsi tulee paikalle, hänelle ehkä vastataan, mutta ei lähdetä mukaan pohtimaan. Pihalla on myös hoitajia, jotka kiertelevät lasten joukossa, ovat kiinnostuneita lapsista ja ottavat lapset tosissaan. He käyvät kyykkyyn kun puhuvat lapsen kanssa, he ovat samalla tasolla. Lapsi näkee kasvot ja kuulee puheen. Eikö sinusta, aikuisestakin tunnu hyvältä, jos joku lähimmäinen on tosissaan kiinnostunut sinusta ja ajatuksistasi? Se tuntuu hyvältä myös lapsista.

    Usein yritän ruokapöydässä jutella lasteni kanssa päivän tapahtumista. Vastaukset ovat: joo tai ei tai emmä muista. Kohautan harteitani, ei sitten, ainakin olen yrittänyt olla kiinnostunut. Sitten alkaa se normaali iltameininki. Telkkari päälle ja lapset Pikku Kakkosen ääreen, kun äidillä on niin paljon kiinnostavia ja tärkeitä asioita tehtävänä; pitää pyykätä, tiskata, siivota, lukea päivän lehti. Vaikka oikeasti tärkeää olisi istua alas lapsen kanssa ja olla yhdessä.

    Kerran päätin jättää touhuamisen vähemmälle ja rupesimme tyttäreni kanssa piirtämään. Piirsimme prinsessoja ja teimme viuhkoja, ja kuin taikaiskusta puuhastelun lomassa tyttö alkoi kertoilla päivän tapahtumista. Ida oli kaatanut maidon pöydässä, ja Tim oli taas riehunut. Pohdimme sitä, millä väreillä on parasta värittää, ja sitä miten piirtää hieno kukka. Haa, olin luonut yhteyden lapseeni!

    Lapsen pohtimisen tukeminen auttaa kehittämään itsetuntoa ja oman itsensä hyväksymistä siinä, missä se myös auttaa lasta oppimaan asioita tästä maailmasta. Jos aikuinen ottaa lapsen tosissaan, tämä kokee olevansa arvostettu olento, hänen kysymyksensä tärkeitä, huolet oikeita ja pohdinnat kiinnostavia. Hän on tärkeä. Samalla lapsi kahmii sisäänsä tietoa, jonka avulla jäsentää maailmaansa.

    Varhaiskasvatuksen asiantuntija, lastentarhanopettaja, FT Marjatta Kallialan Kato mua -kirjan mukaan päivähoidossa hoitajien yksi suurimmista haasteista on luopua aikuisseuran houkuttelevuudesta. On ymmärrettävää, että päiväkodin aikuiset mielellään puivat omia asioitaan toisten aikuisten kanssa, mutta kaikki se aika on pois varsinaisesta työstä eli lasten kasvun ja kehityksen tukemisesta.

    Sama pätee kotona, me vanhemmat joudumme tietoisesti sulkemaan houkuttelevan ulkomaailman ajatustemme ulkopuolelle. Ei netissä surfaamista, ei kivoja tv-sarjoja, ei pitkiä puheluita ystävien kanssa. Luvassa on kuitenkin pitkässä juoksussa parempaa: onnellisia lapsia, joilla on onnelliset vanhemmat!

    Lue tai kuuntele Perheen ajan juttu Lasten vaikeat kysymykset

    Kommentoi 1 Lue kommentit


kirjoittajasta

Perheen aika -blogi, toimittaja Tiina Lundberg.

Tiina Lundberg on Yle Puheen toimittaja, lastentarhanopettaja ja kahden alle kouluikäisen äiti. Perheen aika -blogissaan hän tuulettaa ajatuksiaan samannimisen radio-ohjelman pohjalta. Mitä jäi mieleen? Entä mikä vielä mietityttää?

kommentoiduimmat

Muualla Yle.fi:ssä