perheen aika
Miksi ihmeessä kavereita pitää lahjoa?
Kommentoi 1 Lue kommentitMonia aikuisia ärsyttää lasten synttäreissä pikkupussi-ilmiö. Synttäreille kutsutuille kavereille annetaan kotiin lähdettäessä pikku pussi, jossa on karkkia ja jotain pientä - esim. ilmapalloja, avaimenperä tai pikku maskotti. Lapset itse mieltävät nämä vastavuoroiseksi lahjaksi - kiitos että tulit ja meillä oli hauskaa. Pussit voidaan nähdä myös anteliaisuutena, vieraanvaraisuutena.
Ilmiö on juurtunut jo niin syvälle, että jos lapselle yrittää ehdottaa koko homman väliin jättämistä, tulee poru - mutta kun kaikkien muidenkin synttäreillä on! Lasten mielestä lahjapussit kuuluvat synttäreille samaan tapaan kuin meidän 70-luvulla lapsuutemme viettäneiden mielestä kakussa kuuluu olla kynttilät ja ne puhalletaan. Me vanhemmat haluamme järjestää juhlista lapsen toiveiden mukaiset ja tässä kohtaa ei monikaan halua ”kasvattaa” lastaan ja tuottaa pettymyksiä. Ja niinpä ne lahjapussit hankitaan. Stressaantunut äiti penkoo alelaareja, että löytyisi jotain pientä ja halpaa, mutta ei kuitenkaan krääsää... Vaikea homma.
Markkinoilla on huomattu ilmiö, ja kauppojen hyllyillä roikkuu jo kaikilla mahdollisilla suosikkihahmoilla kuvitettuja pusseja. Samaan teemaan löytyy myös sisältö - lähes kertakäyttöisiä pillejä, hattuja, kyniä ynnä muuta. Hylly on nimeltään kaverilahja-osasto. Oikeasti.
Hyvä kysymys on, onko järkevää haaskata rahat puoliksi paperiseen pilliin, joka hajoaa käsiin ensimmäisten sylkipisaroiden jälkeen, usein jo juhlien aikana? Ei varmaankaan, mutta niitä pillin raatoja löytyy lelulaatikon pohjalta aika monta.
Toisaalta, miksi me aikuiset olemme aina niin kriittisiä? Eikö pikkuyllätykset voitaisi nähdä kivana, mukavana asiana? Onginnasta on aina hauska saada jotain, aarretta on jännittävää etsiä ja erilaisista kilpailuista on mukava saada voittoja. Kaverilahjojen ei tarvitse olla itsestään selviä ”lahjuksia” vaan lapset joutuvat tekemään jotain niiden eteen. Ne voivat olla palkinto jostain muusta kuin synttäreille osallistumisesta.
Synttäriohjelmaa voi olla vaikkapa rannekorujen tekeminen – iso kasa helmiä pöydälle ja jokainen voi tehdä oman helminauhan. Merirosvojen silmälaput voidaan askarrella eikä merirosvohatunkaan taittelu ole kovin monimutkaista. Intiaanipäähineet on myös helppo askarrella koko juhlaväelle yhdessä. Olen kuullut myös äidistä, joka ompeli kivasta kankaasta kaikille juhlijoille huivit päähän - samalla juhlille löytyi teema.
Juttu lastenjuhlien järjestämisestä Perheen ajassa
Miten teidän perheessänne on ratkaistu kaverilahja-problematiikka?
Uuden nuken saanut pikku-Maija on...
Kommentoi 1 Lue kommentitMiten käy perheen jolla ei ole varaa kuluttaa kuten mainokset edellyttävät? Kysyin tätä sosiologi Terhi-Anna Wilskalta ja hän totesi ongelman olevan iso, sillä lapsiperheiden tuloerot ovat kasvaneet. Yhä enemmän on hyvätuloisia perheitä ja yhä enemmän köyhiä lapsiperheitä.
Wilska ehdotti, että vanhemmat voisivat lasten kavereiden vanhempien kanssa pohtia yhteisiä pelisääntöjä kuluttamiselle. Hänen mukaansa moni vanhempi toivoo, ettei lapsilla olisi niin paljon roinaa. Sitä toivon minäkin, mutta käsi sydämellä, kuka tämän päivän vanhempi nousisi ylös vaikkapa vanhempainillassa ja sanoisi:
- Hei, vähennettäiskö kaikki yhdessä lelujen ostamista lapsille, koska mulla ei oo varaa?
Kyllä se nyt vaan menee niin, että se yksinhuoltajaäiti kulkee vuosikaudet vanhassa talvitakissa, jotta lapsilla olisi edes osa siitä tavaramäärästä ja vaatemäärästä, mitä toisilla on. Ratkaisua ongelmaan ei ole tosin minullakaan... Mielelläni osallistuisin tavaranvähentämiskampanjaan, mikäli joku rohkea nostaisi kätensä ylös ja avaisi suunsa. Jos vaikka sovittaisiin, että synttärikutsuilla ei jaeta krääsäpusseja jokaiselle juhlijalle ja niitä omituisia pikkuötököitä, joilla on suuret silmät ja heiluva pää, ei enää ostettaisi. Lahjaksi saa tuoda kivoja pelejä, värikyniä, vesivärejä, hyppynaruja.
Se, mitä toivoisin jokaiselle lapselle, on muutama rakas lelu. Lelu, josta luopuminen tuntuisi siltä, että sydän raastetaan rinnasta. Toivoisin, että lapsi oppisi välittämään, pitämään huolta ja arvostamaan leluaan.
Minun oma rakas leluni oli Lissukka, vauvanukke, joka menetti jalkansa (isä teippasi ne kiinni urheiluteipillä) ja lopulta päänsä (sen sai pysymään paikallaan jos oikein pusersi) leikkien tiimellyksessä. Lissukka joutui varastoon kun kasvoin ”liian isoksi” leikkimään, se tarkoittaa sitä kun menin yläasteelle. Ja sieltä varastosta se hävisi jonkun siivouksen yhteydessä. En ole vieläkään antanut tätä anteeksi. En itselleni nuken hylkäämistä enkä vanhemmilleni perusteellista siivousta.
Nykyään tuntuu, että yltäkylläisyydessä elävät lapset eivät arvosta lelujaan. Jos lasta kieltää heittelemästä lelujaan siksi, että ne menevät rikki, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä:
- Mennään kauppaan ja ostetaan uusi!
Ehkä äitikin voisi jälleen kerran kurkistaa peiliin. Jos housut hajoavat, sanonko lapsille, että korjataanpa nämä? Ei, minä sanon, että täytyykin ostaa uudet.
Miten hoitaa parisuhdetta?
Kommentoi 14 Lue kommentitHalaa, huomioi, helli, ota yhteistä aikaa, tee rakkauden tekoja ja niin edelleen. Meillä on valtavasti tietoa parisuhteen hoitamisesta. Miksi meillä sitten on niin paljon ristiriitoja ja paljon eroja?
Minua ärsyttää joskus suunnattomasti lehtien palstoilta luettavat parisuhdeasiantuntijoiden vinkit yhteisen ajan ottamisesta. Pitäkää parisuhdevartti, kerran kuussa lapsille hoitajat ja sitten laatuaikaa viettämään. Johan tästäkin saa stressin aikaiseksi. Minulla on ihan tarpeeksi tekemistä muutenkin. Työ vaatii, lapset vaativat vielä isommin, ystävät vaativat, omat vanhemmat vaativat. Jatkuva vaatimus parisuhteen hoidosta aiheuttaa tunteen, että meillä ei voi olla kaikki hyvin, koska en ole hoitanut parisuhdetta.
Parisuhteen hoitamisesta on luotu välttämättömyys, jotta suhde pysyisi kasassa. Mutta voisiko se pysyä myös siksi, että meillä on yhteisiä projekteja? Yhteinen koti, yhteinen perhe, yhteinen liitto?
Naisia syyllistetään mielestäni aivan liikaa miehen unohtamisesta esimerkiksi silloin, kun perheessä on vauva. Monet tuoreet äidit kantavat valtavasti huolta siitä, että eivät imetyksen ja kakkavaippojen vaihdon keskellä pysty huomioimaan miestään kuten ennen. Ehkä se kuitenkin toimii myös toiseen suuntaan - eivät kaikki isätkään välttämättä syty villeihin seksileikkeihin, kun vaimo on juuri synnyttänyt ja vauva tuhisee vieressä. Eivät miehetkään jaksa innostua, jos yöunet ovat vähäisiä, räkänokat valvottavat ja omakin kurkkukin tuntuu käheältä. Aika aikaansa kutakin.
Meille on luotu mallia avoimena soljuvasta kommunikaatiosta ja seksistä, jota on vähintään kerran viikossa. Onneksi on ystäviä jotka kertovat toista. Kommunikaatio ei toimi ja seksiä on kerran puolessa vuodessa. Silti yhdessä pysytään. Onneksi me vielä ymmärrämme, että elämässä on vaiheita. Ja sitä kuuluisaa yhteistä aikaa voi olla myös vauvanhoito. Yhteistä aikaa voi olla sunnuntaiaamuinen vierailu leikkipuistossa yhdessä lasten kanssa. Parisuhteen hoitoa on lämmin katse pakastealtaan yli tai taputus takapuolelle kun toinen tekee hiekkakakkuja.
Totta kai joskus on hyvä olla myös ilman lapsia, ihan kahdestaan ja palata siihen hetkeen, kun tavattiin. Muistatko sinä sen ensimmäisen kohtaamisen?
Minä en osaa hoitaa parisuhdetta. Minä vain elän elämääni kumppanini kanssa, yritän kohdella häntä kohteliaasti enkä kaada elämäntuskaani hänen niskaansa. Minä rakastan häntä. Yritän ymmärtää hänen erilaista tapaansa katsella maailmaa… ja hyvin erilaista tapaa hoitaa kotihommia. Riittäisikö se?
kirjoittajasta
Tiina Lundberg on Yle Puheen toimittaja, lastentarhanopettaja ja kahden alle kouluikäisen äiti. Perheen aika -blogissaan hän tuulettaa ajatuksiaan samannimisen radio-ohjelman pohjalta. Mitä jäi mieleen? Entä mikä vielä mietityttää?
Tilaa RSS-syöte
kommentoiduimmat