Viimeiset sanani – kuka saa puhua kuolemasta?

Julkaistu maanantaina 15.04.2013 15 86

Turkulaisen Sirkan mielestä saattohoitokotia parempaa paikkaa ei ole olemassakaan.

TV1 tiistaisin 13.5 -  15.6.2014 klo 20.00 - 20.30

Yle Areenassa 30 päivää

Kuka saa puhua kuolemasta? Pappi, lääkäri, psykologi vai ihminen, joka tietää kuolevansa muutamien kuukausien päästä?

Viimeiset sanani -ohjelma antaa puheenvuoron kuolemansairaille henkilöille ja heidän läheisilleen.

Kuolemasta puhutaan nyt kaunistelematta ja suoraan. Kuolema ei ole pelottava asia, vaan osa elämää kuten syntymä.

 

Kuinka kohdata kuolema?

Viimeiset sanani -sarja haluaa antaa päähenkilöiden kautta äänen pian kuoleville ihmisille ja heidän omaisilleen.

”Jos voimme auttaa katsojaa kohtaamaan vaikean asian paremmin, olemme onnistuneet tavoitteessamme, toteaa sarjan Ylelle tilannut ohjelmapäällikkö Timo Järvi.

Päähenkilöt pystyivät puhumaan kaikesta suoraan ja kiertelemättä.

”Sarjassa puhutaan vaikeasta asiasta harvinaisen suoraan sekä sairaan henkilön että hänen läheistensä näkökulmasta”, kertoo ohjaaja ja tuottaja Sari Isotalo Susamuru Oy:stä.

Sarja on esitetty TV1:llä edellisen kerran vuonna 2013.

 

Sarjan henkilöt

 

13.5. Maria

Helsinkiläistä Mariaa harmittavat syöpähoitojen lääkkeet, jotka aiheuttavat ulkonäköön muutoksia.

Tukiryhmissäkin sairaudesta puhutaan sotatermein. Marian mielestä elämästä on nautittava niin kauan kuin pystyy.

 

20.5. Manta

Laitilalainen Manta viihtyy seurakunnan toiminnassa, mutta miksi häntä kielletään puhumasta kuolemasta?

Usko ei ole koetuksella, mutta eikö kirkko pysty hyväksymään kuolemansairasta ihmistä?

 

1.6. Raimo

Alavutelainen Raimo pettyi kuolemaan, kun ei se tullutkaan silloin kun piti.

Lisäksi Raimoa harmittaa, että kuolemasta puhuminen on niin tabu, että ympäristö hautaa sairaan jo ennen kuolemaa.

 

8.6. Sirkka

Turkulaisen Sirkan mielestä saattohoitokotia parempaa paikkaa ei ole olemassakaan.

Lisäksi hänellä on vahvat näkemykset siitä, milloin ihmisen tulee luopua asioista.

 

15.6. Ilona

Heinävedellä asuva Ilona kuuli kuolemantuomion lääkäriltä yli kuusi vuotta sitten. Kun kuoleman odotus vaihtui hetkessä elämiseen, Ilonan olo ja elämänlaatu paranivat merkittävästi.

 

 

Aiheesta lisää:

Ylen Aamu-tv: Tuottaja Sari Isotalon ja Terhokodin ylilääkäri Juha Hännisen haastattelu

 

Suosittele86 Suosittelee

Kommentit

maanantaina 15.04.2013

Hyvä että vihdoinkin tehdä ohjelmaa kuolemasta. Se on todellakin yhtä luonnollinen asia kuin syntymä.

keskiviikkona 24.04.2013

Kuolema on luonnollista, mutta syntymä. Se on ihme!

tiistaina 16.04.2013

Syntymää,ihmisen elämän alkupäiviä on kuvattu vaikka millä mitalla,mutta elämän viimeisiä päiviä vain harvoin tai ei ollenkaan.
Tämä ohjelma on tärkeä meille kaikille,kerran se kohtaa meitdät jokaisen.
Tärkeämpi vielä heille, jotka ovat samassa tilanteessa juuri tällä hetkellä.
Kuolema-sanaakin varotaan sanomasta,on kiertoilmaisuja sille.
Me kuolemasta vieraantuneet tarvitsemme tätä ohjelmaa.

keskiviikkona 17.04.2013

Mahtavaa,että aiheesta uskalletaan viimein puhua ja jopa televisiossa,itse koen ohjelman tärkeäksi ja toivon että se herättäisi laajempaakin keskustelua.Itselläni on myös kuolemaan johtava sairaus ja ei juuri ole ketään läheistä kenen kanssa voisi aiheesta puhua,aivan kuin kuolema voisi jotenkin tarttua muihin,vai olisiko huono karma tai joku mitä pelätään.
Usein myös ärsyttää sietämättömän paljon kun jos kerron sairaudestani jollekin,niin lähestulkoon aina ensimmäinen vastaus on että "onneksi ei ole syöpää" no,ei ole syöpää,olisikin se,silloin olisi edes mahdollisuus vaikka kuinkakin pieni niin silti olisi mahdollisuus olemassa,nyt ei ja asian työstäminen yksin on ollut vaikeaa koska kuoleminen on yhä vaan niin suuri tabu,että haudataan miltei saman tien jopa keskustelu aiheesta,vaiennetaan se kuolemisestaan tietoinen ettei vaan tarvitsisi kohdata tasolla jolla tyhjät sanat menettävät kaiken merkityksen,tasolla jolla pitäisi olla vain ihminen,lähimmäinen toiselle.
Kiitos toimittajalle ja tuotantotiimille.

keskiviikkona 17.04.2013

Ensimmäisen jakson perusteella valtavan hyvä ja hyvin tehty ohjelma. Oli koskettavaa katsoa kuinka omaiset kuuntelivat rakkaansa viimeisiä sanoja tämän kuoleman jälkeen.

Sairaanhoitajana kosketuspintaa kuolemaan tulee työn mukana, joten kuolema ei sinänsä ole itselleni vieras, vaikea tai vaiettu asia. Useimmille ihmisille se varmaankin on.

Tällainen ohjelma saa muistamaan sen tosiasian että kukaan meistä ei ole ikuinen. Ohjelman ensimmäisessä jaksossa olleen Marian sanoin: "tyhjästä tulee ja tyhjään menee."

keskiviikkona 17.04.2013

Todella hieno ja koskettava ohjelma. Itkin koko ohjelman ajan, ihana lämpö ja lähimmäisenrakkaus huokui jaksosta. Tämä auttaa ihmisiä käsittelemään kuoleman ajatusta, suosittelen tätä kaikille. Kuvaus on tehty kunnioituksella päähenkilöä ja hänen omaisiaan kohtaan. Hienovaraisesti ja kunnioittava lähestymistapa ohjelman tekijöillä.

perjantaina 19.04.2013

Vaikeneminen hankalista asioista on perisuomalaista kansanperinnettä. Väitän, että tämä sairas vaikenemisen kulttuuri aiheuttaa suurimman osan kansantaudistamme masennuksesta.

Puhumaton murhe, pelko, ahdistuksenaihe on henkinen syöpä, joka vie ihmiseltä voimat. Kuten märkivä haava puhdistuu vain avaamalla ja tyhjentämällä, pohjalta päin, paranee ihmisen sydän ja sielukin, kun se paha puhumaton asia otetaan puheeksi ja puhutaan tyhjiin.

Jokainen meistä pelkää kuolemaa, ellei omaa niin läheisten. Siksi asiasta pitää puhua niin paljon, että pelko hälvenee. Lapsille pitää selittää, ettei kuollut ihminen nuku tai istu pilven päällä, vaan on kuollut ja poissa. Mitä kuolleelle sen jälkeen tapahtuu, ei ole tiedossamme. Uskonnoista moni keskittyy kuoleman jälkeen olevaan ihanuuteen, jolle ei kuitenkaan ole todisteita. Voihan niistäkin vaihtoehdoista kertoa, mutta niitä ei saa väittää faktaksi.

Ja jos läheisenne tekee kuolemaa tai suree kuollutta rakastaan, kuunnelkaa. Ihmisen on saatava puhua. Etenkään miehet eivät puhu vaan tarttuvat mieluummin aseeseen, mutta se nimenomaan on sairauden merkki. Puhumattomuus on sairaus.

perjantaina 19.04.2013

Olen kanssasi samaa mieltä. Kun puhumaton otetaan puheeksi, sielukin kevenee. Ihmiselon kohdalla se tarkoittaa sitä, että kun tietää joku päivä kuolevansa, voi jokaisen päivän elää kuin se olisi viimeinen.
Itse en ymmärrä, miten kaiken tiedon valtateiden keskellä ihminen kieltäytyy hyväksymästä sitä tosiasiaa, että hänen aikansa on täällä rajallinen. Sitä ei kannata haaskata ja hukata. Elämä on lahja!

sunnuntaina 21.04.2013

Minä edustan sitten sellaista ihmistä, jonka ympäristössä on aina puhuttu kuolemasta ihan vapaasti. Jo lapsuudesta muistan, miten isoäiti puhui tulevasta kuolemastaan ja odotti sitä iloisen innokkaasti, koska halusi päästä Jeesuksen luo ja tapaamaan edeltä menneitä rakkaita. Vanhempani puhuivat kuolemastaan enkä kokenut sitä mitenkään ahdistavana, vaikka olin lapsi. Minulla oli varmuus, että kyllä joku pitää minusta huolen ja vanhemmat näen sitten taas, kun itse kuolen. Eivät he sitten kyllä kuolleet kuin vasta minun ollessa aikuinen. Muistan, miten äiti sanoi, kun isä kuoli, että vaikka on surullinen, niin kun on jo näin vanha, niin ei sure niin paljon, koska tietää, että pian lähtee itsekin ja tavataan taas. Omien lasten kanssa on myös puhuttu kuolemasta aina ja ihan konkreettisesti siitä, mitä kropalle tapahtuu, ellei sitä polteta (tosin meidät kyllä poltetaan) Olen kertonut, millaiset hautajaiset aikanaan haluaisin ja lapset ovat sellaiset luvanneet järjestää. Lapset ovat myös olleet mukana paikalla kun isovanhempi kuoli. Meiltä on myös kuollut niin paljon sukulaisia (useimmiten hyvin luonnollisesti vanhuuteen) ja lapset ovat olleet hyvin monissa hautajaisissa, että kuolema on heille normaali ilmiö. Kuoleman jälkeinen elämä ei tietenkään ole "fakta" - mutta minä olen joka tapauksessa hirveän iloinen, että elämäni ajan saan uskoa iankaikkiseen elämään (vaikka sitä sitten ei olisikaan). Jos kuoleman jälkeen ei ole mitään, niin vielä enemmän menettää se, joka ei ole edes eläessään saanut siihen uskoa. Minä olen joskus yrittänyt olla uskomatta, mutta ei siitä tullut mitään.

torstaina 06.06.2013

"Kuoleman jälkeinen elämä ei tietenkään ole "fakta" - mutta minä olen joka tapauksessa hirveän iloinen, että elämäni ajan saan uskoa iankaikkiseen elämään (vaikka sitä sitten ei olisikaan). Jos kuoleman jälkeen ei ole mitään, niin vielä enemmän menettää se, joka ei ole edes eläessään saanut siihen uskoa."

Miten niin? Miten menetys muka olisi suurempi siinä tapauksessa jos ei ikinä edes uskonut siihen mitä ei sitten myöskään ollut? Tuohan oli täysin typerä väite. Millä tavalla turha tyhjään uskominen olisi ihmiselle hyvä asia? Tai jotenkin tärkeä asia?

Olisiko sillä silloin edes mitään väliä että mihinkä uskoo? Onko mielestäsi kenties tärkeää uskoa jopa ihan mihin vain, kunhan uskoo johonkin kuvitelmiinsa, vaikka ne olisivat pelkkiä tyhjiä luuloja?

Omasta mielestäni ihminen voi elää elämäänsä tunteellisesti ja loogisesti yhtäaikaa. Olla täysipainoisesti ihminen. Siinä ei tarvita lisäksi mitään tyhjään uskomista, että elämä voisi olla mielekäs kokemus.

Voisi mainita myöskin sellaisen asian, että ihminen joka ei usko elämänsä aikana esim. iänkaikkiseen elämään, ei myöskään elämänsä aikana koe menettävänsä sitä taikka tätä. Kaikenlainen menettämisestä puhuminen kaikuu ainoastaan uskovaisten suista... ja tyypillisesti se kaikuu alentavaan sävyyn ei-uskovaista ihmistä kohtaan. Hän nimittäin haluaa elää rauhassa. Hänen elämässään ei ole menettämistä. Mikähän siinä stabiilissa asetelmassa on uskovaisille niin vaikeaa aina ymmärtää ja hyväksyä.

perjantaina 19.04.2013

Tuollaista olikin kaivattu kauan televisioon.
Lohdullinen ja sympaattinen ohjelma, hienosti toteutettu, kiitos Anne Flinkkilä ja muut taas kerran.
Jos joku vielä mutisee kielteisesti katsottuaan tämän, niin saapi ihmetellä.

keskiviikkona 24.04.2013

Varmaan ihan hyvä ohjelma terveille, mutta varmasti lisää ahdistusta mielenterveysvaikeuksien kanssa painiville. Ja näin keväisin vielä...

perjantaina 03.05.2013

Upeaa, että tämä ohjelmasarja tehtiin. Muistelen, miten sitä kritisoitiin.

Minulle nämä jutut sattui aikaan, kun oma lapseni sai syöpädiagnoosi 2009 toukokuussa.
Sen jälkeen, kun laatu varmistui, tuli tietoisuus ettei ole montakaan elinvuotta.Lopulta kaksi.

Jo nähdyt jaksot saivat minut vakuuttuneeksi, että kuolemansairas henkilö haluaa elää ja olla kiinni kaikessa missä voi.

Olisi ollut jo silloin hyvä nähdä nämä ohjelmat.

maanantaina 27.05.2013

Katsoin Areenasta tänään neljä osaa. Kiitoksia tekijöille ja rohkeille esiintyjille! Paljon viisaita sanoja ja luonteva suhtautuminen kuolemaan.

Moni ihminen on niin umpeutunut ja vaiennut omista tunteistaan – joku luonteensa, joku ympäristönsä johdosta – ettei elä oikeasti koskaan.

Muistakaa siis elää, kun vielä on aikaa! Kyllä se sitten joskus päättyy: Eikä välttämättä näemmä ole yhtään kauheaa!!!

lauantaina 29.06.2013

Itse odottelen lisätietoja ja tuloksia sairauteni laadusta. Hienoa että ohjelma jossa sanottu se mikä itselläkin mielessä. Kaikki hössäävät vain sitä että kyllä elämä voittaa jne. Valitettavasti kehoni on asiasta erimieltä. Jokainen päivä tuntuu entistä pahemmalta. En itse kuolemaa pelkää vaan enemmän ottaa otsalohkoon tuo muiden hyssyttely asiasta. Lähinnä itsellä on huoli perheen puolesta. Miten he jaksavat.
Kymmenen pistettä siis ohjelmalle.

Lisää kommentti

Tämän kentän sisältöä ei näytetä julkisesti.
Vastaa alla olevaan kysymykseen.
Kysymyksen tarkoitus on varmistaa, että lähetetty kommentti ei ole tietokoneella automaattisesti luotu häiriöviesti.

Selaa juttuja asiasanojen mukaan




Muualla Yle.fi:ssä