Niin nykyhengen, establishmentin ja kotimaisen valtavirran mukainen aihe että naurattaa. Esitetään yhteiskunnan virallinen totuus draamankin kautta: homouden problematisoivat ovat friikkejä, foobikkoja, niitä joiden pitäisi ymmärtää ettei asiassa ole mitään ongelmaa, ei yhteiskunnallista, ei uskonnollista.

Itse asiassa tämä ohjelmahan se on eheyttävä. Tässä (pakko)eheytetään ja kyseenalaistetaan uskonnolla ratsastaen niitä jotka edelleen ajattelevat niin kuten ihmiskunnan enemmistö maallisinkin perustein ja lisäksi vielä kaikki suuret uskonnot, esim. katolisuus, ortodoksisuus, islam, ja 99 prosenttia ns. luonnonuskonnoista. Kyllä on siis paljon meitä arvokonservatiiveja lähetettävänä eheyttämisleirille - Suomessahan meitä enää juuri ei ole. Arvoliberalismi on voittanut jo kirkkain numeroin, olkaa siis huoleti.

Homolla on samat ihmisoikeudet kuin muillakin, se on itsestään selvyys. Mutta avio- tai adoptio"oikeus" ei ole itsestään selvyys, vaikka se meille väärinajattelijoille niin esitetäänkin.

Tsemppiä homoille. Yrittäkää kestää valtavirran hyväksymissyliä joita teille tarjotaan nyt kaikista tuuteista, olen pahoillani että teistä on tullut valtavirtaa ja meistä arvo/armokonservatiiveista kaappiin pakotettuja outouksia ja kummituksia. Näin päin se on nyt kääntynytkin.

– a friend of human beings (ei varmistettu)

Erittäin hyvää draamaa!

– Anonyymi (ei varmistettu)

Hieno näytelmä, tekijät ilmeisesti tuntevat uskovais-skenen. Itseäni pitäisin konservatiivisena kristittynä sikäli, että uskon homosuhteessa elämisen olevan Jumalan tahdon vastaista. Uskovaisten heterojen porukoissa on paljon ymmärtämättömyyttä homoja kohtaan, on helppoa sanoa jokin sellainen asia synniksi, joka ei kosketa omaa elämää. Mutta on aidan toisellakin puolella suvaitsemattomuutta, vaikka pitäisi hyväksyä, että on ihmisen asia, mitä homoseksuaalisuudesta ajattelee. Toisen ihmisen tuomitseminen vain ei kuulu ihmiselle, se on Jumalan aluetta. Näytelmässä tuli hienosti esiin, kuinka suvaitsemattomuutta ko kysymyksenasettelussa on puolin ja toisin. Näyttelijäntyö oli myös hienoa, sydäntäsärkevää suorastaan paikoin.

– uskis (ei varmistettu)

Kelpo draamaa. Varsinkin Miitta Sorvali teki loistotyön ahdasmielisenä piispana. Kyllä Suomessa osataan.

– Jäämerentie (ei varmistettu)

Kun pohtii draamassa esilletuotua teemaa ja näkökulmien välistä keskustelua, elokuvassa tulee hyvin esille se, millaisia näkökulmia itsellenikin on tullut eteen. Kristillisyyteen ja sen arkeen on perehdytty hyvin.
Olen itse paljon pohtinut teemaa ja sitä, tulisiko Suomessakin hyväksyä sukupuolineutraaliavioliitto vai ei. Ennen olen aina ollut sitä mieltä, että ehdoton ei. Sittemmin olen sosiaalialaa opiskellessani pohtinut uudelleen teemaa enkä ole enää varma siitä, mitä asiasta tulisi ajatella.

Haluaisin kuitenkin tuoda esille yhden näkökulman esille : uudestisyntyminen. En usko siihen, että kukaan ihminen voi muuttaa syntistä luontoaan, oli synti sitten mikä tahansa. Ihmisen tullessa uskoon kaikki selkenee. Minusta taas tuntui että tässä elokuvassa Marion ei kokenut aitoa uudestisyntymää, vaan yritti itse muuttua, mikä näkyi siinä, että ei pystynyt valitsemaan kantaansa aidosti. Hän oli epävarma ajatuksistaan ja tulkitsi sen saatanan kiusaamisena. Mutta uskon siihen, että silloin kun ihminen todella uudestisyntyy, silloin moni asia muuttuu silmänräpäyksessä: luonne, ajattelutapa, käsitykset yms. Ennen kaikkea sisälle tulee valo, rauha ja aito ilo. Silloin kun kulkee epävarmuudessa, on hyvä tehdä ratkaisu niin että saavuttaa varmuuden. Jos haluaa kristittynä, tehköön sen kunnolla. Jos ei halua olla kristitty, tehköön sen kunnolla. Oli homoseksuaalisuus näin ollen synnynnäistä tai ei, uskon että Jumala voi muuttaa. Olen nähnyt sokean saavan näkönsä ja monien muiden sairauksien parantuvan. Nyt en rinnasta homoseksuaalisuutta sairauteen, mutta tiedän, että joissakin tapauksissa tämä uudestisyntyminen on muuttanut homon heteroksi. Älkää syyttäkö tästä ihmisiä, Raamattua tai seurakuntia, kysykää Jumalalta miksi Hän on niin tehnyt.

Mitä tulee hengellisten auktoriteettien, pappien rooliin, olin pettynyt rakkaudettomuudesta, mitä he toisiaan kohtaan osoittivat. Raamatun ydinsanomana kuitenkin heijastuu rakkaus, jolla ei ole valikoivaa rajoittamista. Jeesus kehoitti opetuslapsiaan rakastamaan toisiaan ja jos seurakunnassa on sisäisiä ristiriitoja, kuten tässä elokuvassa, rakkaus ei ole heidän elämässään päätoimisena motiivina ja näin kristillisyyskään ei ole aitoa, vaan keskenään taistelevat tunteet, perinteet ja oikeassaolemisen tarve.

Niin kuin Paavali kuvaa rakkauden luonne 1. korinttolaiskirjeen 13. luvussa "Rakkaus iloitsee totuuden voittaessa" tai vanhan käännöksen mukaan "totuuden kanssa". Rakkaus ja totuus ovat erottamaton sanapari. Monesti me konservatiivikristityt pyrimme löytämään totuuden rakkauden kustannuksella, jolloin maailmankuvastamme tulee mustavalkoinen, raaka ja tuomitseva. Kun ottaa huomioon Jeesuksen toiminnan, se oli täynnä rakkautta sekä totuutta. Hän ei ollut koskaan kovasydäminen syntisiä kohtaan vaan armahtavainen.

Jokainen kristityksi itseään sanova, joka lukee tämän: toivon todella, että sinulle valkenee Raamatullisen rakkauden ydin. Meidän tulee rakastaa jokaista ihmistä, julistaa evankeliumia kaikille luoduille. Annetaan Jumalan muuttaa ihmistä, ei aseteta ihmisen päälle taakkaa, mitä ei itsekään voida kantaa.

– vapaa kristitty (ei varmistettu)

Mielestäni tämä elokuva kärsi huonosta käsikirjoituksesta ja näyttelijäsuorituksista, jotka eivät olleet uskottavia. Elokuva leikki stereotypioilla ja henkilöt tuntuivatkin kiiltokuvamaisilta, pinnallisilta ja kovin saarnaavilta - puolin ja toisin. En pitänyt Marionin hahmon muutosprosessin kuvausta uskottavana: näyttelijä tuntui ilmentävän hahmon sisäistä sekamelskaa vain tiuskimalla ja nopeuttamalla hahmon puhetta. En myöskään pitänyt Marionin ja Julian suhteen kuvausta uskottavana (missä lämpö, rakkaus ja intohimo, kovin oli latteaa ja laimeaa näyttelyä). Ei kerta kaikkiaan tehnyt vaikutusta tai ollut uskottavaa näyttelemistä. Myös muut hahmot kärsivät syvyyden puutteesta. Joko oltiin pahoja kiihkouskovaisia tai arvoliberaaleja homoja tai homomyönteisiä hahmoja. Välimuotoja ei oikeastaan ollut näiden stereotypioiden välillä ja käsikirjoitus oli tarkoituksellisen osoitteleva, mustavalkoinen ja saarnaava.

Tässä tarinassa olisi ollut ainesta vaikka mihin, jos siinä olisi syvennytty hahmojen mielenliikkeisiin ja jopa rakennettu jotain siltaa heidän välilleen. Olisi myös ollut mielenkiintoista, jos hahmoihin olisi panostettu enemmän eli niitä ei olisi rakennettu niin yksinkertaisiksi (nyt oikein kukaan hahmoista ei ollut uskottava). Tiuskimisen ja hysteerisyyden sijaan olisi voitu keskittyä niihin hiljaisiin eleisiin, joita kulttuurimme on täynnä ja jotka ovat paljon yleisempiä Suomessa kuin tällainen teinipuuskahtelu. Täytyy myös sanoa, että itse uskovana ja uskonnollisen kasvatuksen saaneena minua ärsytti se tapa jolla uskovaiset oli esitetty tässä elokuvassa. Mietinkin että tässä on elokuva, jonka ateistit ovat tehneet ateisteille. Mikä on sääli, koska myös homoissa ja lesboissa on uskovaisia.

Olisi ollut mielenkiintoista kuulla hahmojen perustelevan niitä syitä, miksi homoutta pidetään syntinä sekä myös niitä asioita joita monien uskovaisien elämäänkin kuuluu ja joita he itse pitävät myös syntinä. Niin että ymmärrettäisiin olla heittämättä sitä ensimmäistä kiveä ja kaivamatta rikkaa toisen silmästä ja katsottaisiin ennemminkin oman elämän puutteita. Elokuva olisi oikeasti hyötynyt siitä, että jollakin tasolla hahmot ymmärtäisivät toisiaan, vaikka eivät toistensa valintoja ymmärtäisikään tai pitäisi oikeana - näinhän se on oikeassa elämässäkin. Itse pidän homoutta syntinä, mutta myös sitä että elää avosuhteessa niin kuin itse teen, enkä siis heitä ensimmäistä kiveä: en homoja tai itseäni kohti. En ole parin ateistin takia muuttamassa syntikäsitystäni ja silti olen sitä mieltä, että homoilla tulisi olla tasavertaiset oikeudet lain edessä. Tällaiset elokuvat tyydyttävät lähinnä niitä ihmisiä, jotka saarnaavat jo käännytetylle joukolle. Mitään uutta vuoropuhelua inhimillisyydestä eri tavoin uskovien välille se ei luo, päinvastoin kaivaa eri tavalla uskovien poteroita syvemmiksi.

– Anneli (ei varmistettu)

Marion,HEI; jokaisen nykylänkkärin tehtävä on kyseenalaistaa isänsä (pappansa) kuten James Dean teki roolitöissään aikanaan: En ymmärrä miksi Marion yrittää miellyttää pappaansa toteuttamalla tämän tahtoa. Sillä jos kotipiiristä ei saa tarvittavaa kannustusta, ehkä kannustusta tulee hakea muualta. Aihe on loppuun käsitelty, jo "tv:stä tuttu" - katsokaa vaikka Rebel With Out A Cause, joka kuvaa nuorison vieraantumista menneestä sukupolvesta.. James Deanin tähdittämä elokuva 1950-luvulta.

Jokaisella pitäisi olla oikeus kapinoida, valitettavasti usein käsitys kapinoinnista on tehdä huonoa politiikkaa muiden kiusaksi. Helppohan niitä ideaaleja-laatikoita on viskellä, mutta vaikeampaa on oikeastii tietää mistä pitää ja mihin tahtoo mennä. Näiden raja-aitojen rikkominen nimenomaan on kapinaa: Teininä tykätään vaikka rokkaa jotain tiettyä tyyliä. Herranjestas!!! MULLON HABII!

Tästä päästään takaisin itse elokuvaan. Väitän että Marionin kaltainen tyyppi, joka hän draaman alussa oli, ei koskaan olisi tehnyt näin radikaalia muutosta - butch-lesbosta siionilaiseksi-saarnaajaksi. Ellei sitten kyseessä tosiaan ollut jonkin näköinen äärimmäinen stressireaktio. Elokuvan alussa hänellä oli homma hallussa, miksi muuttaa mitään, jos tuntee omat vibat ja sydeemit, niin tuskin sen saavutettuaan tahtoo sekoittaa enää yhtään mitään. Just tossa kohtaa se Rakkaus olisi voittanut Uskon, jos lähdetään tälle käsitelinjalle.

Kuunnelkaa tässä kohtaa: The Smiths - There is A Light That Never Goes out

Ja tämän tv-elokuvan loppu oli kyllä tosi lässähtänyt, samanlainen kun sioonilaisen-Marionin tukka. Siis ihan uskomattoman ankea. Draaman paras sivuhenkilö Lepe ns.on syypää kaverinsa ja toisen ex-gimman tapaturmaiseen kuolemaan. -.- WUT! Eikö ne ois voinu vaan palata onnellisesti yhteen, mennä naimisiin, adoptoida lasta ja erota vaikka sitten tai jotain.. sellainen kiva ja inhimmillinen loppu olis ollu paikallaan.

Hei, hyvää kevättä kaikille jotka lukee kommenteja!

– kutjavansorjanto (ei varmistettu)