Olen todella otettu tästä ohjelmasta. Oli koskettavaa kuunnella Tuulevin ja Henrikin tarinaa. Henrik todellakin kantaa vastuuta tekemisistään ja osoittaa uskomatonta nöyryyttä ja avoimuutta uskaltaessaan puhua tunteistaan kaiken kansan edessä. Hieno esimerkki kaikille meille miehille.
Miten niin paljaana voi kaiken kansan edessä olla, kuin tämä Henkka. Teki kipeää katsoa kasvoja, jotka kertoivat niin paljon, siitä mitä mielessä liikkuu. Toivon sydämestäni, että elämä alkaa taas maistua ja rauha löytyy.
Alkoholisteista puhuessa on aina tämä keskustelu. Ensin mies tai nainen valitsee ihan itse sen, että kippaa viinaa kurkustaan ja sitten vonkuu sitä, että ei luoteta raitistumisen jälkeen.
Yksinkertainen tosiasia on, että kukaan ei pakota juomaan. Siis mikä on siihen, että ihmisestä tulee juoppo. Kas kun juo liikaa, niin ihmisestä tulee juoppo. Jos ihminen syö liikaa, tulee ihmisestä lihava. Jos ihminen valittaa liikaa, tulee ihmisestä ikävä ihminen. Mikä tässä on vaikea ymmärtää?
Jos ihminen valitsee elämäntavan, joka tuhoaa vähitellen kaiken ympäriltä, niin kyllä tämän ihmisen itsensä on kannettava valintansa seuraukset. Tässäkin tapauksessa taitaa pohjimmainen syy olla henkilön omasta itsekkyydestä ja täydellisestä empatian puutteesta. Vielä kaiken tapahtuneen jälkeen on otsaa vaatia sitä asemaa, joka hänelle kuuluu. Eikö mies ymmärrä, että hänen täytyy ansaita luottamus ja kunnioitus. Kanssaihmiset aikanaan luottavat ja kunnioittavat, jos heidän mielestään se on ansaittua.
Kaiken tämän alta kuultaa nyky-yhteiskunnassa vallalla oleva minä ja minun haluni ovat tärkeintä -asenne. Koska lakataan ymmärtämästä huonoa käytöstä ja puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Suomalaisetkaan eivät ole mitään tukkeja jotka ajelehtivat ties minne. Meille kaikille annettiin vapaa tahto. Sen myötä tulee aina myös henkilökohtainen vastuu seurauksista.
Ohjelma "Karhu olohuoneessamme" ei mielestäni ollut kovin onnistunut tällä kertaa. Alku oli lupaava, kun haastateltiin kahta naishenkilöä, asiapohjalta. Kun mukaan tulivat kaksi mieshenkilöä venäjä-asenteineen, ohjelman luonne muuttui.
Ei ollut tilaa toisten mielipiteille. Tuli mieleen nuorkokoomuslaiset Katainen ja Häkämies, jotka "uskaltavat" nyt mollata Venäjää, kun halutaan olla mieliksi Yhdysvalloille ja halutaan Natoon. Vähän jäi askarruttamaan toisen toimittajankin puolueettomus tässä asiassa.
Perjantain ohjelman mielenkiintoisinta antia ei ollut niinkään Koivuniemen lahkosta käyty keskustelu, kuin pohdinta kristinuskon nykytilasta ja ihmisten tietämättömyydestä.
Näin tapakristityllekin ohjelma antoi paljon enemmän, kuin taannoinen homoilta, jossa keskityttiin jälleen kerran puimaan toimittajankin mainitsemia triviaaleja kysymyksiä, ja vain kristinuskon negatiivisia puolia. Voimalan vieraiden keskustelussa tuli myös hyvin ilmi se, miksi tähän on tultu; ihmisten tietämättömyys kristillisestä filosofiasta ja tietynlainen henkinen laiskuus. Asioihin ei enää jakseta perehtyä, kaikki pitäisi mahtua iltapäivälehden pikkuartikkeliin, tai naamakirjan statuspäivitykseen.
Samaa kai voisi sanoa politiikan tilasta. Sen sijaan, että ihmisiä kehotettaisiin perehtymään asioihin, lasketaan mieluummin keskustelun rima tietämättömien ja asioihin perehtymättömien tasolle, ja puhutaan asioista jotka heitä kiinnostavat, ei siitä mikä olisi oikeasti tärkeää tulevaisuuden kannalta.
Oli myös mielenkiintoista, kun toimittaja mainitsi, että usein uskovaa ihmistä (oma huom. erityisesti kristittyä) pidetään ns. kulttuuripiireissä vähän höpsönä. Sanoisin, että nimenomaan kristittyä. Esimerkiksi hindulaista tai buddhalaista ei niinkään. Ne ovat tällä hetkellä ns. trendikkäitä uskontoja, toisin kuin kristinusko. Hyvä oli myös Ilkka Wiion kommentti joogasta, kuinka kukaan ei pidä outona jos menee joogatunnille, mutta jos joku sanoo lähtevänsä tunniksi rukoilemaan, häntä pidetään vähän tärähtäneenä (huom. ei sanatarkka lainaus).
Haluaisin kuitenkin antaa kritiikin siementä myös kirkolle, ja esittää muutaman kysymyksen keskustelijoille. Antti Nylén esitti uskoon tulemisen pitkällä aikavälillä tapahtuvana prosessina, ei minään yht'äkkiä tapahtuneena tietoisuuden tilan muutoksena. Pidin tästä tulkinnasta. Kuitenkin nousee mieleen kysymys siitä, onko olemassa oikea ja väärä tapa olla uskossa/tulla uskoon. Entäpä ne ihmiset, jotka sanovat tulleensa uskoon, löytäneensä Jeesuksen vaikka jonkin ilmestymisen kautta, tai vakavan onnettomuuden jälkeen, jolloin uskoon tuleminen on tapahtunut hyvinkin nopeasti?
Näillä uskovilla myös kristillisen filosofian tuntemus ja teologian eri haaroihin perehtyminen on usein heikkoa. Monasti tällaisista ihmisistä löytyy myös fundamentalistisia aineksia; raamatun sanaa tuputetaan muille ja vaihtoehdoille löytyy hyvin vähän ymmärrystä. Eräänlaista henkistä laiskuutta tämäkin. Näitä ihmisiä on myös seurakunnan työntekijöinä, ja usein tuntuu että heistä on enemmänkin haittaa kirkon imagolle, ja he ruokkivat kirkosta esillä olevaa negatiivista kuvaa.
Ymmärrän, että kristinuskon sanomaan nimenomaan kuuluu, että ketään ei syrjitä, kaikki ovat samanarvoisia ja mielestäni tämä on todella hieno ja kaunis sanoma. Kuitenkin koen edellänmainitun asiana, josta pitäisi pystyä keskustelemaan.
En missään nimessä halua kannustaa kirkkoa syrjimään ketään, mutta olisi mielenkiintoista kuulla keskustelua siitä, onko olemassa ns. oikea ja väärä tapa olla uskossa, ja kuinka paljon ns. rivikristityn tulisi olla perillä kristillisestä filosofiasta. Kuitenkin pappeus käsittäkseni edellyttää yliopisto-opintoja ja kristillisen filosofian, kristinuskon ja raamatun historian hyvää tuntemusta. Eroaako papin usko jotenkin muista kristityistä?
Ehkä tässä osoitan myös oman henkisen laiskuuteni ja asioihin perehtymättömyyteni, mutta nämä ovat asioita jotka ovat mieltäni askarruttaneet, ja nousivat jälleen pintaan Voimalan ohjelman nähtyäni.
Ohjelma Voimala 21. 4. 2010 paljastaa häpeämisen kasvot mielenkiintoisella tavalla ohjelman tasokkaaseen tapaansa kysymysmerkillisesti.
Kolme henkilöä vieraina olikin pähkinä kerrakseen. Mikä se häpeyden selvästi osoitettava olemus olikaan? Henkilögalleria oli hauska kohdata, mutta anti oli hivelevän epäselvä. Erään vieraan kohdalla oli jopa vaikeaa hahmottaa häpeäänsä. Kysymys häpeästä omassa mielessäni kasvoi ohjelman aikana järjettömiin mittasuhteisiin, koska aihe on järisyttävän tärkeä. Hyvä ohjelma jättää kysymyksiä, koska silloin puhutaan elävästä mielen toiminnasta.
Hieno ohjelma mitä yleensä aina on ollut nyt aiheena oli Kristin uskon nyky ajanhengemme vaiheena.
Suurtyöttömyys on myös kuin patriarhaallinen kirkko-vain jotkut sais olla palkkatyön nauttijoita.
Suurin ongelma on edeleen ettemme ymmärrä kokonaisuuden olemassa oloa.Minä voin täytä vain itseäni eli kasva yksilöna sellaiseksi mihin kykenen enkä alistu kutistumaan sattuneista syista mutta myös en voi otta muiden työt tai elä muiden elämä.
Rajat mihin kykenen,mitä voin ja saan tehda ovat nyky yhteiskunnassa edeleen hebreä.Kirkoissa tälläinen vahvutta ja heikkoutta ei ole tiedostettuna.Naistenkin aivot voivat olla rakenteelta kuinka luovia,tehokkaita ja rakentavia mutta naissukupuoli merkitse vain sitä että on laadulta erilainen vartalosta kuin musta ja valkoista mitä tekevat kokonaisuutta.
Todellisuuden hahmottaminen käy taiden tekemisen ja ymmärtämisen kautta ja meilla kaikkilla on paika auringon alla niin kuin lasten laulussa sanotaan pyhä koulussa.
Uskonnon läpitunkema (ei varmistettu) 17.4.2010 01:08
Ohjelma oli hyvä. Olen eronnut kirkosta noin 30 vuotta sitten. Rippikouluiässäni meitä nuoria ohjasivat sekä naiset että miehet, mutta ohjaus oli hyvin patriarkaalista. Miesvaltaista. Niin miesvaltaista, että päätin sitten 18-vuotiaana erota kirkosta. Uskonto, uskonnollisuus, pyhä ja muu sellainen on ollut sen jälkeenkin elämässäni, mutta vailla poissulkemisen kiroutta. Naispappeuteen, sukupuoliseen suuntautumiseen (lesbot, homot) liittyvät ennakkoluulot kirkon piirissä vahvistavat yhä enemmän oikeaa ratkaisuani jo aikoja sitten. Liityn kirkon jäseneksi uudelleen, mikäli saavutetaan universaali ihmisyyden taso. Kirkolla (jota veronmaksajat hyödyttävät) täytyy olla ja pitää olla kaikkia ihmisiä kunnioittava asenne ja status. Ehkä kannattaisi tarkemmin miettiä kirkon ja valtion suhdetta? Ja tässä kirjoitti entinen lutherilainen.
Voimala on osittanut ällyllisen kommunikaation välttämättömyyden porvarillis/keskustalaisen mafian jäkeen. Toivottavasti Jungerin erinomasen YLE politiikan jälkeen voimala ei joudu maksumieheksi.
Olen todella otettu tästä ohjelmasta. Oli koskettavaa kuunnella Tuulevin ja Henrikin tarinaa. Henrik todellakin kantaa vastuuta tekemisistään ja osoittaa uskomatonta nöyryyttä ja avoimuutta uskaltaessaan puhua tunteistaan kaiken kansan edessä. Hieno esimerkki kaikille meille miehille.
Miten niin paljaana voi kaiken kansan edessä olla, kuin tämä Henkka. Teki kipeää katsoa kasvoja, jotka kertoivat niin paljon, siitä mitä mielessä liikkuu. Toivon sydämestäni, että elämä alkaa taas maistua ja rauha löytyy.
Alkoholisteista puhuessa on aina tämä keskustelu. Ensin mies tai nainen valitsee ihan itse sen, että kippaa viinaa kurkustaan ja sitten vonkuu sitä, että ei luoteta raitistumisen jälkeen.
Yksinkertainen tosiasia on, että kukaan ei pakota juomaan. Siis mikä on siihen, että ihmisestä tulee juoppo. Kas kun juo liikaa, niin ihmisestä tulee juoppo. Jos ihminen syö liikaa, tulee ihmisestä lihava. Jos ihminen valittaa liikaa, tulee ihmisestä ikävä ihminen. Mikä tässä on vaikea ymmärtää?
Jos ihminen valitsee elämäntavan, joka tuhoaa vähitellen kaiken ympäriltä, niin kyllä tämän ihmisen itsensä on kannettava valintansa seuraukset. Tässäkin tapauksessa taitaa pohjimmainen syy olla henkilön omasta itsekkyydestä ja täydellisestä empatian puutteesta. Vielä kaiken tapahtuneen jälkeen on otsaa vaatia sitä asemaa, joka hänelle kuuluu. Eikö mies ymmärrä, että hänen täytyy ansaita luottamus ja kunnioitus. Kanssaihmiset aikanaan luottavat ja kunnioittavat, jos heidän mielestään se on ansaittua.
Kaiken tämän alta kuultaa nyky-yhteiskunnassa vallalla oleva minä ja minun haluni ovat tärkeintä -asenne. Koska lakataan ymmärtämästä huonoa käytöstä ja puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Suomalaisetkaan eivät ole mitään tukkeja jotka ajelehtivat ties minne. Meille kaikille annettiin vapaa tahto. Sen myötä tulee aina myös henkilökohtainen vastuu seurauksista.
Ohjelma "Karhu olohuoneessamme" ei mielestäni ollut kovin onnistunut tällä kertaa. Alku oli lupaava, kun haastateltiin kahta naishenkilöä, asiapohjalta. Kun mukaan tulivat kaksi mieshenkilöä venäjä-asenteineen, ohjelman luonne muuttui.
Ei ollut tilaa toisten mielipiteille. Tuli mieleen nuorkokoomuslaiset Katainen ja Häkämies, jotka "uskaltavat" nyt mollata Venäjää, kun halutaan olla mieliksi Yhdysvalloille ja halutaan Natoon. Vähän jäi askarruttamaan toisen toimittajankin puolueettomus tässä asiassa.
Itse voisin määrittää uudestisyntymiseni ylhäältä 1 sekunnin tarkkuudella jos olisi ollut kello mukana ja olisi tullut katsottua kelloa juuri silloin.
Perjantain ohjelman mielenkiintoisinta antia ei ollut niinkään Koivuniemen lahkosta käyty keskustelu, kuin pohdinta kristinuskon nykytilasta ja ihmisten tietämättömyydestä.
Näin tapakristityllekin ohjelma antoi paljon enemmän, kuin taannoinen homoilta, jossa keskityttiin jälleen kerran puimaan toimittajankin mainitsemia triviaaleja kysymyksiä, ja vain kristinuskon negatiivisia puolia. Voimalan vieraiden keskustelussa tuli myös hyvin ilmi se, miksi tähän on tultu; ihmisten tietämättömyys kristillisestä filosofiasta ja tietynlainen henkinen laiskuus. Asioihin ei enää jakseta perehtyä, kaikki pitäisi mahtua iltapäivälehden pikkuartikkeliin, tai naamakirjan statuspäivitykseen.
Samaa kai voisi sanoa politiikan tilasta. Sen sijaan, että ihmisiä kehotettaisiin perehtymään asioihin, lasketaan mieluummin keskustelun rima tietämättömien ja asioihin perehtymättömien tasolle, ja puhutaan asioista jotka heitä kiinnostavat, ei siitä mikä olisi oikeasti tärkeää tulevaisuuden kannalta.
Oli myös mielenkiintoista, kun toimittaja mainitsi, että usein uskovaa ihmistä (oma huom. erityisesti kristittyä) pidetään ns. kulttuuripiireissä vähän höpsönä. Sanoisin, että nimenomaan kristittyä. Esimerkiksi hindulaista tai buddhalaista ei niinkään. Ne ovat tällä hetkellä ns. trendikkäitä uskontoja, toisin kuin kristinusko. Hyvä oli myös Ilkka Wiion kommentti joogasta, kuinka kukaan ei pidä outona jos menee joogatunnille, mutta jos joku sanoo lähtevänsä tunniksi rukoilemaan, häntä pidetään vähän tärähtäneenä (huom. ei sanatarkka lainaus).
Haluaisin kuitenkin antaa kritiikin siementä myös kirkolle, ja esittää muutaman kysymyksen keskustelijoille. Antti Nylén esitti uskoon tulemisen pitkällä aikavälillä tapahtuvana prosessina, ei minään yht'äkkiä tapahtuneena tietoisuuden tilan muutoksena. Pidin tästä tulkinnasta. Kuitenkin nousee mieleen kysymys siitä, onko olemassa oikea ja väärä tapa olla uskossa/tulla uskoon. Entäpä ne ihmiset, jotka sanovat tulleensa uskoon, löytäneensä Jeesuksen vaikka jonkin ilmestymisen kautta, tai vakavan onnettomuuden jälkeen, jolloin uskoon tuleminen on tapahtunut hyvinkin nopeasti?
Näillä uskovilla myös kristillisen filosofian tuntemus ja teologian eri haaroihin perehtyminen on usein heikkoa. Monasti tällaisista ihmisistä löytyy myös fundamentalistisia aineksia; raamatun sanaa tuputetaan muille ja vaihtoehdoille löytyy hyvin vähän ymmärrystä. Eräänlaista henkistä laiskuutta tämäkin. Näitä ihmisiä on myös seurakunnan työntekijöinä, ja usein tuntuu että heistä on enemmänkin haittaa kirkon imagolle, ja he ruokkivat kirkosta esillä olevaa negatiivista kuvaa.
Ymmärrän, että kristinuskon sanomaan nimenomaan kuuluu, että ketään ei syrjitä, kaikki ovat samanarvoisia ja mielestäni tämä on todella hieno ja kaunis sanoma. Kuitenkin koen edellänmainitun asiana, josta pitäisi pystyä keskustelemaan.
En missään nimessä halua kannustaa kirkkoa syrjimään ketään, mutta olisi mielenkiintoista kuulla keskustelua siitä, onko olemassa ns. oikea ja väärä tapa olla uskossa, ja kuinka paljon ns. rivikristityn tulisi olla perillä kristillisestä filosofiasta. Kuitenkin pappeus käsittäkseni edellyttää yliopisto-opintoja ja kristillisen filosofian, kristinuskon ja raamatun historian hyvää tuntemusta. Eroaako papin usko jotenkin muista kristityistä?
Ehkä tässä osoitan myös oman henkisen laiskuuteni ja asioihin perehtymättömyyteni, mutta nämä ovat asioita jotka ovat mieltäni askarruttaneet, ja nousivat jälleen pintaan Voimalan ohjelman nähtyäni.
Ohjelma Voimala 21. 4. 2010 paljastaa häpeämisen kasvot mielenkiintoisella tavalla ohjelman tasokkaaseen tapaansa kysymysmerkillisesti.
Kolme henkilöä vieraina olikin pähkinä kerrakseen. Mikä se häpeyden selvästi osoitettava olemus olikaan? Henkilögalleria oli hauska kohdata, mutta anti oli hivelevän epäselvä. Erään vieraan kohdalla oli jopa vaikeaa hahmottaa häpeäänsä. Kysymys häpeästä omassa mielessäni kasvoi ohjelman aikana järjettömiin mittasuhteisiin, koska aihe on järisyttävän tärkeä. Hyvä ohjelma jättää kysymyksiä, koska silloin puhutaan elävästä mielen toiminnasta.
t. Annu Nurhonen, Mikkeli
Hieno ohjelma mitä yleensä aina on ollut nyt aiheena oli Kristin uskon nyky ajanhengemme vaiheena.
Suurtyöttömyys on myös kuin patriarhaallinen kirkko-vain jotkut sais olla palkkatyön nauttijoita.
Suurin ongelma on edeleen ettemme ymmärrä kokonaisuuden olemassa oloa.Minä voin täytä vain itseäni eli kasva yksilöna sellaiseksi mihin kykenen enkä alistu kutistumaan sattuneista syista mutta myös en voi otta muiden työt tai elä muiden elämä.
Rajat mihin kykenen,mitä voin ja saan tehda ovat nyky yhteiskunnassa edeleen hebreä.Kirkoissa tälläinen vahvutta ja heikkoutta ei ole tiedostettuna.Naistenkin aivot voivat olla rakenteelta kuinka luovia,tehokkaita ja rakentavia mutta naissukupuoli merkitse vain sitä että on laadulta erilainen vartalosta kuin musta ja valkoista mitä tekevat kokonaisuutta.
Todellisuuden hahmottaminen käy taiden tekemisen ja ymmärtämisen kautta ja meilla kaikkilla on paika auringon alla niin kuin lasten laulussa sanotaan pyhä koulussa.
Ohjelma oli hyvä. Olen eronnut kirkosta noin 30 vuotta sitten. Rippikouluiässäni meitä nuoria ohjasivat sekä naiset että miehet, mutta ohjaus oli hyvin patriarkaalista. Miesvaltaista. Niin miesvaltaista, että päätin sitten 18-vuotiaana erota kirkosta. Uskonto, uskonnollisuus, pyhä ja muu sellainen on ollut sen jälkeenkin elämässäni, mutta vailla poissulkemisen kiroutta. Naispappeuteen, sukupuoliseen suuntautumiseen (lesbot, homot) liittyvät ennakkoluulot kirkon piirissä vahvistavat yhä enemmän oikeaa ratkaisuani jo aikoja sitten. Liityn kirkon jäseneksi uudelleen, mikäli saavutetaan universaali ihmisyyden taso. Kirkolla (jota veronmaksajat hyödyttävät) täytyy olla ja pitää olla kaikkia ihmisiä kunnioittava asenne ja status. Ehkä kannattaisi tarkemmin miettiä kirkon ja valtion suhdetta? Ja tässä kirjoitti entinen lutherilainen.
Voimala on osittanut ällyllisen kommunikaation välttämättömyyden porvarillis/keskustalaisen mafian jäkeen. Toivottavasti Jungerin erinomasen YLE politiikan jälkeen voimala ei joudu maksumieheksi.