Vänrikki Koskelasta Iiro Viinaseen – valta kriisissä

Sodilla ja sotakirjoilla ratsastetaan ja rahastetaan tänä päivänäkin. Ei siis ihme, että muutama vuosi sitten ilmestyi teos nimeltä Tuntematon sotilas ja johtamisen taito.

Kirja esittelee kuusitoista esimies- ja alaistyyppiä sen mukaan, seisooko kahviautomaatilla konttorin Koskela, Lehto vai Hietanen, pyörittääkö palaverin power pointteja Rokka vai Vanhala tai käydäänkö yt-neuvottelut Kariluodon ja Lahtisen välillä.

10 kirjaa vallasta –sarjassa on vuorossa siis Väinö Linnan sotaeepos ja kansalliskirja. Yli puoli vuosisataa Tuntematon sotilas on määritellyt, mitä on suomalaisuus ja millainen on suomalainen – ainakin suomalainen mies.

Ohjelman vieras, valtiovarainministeriö valtiosihteeri Raimo Sailas tunnustaa, että vänrikki Vilho Koskelan eleetön ja oikeudenmukainen johtamistapa on hänenkin ihanteensa.  Mutta toisaalta Sailas ja vakiovieras Anna Kortelainen pitävät lempihahmonaan sotamies Vanhalaa,  joka on kai kirjailijan omakuva:  mies hihittää jatkuvasti, pilailee ja pilkkaa Suur-Suomen sotapropagandaa.

Raimo Sailas muisteleekin, miten Linnan kirja suorastaan räjäytti koulussa opitun ihanteellisen isänmaallisuuden.

Linna toi tilalle uuden suomalaisen standardin: ”Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat”. Terve epäluulo ja purnaaminen kuuluvat asiaan. Suomalainen ihanne on pitää valtaan kriittistä välimatkaa.

Raimo Sailas huomauttaa: ”Se sotilaiden sukupolvi oli ensimmäinen, joka oli viettänyt nuoruutensa tasavaltalaisuuden, yleisen äänioikeuden, työväenliikkeen, torpparivapautuksen aikana. Se näkyy käyttäytymisessä: enää ei oltu alamaisia.”

Hedelmällinen protestihenki tuntuu unohtuneen kaikilta niiltä, jotka nyt haikailevat takaisin selkeitä ja sankarillisia sota-aikoja. Jyrki Katainen vaati eduskunnassa talvisodan henkeä finansskiriisistä selviämiseen. Päättäjän kannalta voisikin olla kätevää, jos voimassa olisivat poikkeustilan pakkokeinot, voisi käyttää autoritääristä ja hierarkista valtaa ja rangaista erimielisiä, jotka eivät kyselemättä tottele.

Mutta talvisodan henkeä ei voi olla ilman talvisotaa. Kuka sitä tahtoo, vähättelee sotaan joutuneiden kärsimystä, niin rintamalla kuin kotirintamalla, viis veisaa tuskasta, kauhusta ja julmasta kuolemasta.

Vaikka sotaa ei voi verrata rauhan ajan kriiseihin, poikkeustilan päätöksenteossa on yhteisiä piirteitä. Ennakoimaton ja raju sokki mullistaa totunnaiset valtasuhteet – niin myös 1990-luvun alun lamassa.

Kriisin hetkellä aloitteen otti valtiovarainministeri Iiro Viinanen ja hänen esikuntansa, etunenässä bujdettipäällikkö Raimo Sailas, joka pakotti läpi kovia päätöksiä, jotka vielä hetki sitten olivat täysin mahdottomia.

”Tuntemattomasta sotilaasta löytää paljon analogisia tilanteita”, Sailas sanoo. ”Kriisissä jonkun täytyy ottaa aloite käsiinsä. Jos sitä ei kenelläkään ole, niin sekasorto siinä tulee ja tappio niskaan.

Illan keskustelussa Raimo Sailas kuvaa avoimesti kriisitilanteen vallankäyttöä, ”kaaosta ja paniikkia”. Silloin muodolliset valtasuhteet eivät välttämättä päde, vaan vallan ottaa se, jolla on tahtoa ja tavoitteita. 

Mutta poikkeustila ei pääty, kun kriisi päättyy. Aivan niin kuin sotien jälkeenkin Suomi aloitti puhtaalta pöydältä, uusin johtajin ja uusin reunaehdoin, samoin laman jälkeen poikkeustila jäi voimaan. Lamaa edeltäviä etuuksia ei koskaan palautettu eikä uusiin uskaltauduttu.

Koko yhteiskunta muuttui. Vanhat arvot haudattiin, uudet ideat ja ideologiat astuivat valtaan.

Voi sanoa, että kuten sodan jälkeen opittiin ystäväksi Neuvostoliiton kanssa, laman jälkeen varomme loukkaamasta suuria ja mahtavia markkinavoimia. Ehkä jo lähiaikoina nähdään, onko sekään imperiumi ikuinen.

Sitä ennen tervetuloa torstai-illan antoisaan kirjakeskusteluun.