Katariina, aikalaisemme

10 kirjaa vallasta –sarjan viimeinen osa pureutuu modernin vallan syntyhetkiin, ja oppaanamme on Laila Hirvisaaren romaani Minä, Katariina (2011).

Katariina II eli Suuri otti vallan Venäjällä 1762; siitä tuli viime kuussa kuluneeksi 250 vuotta. Hän astui valtaistuimelle vanhassa maailmassa, ja kun hän kuoli 34 vuotta myöhemmin, aika oli aivan toinen, voi sanoa jopa: nykyaika.

1700-luvun puolivälissä elettiin vielä yksinvaltiuden kautta, mutta Ranskan vallankumous 1789 mullisti maailman. Vaikka Napoleon pian ottikin valtion rautaiseen otteeseen  ja vaikka Venäjälläkin yksinvalta jatkui vielä vuosisadan, vapauden, veljeyden ja tasa-arvon vaatimus syövytti hiljalleen kuninkuuden perinteen.

Ohjelman vieras, MTV3:n vastaava päätoimittaja Merja Ylä-Anttila kuvaa ”valistuskeisarinnan” ristiriitoja: "Katariina kävi kirjeenvaihtoa Voltairen ja Montesquieun kanssa – hän on hyvin kiinnostunut moderneista asioista ja vallan oikeutuksesta, mutta sitten jollain lailla rohkeus loppuu kesken. Maaorjat säilyvät maaorjina, Katariina ei tee juuri mitään kansan aseman parantamiseksi. Hän sanookin: ’Venäjän kansalle on parempi olla suuri kuin onnellinen’.”

Uutta on se, että hallitsijan auktoriteetti ei enää periydy Jumalalta, vaan se on ansaittava kansalta. Hirvisaaren Katariina on kuin prinsessa Diana pari vuosisataa myöhemmin: hän uskoo olevansa kansan aidosti rakastama sydänten keisarinna.

Todellisuudessahan kansa seisoo sivussa, kun keisarinna huiskuttaa ohi kiitävästä vaunusaattueesta – mutta käänne on peruuttamaton. Jos vallan oikeutuksena on kansan etu ja yleinen hyvä, valtias antautuu viime kädessä kansan tuomiolle. Huonon hallitsijan syrjäyttäminen on hyväksyttävää, jopa välttämätöntä.

Tämä murros koitui Suomen suureksi onneksi vain joitakin vuosia myöhemmin, kun Ruotsin itäiset alueet liitettiin Venäjään. Muutos näkyi välittömästi siinä, että Katariinan pojanpoika, keisari Aleksanteri I suorastaan suostutteli suomalaisia alamaisikseen. Jo sotakesänä 1808 hän lupasi Suomen kansalle suurta tulevaisuutta, ”äverjäisyyden ja menestyxen” hedelmiä, jotka Venäjän suojeluksellä ”ylöskehoitetaan ja uloslevitetään”.

Ruotsiin Suomi oli kuulunut ikään kuin luonnollisesti, mutta Venäjään se liitettiin keinotekoisesti, jolloin se erottui omaksi alueekseen, kansakseen ja kulttuurikseen. Suomi sai oman hallinnon ja oman talouden. Oli vain ajan kysymys, milloin seuraa täysi autonomia, itsenäisyys, parlamentarismi, olympialaiset, peruskoulu ja ilmainen Wi-Fi kaupunkialueilla.

Kaiken tämän Hirvisaaren Katariina ennustaa suorastaan selvänäkijän kyvyillä, ja päälle päätteeksi lentokoneet ja tamponit. Keisarinna esitetäänkin lukijan aikalaisena, joka vain on joutunut menneisyyteen, ja yhdessä ihmetellään, miten huono hygienia siellä vallitsee.

Niin myös Merja Ylä-Anttila: "En ollut mistään historiasta tajunnut, miten epäsiisti ihiminen tsaari Pietari oli. Hän inhosi pesusoikkoa. Likaisuuden kuvaaminen on tässä todenmukaista!"

Vakiovieras Anna Kortelainen säestää: "Se on hyvin aistimellista historiaa. Hallitsijatkin huomaavat, että peruukin alla kutittaa ihan hirveästi, ja arvaamme, mikä siellä kuljeskelee. Se on hätkähdyttävää... ”

Minä, Katariina on samalla ihannekuva naisjohtajasta. Mikä muuttuu, kun naiset vihdoin murtavat lasikaton? Maan ainoa suuren median ykkösnainen vastaa kysymykseen torstai-illan ohjelmassa. 

Anna Kortelaista riemastuttaakin se, miten naisjohtaja kääntää sukupuoliroolit ympäri. Aivan lopuksi häneltä kysytään, mikä Katariinan vallankäytössä häntä eniten kiehtoo.

"Saako vastata ihan rehellisesti? Okei! Kyllä mua kiehtoi se seikka, että tässä miehet hakeutuvat valtaan reittä pitkin."

Tervetuloa kirjasarjan hilpeään finaaliin. 

10 kirjaa vallasta, viimeinen jakso TV1:ssä torstaina 16.8. klo 21:05.

Kuuntele teksti radiokolumnina Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman sivuilla tästä.