elokuva

Yhä vahvemmaksi uudelleen kasvanut Leibzigin elokuvafestivaali alkoi sen johtajan Claas Danielsenin tunteikkaalla puheella, jossa hän otti esille mm. elokuvat Onkalo ja Armadillo.     The opening of film festivals is something that veterans like me normally avoid because of boring official speeches and/or a moderator trying to be funny and/or blonds or brunettes in high heels being there for their looks, knowing nothing about what the film festival is there for.

”Väsynyt, mutta onnellinen” on sanonta, joka varmaankin juontuu urheilusta. Viime viikon ponnistelujen jälkeen se osuu varsin lähelle omia tulkintoja. Palasin nimittäin sunnuntaina Oulusta, missä olin puhumassa suomalaisen dokumenttielokuvan historiasta paikallisen elokuvakeskuksen vieraana.

Suomi kuvasta ja Suomen tunnettavuaudesta niin suurta huolta kantavat kansalaiset voisivat joskus matkustaa suomalaisten dokumenttien kanssa eri puolille maailmaa huomatakseen, että  monissa yhteiskunnissa juuri nuoret ja terävimmät ajattelijat tuntevat maamme dokumenttielokuvien kautta.  

Reindeerspotting-elokuvan päähenkilön kuolema oli odotettu vai odottamaton? Onko syytä arvioida elokuvaa ja sen vaikutusta Janin kohtaloon? Mikä on ohjaajan ja levittäjän – kuten Dokumenttiprojekti – vastuu ?   Olen monesti sanonut, että fiktion ja dokumenttielokuvan suurin ero on siinä, että dokumentissa ihmisten elämä ei pääty elokuvan loppuessa. Juuri tämä tekee eettisen vastuun dokumenttiohjaajalle niin keskeiseksi kysymykseksi.

Maailman parhaista elokuvista tehdään koko ajan listoja. Viimeisten vuosien aikana myös maailman parhaista dokumenttielokuvista. Ja tietysti jenkkilistoilla ei näy nimiä kuten Dvortskoy, Kossakovsky tai Meidän Honkasalomme. Documentary Blogin lista on silti lukemisen arvoinen. Here it goes: 1. Gates of Heaven (Morris, 1980) 2. Salesman (Maysles, 1968) 3. Vernon, Florida (Morris, 1982) 4. Paradise Lost 2: Revelations (Berlinger – Sinsofsky, 2000) 5. Land of Silence and Darkness (Herzog, 1971)