Väsynyt mutta onnellinen
”Väsynyt, mutta onnellinen” on sanonta, joka varmaankin juontuu urheilusta. Viime viikon ponnistelujen jälkeen se osuu varsin lähelle omia tulkintoja. Palasin nimittäin sunnuntaina Oulusta, missä olin puhumassa suomalaisen dokumenttielokuvan historiasta paikallisen elokuvakeskuksen vieraana.
Yleisöä ei ollut paljon, mutta pienessä 48-paikkaisessa elokuvasalissa tunnelma oli hyvä, sillä mukanani oli Oulussa aiemmin näkemätöntä kuvaa. Kaikki näytteet olivat yli 70 vuotta vanhoja, mutta se vain tarkensi katsetta. Kyselin mikä näkemästä on tuttua maailmaa ja mikä vierasta. Mikä tämä Suomi on ja mitä me oikeastaan tiedämme menneestä maailmasta.
Kysymykset kumpusivat viikon aiemmasta tekemisestä. Rakennamme työpaikalla elokuvallista kuvakollaasia, joka perustuu suurelta osin talvisodan käyttämättömään tai ainakin julkaisemattomaan filmimateriaaliin. Aikaa lokakuun lopun esitykseen ei ole paljon eikä lopputuloksesta tule raffinoitu.
Mutta se ei ole tarkoituskaan. Talvisodan kuvat muodostavat ehkä kliseisimmän sarjan Suomen elokuvallisessa historiassa. Hälytystä ulvova sireeni, taivasta halkovat venäläiskoneet, kuvaajan mukaan ”rouva Tenkaseksi” nimitetty nainen kettupuuhka kaulassaan juoksemassa kameran editse pommitetun Helsingin kadulla, joka vähitellen täyttyy rakennuksista putoavista lohkareista. Äidit lapsineen väestönsuojan edessä – liekö sotaa edeltävistä harjoituksista otettu – pommitettu Tekninen korkeakoulu ja alas ammuttu lentokone pellolla.
Nämä kuvat ovat toistuneet kymmenissä talvisodan dokumenteissa, usein vielä aika tarkoin siinä samassa järjestyksessä kuin mihin Risto Orko ne 1940 ilmestyneessä koosteessaan Taistelun tie sovitti.
Kuvissa ei sinänsä ole tietenkään mitään vikaa, mutta millaisen käsityksen ne katsojalle sodasta luovat. Kliseisten, ikuisesti samoina toistuvien kuvien myötä käsitys sodastakin muodostuu kliseiseksi. Olemme tutkijakollega Kippolan kanssa miettineet päämme puhki, kuinka nämä kliseet voisi rikkoa. Saimme torstaina 65 minuuttia ensimmäisen kerran kasaan ja katsottavaksi kokonaisuudessaan.
Ja niin kävi, ettei valkokankaalle vyöryvissä kuvissa näy talvisodan myyttejä, ei sankareita, ei ihanteellisuutta eikä mitään päähän tuputettavaa, ellei ajatuksia sodan hirmuisuuksista voi sellaiseksi laskea. Vapaiden ja vangittujen elävien ihmisten lisäksi haemme uusia näkökulmia sodalle sen aiheuttamista tuhoista ja kuolemasta ja voiton merkeistä eli sotasaaliskuvista.
Propagandan sijaan esillä on paljon ihmisiä erilaisissa sodan tiloissa: kokoontuneena vapaaehtoisesti tai pakosta ihmettelemään, lukemaan sodan viestejä, tarkkailemaan maailmaa milloin piikkilankojen sisällä milloin niiden ulkopuolella, toimimaan ja juoksemaan pakoon lentopommien vyöryessä niskaan. Uusia kuvia on kuin onkin olemassa – ehkä niiden myötä myös uusia ajatuksia.
Sodan kuvat ovat rankkoja, varsinkin kun ne irrottaa selittävästä yhteydestään. Tässä luontaisen rytmin pirstomisessa musiikilla voi olla merkittävä sija. Propagandan ydin on kuvista, niiden leikkauksesta ja selostuksesta muodostuvasta rytmistä, ja sen hajoamisen huomaa jokainen katsoja.
Sodan kuvien haitatessa yöunta oli virkistävää käydä toisessa pienessä iltatilaisuudessa puhumassa. Suomen tieteen ystävien seura oli pyytänyt puhumaan tieteen kuvista suomalaisessa lyhytelokuvassa 1930-luvulta 1960-luvulle. Siitä muodostuikin kiintoisa kaari kansatieteellisestä elokuvasta Adamsin kulttuurifilmien kautta Veikko Laihasen ja Kari Uusitalon rakentamaan akateemikko-sarjaan 1960-luvulla. Risto Orkon Auringonpimennys (Suomi-Filmi 1945) taitaa olla vieläkin yksi parhaimmista tiedefilmeistä Suomessa. Sotaan viittasi vain puusta rakennettu kamerateline, jonka sanottiin muistuttavan it-tykkiä.
PS.
Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin talvisotakooste esitetään
KAVA:n näytöksessä Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) keskiviikkona
27.10.2010 alkaen klo 17.00.
