Olen nuori mummo. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, etten seuraa Huippumalli haussa –sarjaa, vaikka ikäiseni (34) ”nuoret” naiset niin tekevät. He valitsevat mieluummin huippumallit kuin tylsän kirjallisuusohjelman, kun heittäytyvät sohvalle pitkän työpäivän jälkeen. Tieto perustuu empiirisiin tutkimuksiini. Minä taas teen työkseni Ylen kulttuurikanavalle kirjallisuusohjelmaa, jossa haastatellaan toisinaan jopa yli 80-vuotiaita, kuten tällä viikolla monen ilmeen miestä Veikko Huovista.
 
Tietokirjailija Anna Kortelainen puhui viime viikolla Yleä ruotivassa seminaarissa kulttuuriohjelmien tärkeydestä. Kulttuuri voi parhaassa tapauksessa havahduttaa ja liikuttaa – monessakin mielessä. Kortelaisen mukaan kulttuuriohjelmat ovat välttämättömyys taidealalle, sillä ilman niitä keskustelu jäisi pienen piirin sisälle. Hän jatkoi, että median velvollisuus on paitsi tarjota sisältöä, myös mahdollistaa elämän tarinoituminen.
 
Kun valtakunnan päälehti uutisoi huippumalli- ja tanssikisan vaiheista, herää kysymys, millaisista tarinoista meidän elämämme koostuu? Millaisia tarinoita me oikeastaan himoitsemme?
Kulttuuriohjelman tekijänä toivon, että tarinat kirjoista, kirjailijoista ja niiden lukijoista kiinnostaisivat.
 
Vai pitäisikö Kirjamaan sittenkin valita ensi syksynä äänestyksellä Suomen seksikkäin kirjailija?

Vaikka loviisalaiset varmasti toivoisivat, että idyllinen merenrantakaupunki muistettaisiin puutaloistaan ja 1700-luvulta säilyneistä linnoituksista, mekin teimme niin kuin monet muut.
Mekin muistimme Loviisan ydinvoimalasta ja matkustimme kaupunkiin hyräillen Eppu Normaalia: ”Uraani halkeaa ja tuottaa lopun valkeaa, mutta millään muilla mailla kuin Suomella, se ei oo riskiä vailla…” Riskiä vailla? Esimerkiksi tätä pohti matkaamme lähtenyt Risto Isomäki.
 
Minulle Loviisasta tulee jäämään mieleen myös loviisalaistunut kirjailija, todellinen boheemi, Daniel Katz. Katz – muistan nimen jo lapsuuden kodin kirjahyllystä. Saksalaisen sikakoiran ostin isälleni lahjaksi samana vuonna kun kirjoitin ylioppilaaksi. Daniel Katz saapui tapaamiseemme hilpeänä edellisillan juhlimisesta ja sanoi minua Aulikki Oksasen näköiseksi. Ne letit. Loviisalaisen kuuluisuuden taisivat tuntea melkein kaikki: puutalon kulmassa olevan pienen baarin porukka, lounastauolla päivän lehteä ostamaan lähtenyt poliisi ja ravintolahotellin tyylikäs hovimestari.
 
Daniel Katz esitteli minulle kolme paikkaa Loviisasta: kantaravintolansa (yhden niistä), Loviisan keskustorin ja lopuksi uskomattoman vanhan hirsitalon Liljendalissa, missä Katz on vielä jonkin aikaa sitten asunut ja jonka pihalla olevassa pienessä mökissä on syntynyt suomalaista proosaa, jota sävyttää inhimillisyys ja itseironia – vaikkapa juutalaisuudenkin suhteen. Toimittajana pääsin tuollaiseenkin kummalliseen paikkaan, mutta.
 
Mutta. Kill Your Darlings - ensimmäisiä asioita, joita opin, kun aloitin toimittajan työt. Näin kävi Daniel Katzin Minun Loviisallenikin. Kirjamaan tämäniltaisessa ohjelmassa puhutaan ydinvoimasta, mutta Liljendalin ihmeellisessä puutalossa ei käydä. Mutta ehkä ohjelmamme nettisivulle ilmestyy vielä tämän kevään aikana salaperäinen seikkailu Liljendalissa. Sitä odotellessa!

Luin pitkästä aikaa elämäkerran. Havahduin, etten ole vuosiin lukenut elämäkertoja, joita kuitenkin teinityttönä ja vähän sen jälkeenkin kahlasin ahkeraan. Marianne Faihtfull, Pentti Saarikoski, Andy Warhol, Frida Kahlo, Chaplin ja tietenkin venäläisten kirjailijoiden elämäkertoja opiskeluaikoina. Ilja Ehrenburgin muistelmateos Ihmisiä, vuosia, elämää ansaitsee lisäpisteen hyvästä nimestäään.
 
Kirjamaan Porvoon retkeä varten luin - tietenkin - Merete Mazzarellan kirjan Fredrika Charlotta o.s. Tengström – kansallisrunoilijan vaimo. Kirja oli monella tapaa kiinnostava ja tunteita herättävä, mutta lukupiirissämme nousi myös esille kiinnostava kysymys siitä, millainen modernin elämäkerran pitäisi olla.
 
Olisiko Runebergien elämää pitänyt kaivella röyhkeämmin, jotta oppisimme ymmärtämään paremmin kauan sitten elänyttä ihmistä? Saako elämäkerrassa revitellä kiusallisillakin – tai aroilla – yksityiskohdilla?
 
Anna

Kotkan matkaamme valmistellessa eteeni sattui hauska pätkä Toivo Pekkasesta. Katkelma on muistaakseni Leena Griinarin toimittamasta kotkalaisen kirjallisuuden antologiasta Hellahuoneesta maailman merille. Toivo Pekkanen oli kuulemma hankala haastateltava.
 
Ilta-Sanomien toimittaja Seija Jokinen kirjoittikin hänestä vuonna 1955 näin: "Tekisi mieli kysyä, voidaanko uransa alkutaipaleella kamppailevalle lehtimiehelle antaa vaikeampaa tehtävää kuin haastattelukäynti kirjailija Toivo Pekkasen luona. Varsinkin jos otamme huomioon ne vaikeudet, jotka ovat kohdanneet kokenutta ranskalaista naisreportteria samassa puuhassa, vaikeudet, jotka saivat hänet päätymään tulokseen, että kirjailija on jokseenkin ikävystyttävä suomalainen puu-ukko."
 
Me kirjamaalaiset saimme Kotkassa haastatella aivan toisenlaista miestä, Jari Järvelää. Järvelä vastaili mallikkaasti kysymyksiimme hänen uusimmista teksteistään ja viihdytti meitä sen lisäksi huimilla tarinoillaan erilaisista kummallisista sattumuksista, joita hänelle ja hänen ystävilleen oli käynyt – nämä tosin off the record. Minulla heräsi halu tehdä Järvelästä dokumentti – ei kirjailijana vaan jutunkertojana. Sain myös kuunnella Järvelän iPodista loisteliasta kotkalaista punkkia. Ypö viis -yhtyeen Karhulan poikii Live ilmestyi ensi kerran 1979 ja nyt siitä on otettu uusintapainos.
 
Kotka palaa
Kotka palaa
Läpi koko kaupungin, läpi koko yön
autot ajaa, katuu kuluttaa
mitään ei tapahdu ja kukaan ei tee mitään
kaikki istuu kotona ja kattoo telkkarii
 
Kotka palaa tylsyydessään alas
Kotka palaa
Kotka palaa tylsyydessään alas
Kotka palaa
  
Minua Kotka ei tylsistyttänyt lainkaan, sinne uudestaan!
 
PS. Kotkassa Kirjamaan lukupiirissä käsiteltiin Jari Järvelän viimeisintä, Romeo ja Julia -romaania. Keskustelun tuoksinassa esille nousi kysymys, osaako kirjan teini-ikäinen päähenkilö oikeastaan rakastaa. Kuvaako kirja todellista rakkautta? Asia jäi vaivaamaan mieltä. Tulin siihen tulokseen, että kirjan rakkaus ON todellista. Vaikka kyky rakastaa olisikin vielä (esimerkiksi iän takia) "vaillinainen", kirjan päähenkilö rakastaa kaikin voimin. Ja kenelläpä se rakkauden kyky olisikaan täydellinen?