#7

Kesäloma on ohi ja edessä paluu arkeen. Lenkkeilyt jäivät neljän viikon aikana viiteen kertaan. Aloitin lomani Espanjassa 10 päivän lomalla. Loman loppusaldo oli muutama lisäkilo ja ahtaissa kengissä hankitut rakot, mikä esti lenkkeilyn heti loman jälkeen. Harvoista harjoituskerroista huolimatta loppuloman aikana lenkit pitenivät jopa yli 20 km pituisiksi. Tämän pituisia lenkkejä en ole ikinä ennen juossutkaan. Harvoja lenkkejä voinkin nyt perustella pitkien lenkkien vaatimilla pidemmillä palautumisjaksoilla.

Rankasta harjoituksesta palautumisessa on oikeastaan samankaltaisesta ilmiöstä kuin lomaltapaluussa. Suurin osa vuotta puurretaan töitä kovaa tahtia (ne onnekkaat, joilla tänä päivänä töitä vielä on), ja tämäkin vaatii kesäloman pituisen palautumisjakson. Moni haaveilee jo oitis seuraavasta palautumisjaksosta ensi kesänä. Mutta nyt on koittanut paluun aika.

Palautuminen on tärkeä osa harjoittelua sen tuloksellisuuden kannalta. Lihaksisto ja verenkiertoelimistö vahvistuvat juuri tämän palautumisjakson aikana. Palautuminen suojaa ylirasitukselta ja rasitusvammoilta. Liiallinen harjoittelu voi kostautua haluttomuutena lenkkipolulla ja kehitys taantuu. Tällöin ollaan ilmeisesti ylikunnossa. Ylpeänä voin sanoa, että riittävä palautuminen on se osa-alue harjoittelussani, josta olen osannut huolehtia parhaiten.

Kovasta rasituksesta palautumista edistää levon ja lihashuollon lisäksi pian harjoituksen jälkeen nautittava ravinto (riittävä neste, suola, hiilihydraatit ja proteiini). Lihasten täydelliseen palautumiseen kovasta rasituksesta voi kulua jopa useita päiviä.

Toisaalta, oikeat urheilijat harjoittelevat oikein hyväkuntoisina päivittäin. Minulla ei ole ikinä sujunut vaativampi harjoittelu peräkkäisinä päivinä. Tilanne on oikeastaan sama kuin alkoholin kanssa. Kahtena peräkkäisenä päivänä ei kykene ryypiskelemään. Ehkä siksi minusta ei ole tullut alkoholistia. Eikä siis myöskään urheilijaa.

Mutta mitä paluu ja palautuminen tarkasti ottaen tarkoittavat? Sanat ”paluu” ja ”palautuminen” oikeastaan edellyttävät ja tarkoittavat saapumista takaisin samaan tilaan, mistä oli lähtenyt. Onko tällainen palautuminen oikeastaan mahdollista. Asiasta kiisteltiin kiihkeästi juuri niinä vuosina, kuin maraton tarun mukaan juostiin ensimmäisen kerran Kreikassa vuonna 490 eaa. Silloin nimittäin etsittiin kiihkeästi filosofisia perusteita olevalle ja totuudelle.

Parmenides oli sitä mieltä, että liike, syntyminen ja häviäminen ovat mahdottomia. Hänen edustamansa suuntaus metafysiikka katsoo, että maailmassa ei tapahdu kehitystä. Se näkee esineet, asiat ja oliot toisistaan riippumattomina, vailla keskinäistä yhteyttä ja vuorovaikutusta. Liikettä ja muuttumista koskevat käsitykset olivatkin Parmenideksen mielestä "kuolevaisten mielipiteitä", arkipäiväiskäsityksiä maailmasta, joista on erotettava filosofia, oppina aistihavainnon ulottumattomissa olevasta totuudesta. Jos ajattelisin näin, olisin siis sitä mieltä, että lomalta töihin paluuni jälkeen tulin samaan paikkaan takaisin ja homma jatkuu kuten ennenkin. Rankalta lenkiltä palauduttuani olen samassa tilassa kuin ennen lenkkiä.

Vastakkaisista mielipiteistään tuli tunnetuksi dialektisen ajattelun perustaja Herakleitos. Hänen mukaansa kaikki liikkuu ja muuttuu toiseksi. Häneltä on peräisin slogan "ihminen ei voi astua kahta kertaa samaan virtaan". Herakleitos painotti ilmiöiden keskinäistä yhteyttä sekä vastakohtien ja vastakkaisten voimien käsittämistä muuttuvuuden syyksi. Jos ajattelisin näin, olisin siis sitä mieltä, että lomalta töihin palattuani olenkin hieman muuttunut ja olen tullut takaisin jollain tavalla erilaiseen työpaikkaan. Rankalta lenkiltä palauduttuani huomaan, että jotain kenties positiivista on tapahtunut fyysisen kuntoni suhteen.

Nämä filosofiset suuntaukset, metafysiikka ja dialektiikka, jatkoivat sittemmin omaa elämäänsä ohjaten tieteen eri alojen kehitystä seuraavien vuosituhansien aikana. Arkielämän ajattelussa useimmat luultavasti ja toivottavasti ajattelevat, että asiat voivat kehittyä ja muuttua. Ihan vain oman itsensäkin kannalta.

Mieleeni tulee Almodovarin hieno elokuva Volver (Paluu), missä eräs nainen herää kuolleista. Kuolemasta elämään palattuaan hän ja läheiset löytävät anteeksiannon ja lohdun muuttuneina ihmisinä. Se on vain tämä tuuli, mikä tekee ihmiset hulluiksi.

Linkkejä:

Antiikin filosofit pelaavat jalkapalloa saksalaisia filosofeja vastaan: Monty Python YouTubessa

Parmeniden ja Herakleitoksen filosofiasta: Kommunistisen nuorisoliiton seminaari 2001: Dialektisesta materialismista

Palautumisesta Suomen Olympiakomitean sivuilla

YLE Teksti-tv:n kuntosivut s. 830 alkaen

 #5

Mielikuvaharjoittelu voi kuulostaa aluksi lähinnä vitsiltä, kun siitä puhutaan maratonin yhteydessä. Yleensä mielikuvaharjoittelu liitetään urheilun yhteydessä nopeisiin keskittymistä vaativiin suorituksiin, kuten golf-pallon lyömiseen tai vaikkapa korkeushyppyyn. Mutta mielikuvitus kannattaa ottaa avuksi pitempikestoistenkin urheilusuoritusten tueksi. Etenkin jos ei ole aikaa tai ei viitsi harjoitella fyysisesti niin paljon kuin ehkä pitäisi.

Mielikuvaharjoittelu eli visualisointi on tekniikka, jossa muodostetaan mielikuva halutusta lopputuloksesta, ja toistetaan mielessä tätä mielikuvaa. Sitä käytetään avuksi sairauksien vaihtoehtoisena hoitomuotona (esimerkiksi mielikuva syöpäsolujen ampumisesta konekiväärillä), laihdutuksessa ja esiintymisjännityksen lieventämisessä.

Palaan viimevuotiseen maraton-juoksuni "valmistautumiseen". Ajatus juoksuun lähti kaverin alkukesästä esittämästään kysymyksestä lähtisinkö syksyllä maratonille. Koska en ollut lenkkipoluilla monesti vieraillut, oli vastaukseni jyrkkä ei. Kuitenkin mielikuvat juoksemisesta ja parikymmentä vuotta aikaisemmin juostusta maratonista jäivät jylläämään päässäni. Jopa siinä määrin, että loppukesästä mikään ei voinut estää minua aloittamasta liian myöhäistä pikaharjoittelua syksyn maraton mielessäni. Jostain muistan lukeneen, että mielikuvaharjoittelu muistuttaa osittain myös rukousta.

Mielikuvitusmaailmaa on selitetty myös neurologisesti. Mielikuvitusmaailma on muokattavissa oleva jäljitelmä todellisuudesta, jonka avulla pystymme suunnittelemaan toimintaamme. Mielikuvitus antaa mahdollisuuden käsitellä ongelmia, vaaroja ja mahdollisuuksia nopeasti ja turvallisesti. Mielikuvitusmaailma käyttää samoja aivojen rakenteita kuin havaitseminen ja toimintakin. Mielikuvituksessa havaitaan ja ohjataan ulkomaailman sijaan sisäisesti simuloitua maailmaa kuten unissa.

Mitä tahansa ei mielikuvituksen avulla kuitenkaan pystytä normaalisti omille aivoille opettamaan. Ympäristön havainnointiin ja oppimiseen tarvitaan tallennus ja palautus. Samalla havaitaan nykytilaa ja opitaan maailmassa vallitsevia lainalaisuuksia.

Kun mielikuvitusmaailmassa on tehty suunnitelma, se pitää toteuttaa. Samalla selviää toimiiko suunnitelmat ympäröivässä todellisuudessa. Aivokuoressa tapahtuu assosiaatiota mielikuvituksen simulaatiomaailman ja välittömän toiminnan välillä kunnes löytyy sopiva toimintamalli.

Mielikuvaharjoittelulla pyritään vahvistamaan sopivaksi ja hyväksi havaittua toimintamallia. Mielikuvaharjoittelua varten löytyy monenlaista ohjetta. Suomen Golfliiton henkisen valmennuksen ohjelma antaa seuraavia ohjeita (tässä tiivistetysti):

1. Varaa harjoitteluun rauhallinen paikka ja aikaa noin 5-15 minuuttia. Kuvittele, että käytät videonauhuria. Jos mielikuvat muuttuvat kielteisiksi tai suoritus menee rikki, voit painaa stop nappia, kelata takaisin ja katsoa uudelleen. Kärsivällisyytesi palkitaan ja pian tulet huomaamaan, kuinka olet oppinut kontrolloimaan mielikuviasi. Ajatuksesi ohjautuvat pian automaattisesti niihin tavoitteisiin, joita haluat saavuttaa, sen sijaan, että ajattelisit asioita, joiden pelkäät tapahtuvan ja joita haluat välttää.
2. Pidä mielikuvaharjoituksen päämäärä mielessäsi, kun aloitat harjoituksen. Voit myös harjoitella mielikuvissa kilpailemista sateessa, tuulessa tai missä tilanteessa hyvänsä, jolloin keskittyminen on vaarassa häiriintyä.
3. Mielikuvaharjoittelussa on valittava sinulle sopiva näkökulma. Voit valita näkökulman, jossa seuraa suoritusta ulkopuolelta tai että koet itse suorittavasi liikettä.
4. Ennen mielikuvan tekemistä kannattaa käyttää hetki rentoutumiseen. Voit sulkea silmäsi ja hengittää syvään ja rauhallisesti. Rentoutumisen avulla pääset selkeämpiin ja tehokkaampiin mielikuviin, jolloin harjoituksen teho paranee.

Edellä mainitut ohjeet on tehty nopean suorituksen mielikuvaharjoitteluun. Sekunnin murto-osia kestävä suoritus on ensin harjoiteltu ihan oikeasti ja suoritusta vahvistetaan hidastetuilla mielikuvilla suorituksesta. Suoraan neljän tunnin maratonille sovellettuna yksi hidastettu mielikuvaharjoittelu kestäisi kohtuuttoman kauan. On myös sanottu, että mielikuvaharjoitus olisi hyvä tehdä tuhansia kertoja, jotta siitä olisi hyötyä. Jos mielikuvaharjoittelukerta kestäisi yhtä kauan kuin maratonjuoksu, niin jo tuhanteen mielikuvaharjoitukseen kuluisi tauotta aikaa yli neljä kuukautta.

Golfareiden ohjeen mukaisia vartin mittaisia mielikuvaharjoituksia sen sijaan ehtii tehdä vielä paljon ennen syksyn maratoneja. Kestävyysjuoksun 1970-luvun EM-mitalisti Juha Väätäinen kuvitteli mielessään 2000 kertaa ennen kisaa voittavansa ja voitti. Jos syksyn maratoniin on aikaa 100 päivää ja haluaa tehdä 2000 mielikuvaharjoitusta, niin 20 vartin mittaista mielikuvaharjoitusta päivässä ehtii tehdä vielä helposti. Paljon helpommin kuin fyysisiä juoksuharjoituksia.

Mielikuvaharjoituksia ehtii tehdä myös maratonin aikana. Maratonin viimeisillä kilometreillä mielikuvat maaliintulosta ovatkin suurinpiirtein ainoa asia, mikä pitää enää juoksua kasassa sen jälkeen, kun kaikki voimat ovat huvenneet liian vähälle harjoitukselle jääneestä kehosta.

Linkkejä:

Mika Ripatin näytelmä Tukholma kertoo maratonista: "Kilpailussa mielikuvat nousevat tärkeimmiksi. Niiden kuvien laatu ratkaisee voittajat ja tuupertujat. Ketä me juoksijoina ollaan? Kukaan ei juokse toisen takia. Jotkut juoksevat bonukset mielessä."

Juha Väätäinen voitti kultaa EM-kisoissa vuonna 1971: "Kymppitonnin tiukka kilpailu ratkesi vasta viimeisellä kierroksella."

Huipulle henkisellä kantilla (fit.fi): "Onnistuminen alkaa mielikuvista."

#3

Kevät on jo lämmittänyt ja kuivattanut lenkkipolkuja hyvää vauhtia. Pian pääsee lenkkeilemään metsäänkin kuivin jaloin maraton tähtäimessä. Koska en talvella ja keväällä pidä lenkkeilystä liukkailla ja märillä keleillä, on pitänyt keksiä muuta liikuntaa. Joogan lisäksi viikkokalenteriini sopi mainiosti itselleni vain elokuvista tuttu laji, nyrkkeily – tai oikeastaan sen kevytversio, kuntonyrkkeily.

Harjoitukset on kahdesti viikossa ja homma tuntuu niin kivalta, että voisi olla useamminkin. Kaikenlainen nyrkin heiluttelu ja väkivalta sinänsä kammoksuttaa, mutta kuntoiluna laji on monipuolinen. Rillit on lentänyt kerran lattialle, kun harjoittelimme torjuntoja, mutta sekin oli oma vika. Minulle on selvinnyt, että nyrkkeily on paljon muutakin kuin lyömistä. Se on myös jaloilla liikkumista ja väistelyä. Pohkeet olivatkin aluksi melko kipeät.

Vaikka pidän oikeaa nyrkkeilyä vaarallisena, niin jokin kuitenkin sai minut lajin kevyemmän harrastusversion pariin. Luulen, että se oli nyrkkeilyelokuvien maailma. Oikeat nyrkkeilyottelut tv:n urheilulähetyksissä näyttävät aika nyhjäämiseltä. Nyrkkeilyn maailmaan sijoittuvia elokuvia on paljon, osa faktapohjaisia, osa tarua. Nyrkkeilykehä tarjoaa mainion vertauskuvan elämän taistelukentille – iskuja annetaan ja otetaan, välillä tiputaan kanveesiin ja otetaan vastaan lahjuksia.

Kaikki eivät voita kehässä - eivätkä ulkopuolellakaan

Robert Wisen The Set-up vuodelta 1949 on kaikkien nyrkkeilyelokuvien äiti. Fiktioelokuva kertoo ikääntyvästä nyrkkeilijästä Bill ”Striker” Thompsonista, joka vieläkin unelmoi suurista voitoista. Rahat on loppu ja halvoissa hotelleissa asumaan joutuva kaunis naisystävä vaatii uransa ehtoopuolella olevaa nyrkkeilijää lopettamaan uransa. Tarina vain synkistyy Paradise Cityn nyrkkeilysalilla, kun oma manageri sopii seuraavan ottelun häviämisestä – mutta ei kerro Strikerille asiasta ennen ottelua, koska on varma tämän häviöstä muutenkin. Striker kuitenkin voittaa ja pahat pojat tulevat kostamaan.

Tässä, kuten monessa muussakin nyrkkeilyleffassa, nyrkkeilyn maailma ja sen raadolliset säännöt symboloivat yhteiskuntaa ja sen monesti epäreiluja sääntöjä. Pääosaa näytellyt Robert Ryan on nyrkkeilyä harrastaneena uskottava roolissaan myös kehässä ja ottelukohtaukset on kuvattu tyylikkäästi realistinen ote säilyttäen. Elokuvassa on jo useiden nyrkkeilyelokuvien tutut elementit: vilunkia harrastava manageri, homman järjettömyyttä ihmettelevä vaimo ja kulissien takana nyrkkeilyotteluista päättävä alamaailma.

Luchino Visconti teki hienon neorealistisen elokuvan sodanjälkeisestä Italiasta. Rocco ja hänen veljensä (1962) kuvaa köyhän suurperheen muuton ja elämänmuodon muuttumisen kaupungissa. Nyrkkeily tarjoaa väylän nousulle kurjuudesta. Aluksi veljeksistä Simone nousee nyrkkeilyssä huipulle, mutta luonne on heikko. Rahat hummataan naisiin, viinaan ja siipeilijöille. Samalla kuntokin rapistuu. Alain Delonin näyttelemä lahjakas Rocco uhrautuu nyrkkeilemään lähinnä kuitatakseen veljensä velat.

John Hustonin Fat City - Kova kaupunki (1972) pyörii myös ikääntymisteemassa. Elokuva kyllä kertoo nyrkkeilijöistä, ikääntyvästä Tullysta (Stacy Keachin) ja kehäuraansa vasta aloittelevasta Erniestä (Jeff Bridges), mutta nyrkkeilykehissä siinä ei paljon liikuta eikä juontakaan ole paljon. Elokuva käsittelee köyhien ammattilaisnyrkkeilijöiden elämän varjopuolia, elämää halvoissa koloissa, epäonnistuneita ihmissuhteita, toiveiden hiipumista ja alkoholismia. Ei tämä niin kaukana ole tavallisisten työelämästä syrjäytyneiden ihmisten kohtaloista.

Matti Ijäksen Haaveiden kehä (2002) sovittaa nyrkkeilyn suomalaiseen pikkukaupunkimaisemaan. Paikkakunnalla on nyrkkeily jo monessa sukupolvessa nyrkkeilyseura Kipinässä, mutta onko elämässä saavutettu muuta kuin pokaaleja? Perheen nuorin nyrkkeilijänalku Mikko Alanko löytyi nyrkkeilysalilta. Tässä elokuvassa ei ole hollywoodspektaakkelin tuntua, tarttumapintaa suomalaiseen todellisuuteen sitäkin enemmän.

Voittoja kehässä – koomikon ura odottaa

Wise ohjasi The Set-upin lisäksi vielä toisenkin hyvän nyrkkeilypätkän. Kadun kuningas (Somebody Up There Likes Me, 1956) kertoi New Yorkin köyhälistökortteleissa kasvaneesta pikkurikollisesta ja jääräpäästä Rocky Grazianosta, joka nousi keskisarjan maailmanmestariksi vuonna 1947. Alun perin rooli oli suunniteltu James Deanille, mutta tämän kuoltua Paul Newman sai pestin rooliin. Vaikeiden olosuhteiden voittamisen teeman lisäksi myös tässä elokuvassa sivuttiin lahjontaa. Rocky ei otellut sovittuja otteluita, mutta jätti kertomatta lahjontayrityksistä eteenpäin ja menetti siksi ottelulupansa New Yorkissa. Nyrkkeilyuran jälkeen Graziano siirtyi viihdealalle, hän työskenteli lavakoomikkona ja mainoksissa.

Martin Scorsesen Kuin raivo härkä (Raging Bull) vuodelta 1980 lienee yksi tunnetuimpia nyrkkeilyn maailmaan keskittyvistä elokuvista. Elokuvassa kerrotaan vaikeuksien kautta keskisarjan maailmanmestariksi nousseen, itsetuhoisen Jake LaMottan vaiherikas ura. LaMottalla oli kova leuka, eikä hänen tarvinnut kehässä paljon väistellä. Eikä hän tehnyt sitä elämässäänkään. Elokuva muistetaan sen nyrkkeilyotteluiden brutaaleista teurastustyrmäyksistä, joissa iskujen yhteydessä ei äänitehosteissa ja ketsuppipusseissa säästelty.

Elokuva vaati paljon myös Robert De Nirolta, sillä nuorta LaMottaa esittäessään hänen oli oltava timmissä kunnossa ja oikea LaMotta ohjasi De Niron harjoittelua. Toisaalta näytelläkseen uskottavasti LaMottan nyrkkeilyuran jälkeistä aikaa, De Niro lihotti itsensä 27 kiloa painavammaksi .

Huolimatta upeista voitoista kehässä, oli LaMottan vaikea päästä taistelemaan maailmanmestaruudesta. Päästäkseen titteliotteluun, suostui LaMotta häviämään yhden ottelun. LaMottan vastaus kaikenlaisten ongelmien ratkomiseksi oli nyrkit, ja kyytiä saavat vastustajien lisäksi myös vaimo ja läheinen veli (oikeassa elämässä LaMottan paras kaveri). Tiivistäen elokuva kertoo tarinan siitä, miten ihminen, joka haluaa voittaa kaiken, tuhoaakin kaiken ympäriltään. Nyrkkeilyuran jälkeen LaMotta osti baarin ja esiintyi stand up –koomikkona.

Oikeita sankareita

Michael Mann ohjasi elokuvan Muhammad Alista (Ali, 2001). Tätä en ole nähnyt, mutta työkaveri sanoi, että oli vähän pettynyt, vaikkakin ottelukohtaukset oli tehty taidolla. Mutta Alin tarinan tuntien yhteiskunnalliset teemat USA:n 1960-luvulta olivat vahvasti pinnassa. Alista on jo olemassa paljon dokumentaarista aineistoa, joten mieluummin sitä katsoo oikean Alin suun pieksentää, kuin pääosaa näyttelevän Will Smithin. Hiljattain nähtiinkin YLEn kanavilla mainio Ali-doku. Alin suuria nyrkkeilyhanskoja on vaikea täyttää. Ali otti päähänsä paljon iskuja uransa aikana ja Parkinsonin tautia sairastava mies ei ole parasta mainosta nyrkkeilylle.

Ron Howardin ohjaamassa Cinderella Manissa (2005) Russell Crowe näyttelee James B. Braddockia (Cinderella Man), josta tuli yksi nyrkkeilyn legendoista. Hän oli otellut raskaan keskisarjan huipulla 1920-luvulla, mutta hajotettuaan kätensä joutui laman aikana pinnistelemään ahtaajana perheensä elättämiseksi. Ennen pitkää vasemmasta kädestä tuli oikeaa vahvempi. Vuonna 1934 köyhtynyt Braddock pääsi ottelemaan nimekkäitä vastustajia vastaan, jotka luulivat saavansa helpon voiton. Braddock kuitenkin yllätti ja vuonna 1935 voitti raskaan sarjan maailmanmestaruuden vedonlyönnin ollessa 10:1 häntä vastaan.

Russell Crowe hoitaa hommansa hienosti, mutta Ron Howardin ohjauksessa on liikaa hollywoodsiirappia. Tosiasioita oli vääristelty, esimerkiksi maailmanmestaruuden lopulta Cinderella Manille hävinnyt Max Baer demonisoitiin brutaaliksi tappajaksi sillä perusteella, että hänen edellinen vastustajansa kuoli kehässä. Tosiasiassa Baer ei asialla kerskunut, vaan poikansa kertoman mukaan näki tapahtumasta usein painajaisia.

Nyrkki voi tappaa

Kaikkein koskettavin nyrkkeilyelokuva on Clint Eastwoodin Million Dollar Baby (2004). Tällä kertaa on kyse fiktiivisestä tarinasta. Kolmekymppinen nainen tulee entisen nyrkkeilijän (Eastwood) oppiin ja lopulta Hilary Swankin esittämän Maggien ura nousee tähtiin. Tässäkin elokuvassa ihmiset ovat syystä tai toisesta traumatisoituneita ja lukkiutuneita. Nyrkkeilykehän tapahtumat ovat jänniä, mutta kuitenkin elokuva kertoo enemmän pettymyksistä, toivosta ja elämän arvokkuudesta. Turhaan elokuva ei saanut neljää Oscar-pystiä. Elokuva saa traagisen käänteen, kun mestaruustittelin entiseltä itäsaksalaiselta prostituoidulta amatsoonilta voittanut Maggie saa vammauttavan iskun takaapäin ottelun jo loputtua.

Elokuvaohjaajat eivät ole juurikaan tarttuneet juoksemiseen. Maratoonarissa (Marathon Man, 1976) Dustin Hoffman näytteli maratoonia harjoittelevaa kaveria, mutta trillerin kannalta tuolla asialla ei ollut paljon merkitystä. Kerran Dustin pääsi pakenemaan hyvän kuntonsa avulla.

Omassa oikeassa elämässä ei ole aina ihan yhtä jännää kuin urheiluelokuvissa. Kuntourheilujana ei ole omilla tuloksilla vaaraa suurista ylilyönneistä (lahjukset, menestyksen kihahtaminen päähän). Kuntoilussakin voi toki mennä äärimmäisyyksiin ja paeta sen avulla oman elämän ongelmia ja kipupisteitä.

Hyvästä kunnosta, on se sitten nyrkkeilyllä tai juoksemisella hankittu, voi olla hyötyä nakkikioskilla tai taksijonossa, sen verran paljon omituisia pillerinpyörittäjiä kaduilla liikkuu. Nopean väistöliikkeen jälkeen kannattaa ottaa jalat nopeasti alle. Nyrkkiä ei kannata jäädä heiluttamaan, sillä jälki voi olla tuhoisaa joko itselle tai toiselle. Elokuvien moukarointikohtausten jälkeen on ihan kiva tyytyä taputtelemaan salin nyrkkeilysäkkiä.