Maraton – leikkiä kuoleman kanssa?

#4

Viime syksynä lähdin kokeilemaan kuntoani hieman heikommin
valmistautuneena. Kun ilmoitin asiasta 11-vuotiaalle tyttärelleni,
hän sanoi: ”Älä mene, kuolet”. Ilmeisesti hänkin ihmetteli intoani, kun ei ollut nähnyt minua pahemmin harjoittelemassa, tai sitten kyse oli hänen joskus oudosta huumorintajustaan.

Kuolema liittyy olennaisesti maratoniin. Maratonia ei ehkä olisi
olemassakaan ainakaan maraton-nimisenä, ellei olisi myyttiä ensimmäisestä maraton-juoksijasta, joka kuoli heti perille päästyään.

Vuonna 490 eKr. Dareios I pyrki valtaamaan Kreikan rannikon polikset ja erityisesti Ateenan. Voitokas Persian laivasto saapui Attikan luoteisrannalle Marathonin kylän lahdelle. Laivasto kuljetti mukanaan 15 000 – 20 000 miehen jalkaväkeä. Ateenalaisilla oli asiat heikosti, miehiä puolta vähemmän. Spartalaiset lupasivat apua, mutta uskonnollisista syistä johtuen lupasivat auttaa vasta täydenkuun jälkeen.

Ateenalaisten onnistui kuitenkin nopealla yllätyshyökkäyksellä kukistaa hyökkääjät Maratonin kentällä. Tarinan mukaan yksi sotilaista, Feidippides, juoksi noin 40 km matkan Ateenaan ja perille päästyään huusi: "Iloitkaa, kansalaiset, me olemme voittaneet". Tämän sanottuaan hän kaatui kuolleena maahan. Ateenalaiset uskoivat, että hänen kuolemansa oli jumalten lahja. He ylistivät viestintuojaa onnelliseksi, koska hän oli saanut kuolla niin maineikkaana päivänä.
 
Tarina kuolleesta maraton-juoksijasta keksittiin ilmeisesti satoja vuosia myöhemmin. Totta lienee kuitenkin, että Marathonin taistelun jälkeen sotajoukko pelasti pikamarssilla Marathonista Ateenaan kaupunkinsa muiden persialaisten hyökkäykseltä. Voittamattomana pidetyistä persialaisista saadulla voitolla oli kuitenkin suuri psykologinen merkitys helleeneille keskiajalle asti. Marathonin henki oli heille jotain samaa kuin talvisodan henki suomalaisille.
 
Olympialaisissa maratonilla on kuollut vain yksi juoksija vuonna 1912 Tukholmassa. Portugalilainen 21-vuotias Fransisco Lazaro tuupertui maahan 30 km kohdalla ja menehtyi myöhemmin sairaalassa. Kuolema niittääkin enemmän satoa kansanmaratoneissa, joissa ei aina juosta huippukuntoisina. Esimerkiksi New Yorkin maratonin juoksi vuoden 2008 maratonilla maaliin saakka 37 899 juoksijaa, joista kaksi kuoli juoksun jälkeen. Lisäksi ainakin kaksi sai sydänkohtauksen, mutta heidän henkensä saatiin pelastettua.

UKK-instituutin mukaan liikunnan aikaisen äkkikuoleman kolme yleisintä syytä ovat sepelvaltimotauti, sydänlihastulehdus eli myokardiitti ja hypertrofinen kardiomyopatia eli sydänlihassairaus, jolle on ominaista sydänlihaksen paksuuntuminen.
 
Sydämen toimintaan liittyvät riskien jälkeen suurin pitkänmatkan juoksijoiden äkkikuolemien aiheuttaja  oli eräässä ulkomaisessa tutkimuksessa autot. Noin neljäsosa lenkillä tai maratonilla kuolleista on jäänyt auton alle.

Kovan rasituksen aikana sydän joutuu tavallista suuremmalle rasitukselle ja riski saada sydämen toiminnan häiriöistä kasvaa yli 35-vuotiailla, joilla on ennestään ollut sydämen vajaatoimintaa. Mutta toisaalta täytyy muistaa, että säännöllisesti liikuntaa harrastavien riski kärsiä sydänsairauksista vähenee merkittävästi.

Esimerkiksi USA:ssa tehdyssä tutkimuksessa tilastoitiin kahden vuosittain juostavan maratonin juoksut vuosina 1976 – 1994. Yhteensä 215 413 juoksusta neljä johti äkilliseen kuolemaan, jotka kaikki liittyivät sydämen toiminnan häiriöihin. Yhden juoksijan riski kuolla näiden juoksujen aikana oli pienempi kuin 1/50 000. Näin pieni suhdeluku kertoo juoksijoiden paremmasta fyysisestä kunnosta verrattuna koko populaatioon. Suhdeluku koko väestön vuosittaiseen sydänsairauksien kuolleisuuteen oli juoksijoille edullinen.
 
Etenkin jos ei ole harrastanut aktiivisesti urheilua ja pitänyt huolta terveydestään, on lääkärintarkastus paikallaan ennen maratonille tähtäävän harjoittelun aloittamista. Tällöin lääkäri voi kartoittaa mahdolliset vammojen ja sairauksien riskitekijät.

Mikä sitten saa ihmiset juoksemaan maratooneja? Ehkä se on jokin järjetön halu todistaa itselle, että pystyy voittamaan vaikeat olosuhteet nykyisin jo niin turvallisessa maailmassa. Jonkinlaista masokistista luonnettakin vaaditaan, että jaksaa kärsiä loppumatkan viimeiset kilometrit nollaa lähestyvillä energiatasoilla. Kuolemalla leikkimistä se nyt ei kuitenkaan ole, kunhan on ensin selvittänyt, ettei kuulu terveytensä puolesta riskiryhmään, ja osaa kuunnella kehonsa viestejä. Feidippideksenkin olisi ollut syytä käydä ennen juoksuaan lääkärintarkastuksessa.