Sarjamuotoisista tarinoista II

Rannasta löytyy tuntematon vainaja. Poliisi tulee paikalle, tutkii. Kuolinsyyksi paljastuu ulkoinen väkivalta – kyseessä on murha. Kuolleen henkilöllisyys selviää. Poliisi alkaa kaivella hänen historiaansa, paneutuu uhrin elämään, joutuu itsekin vaaraan, mutta on sinnikäs ja hahmottaa kiemuraisen tapahtumalinjan, jonka viimeinen pysäkki on kuolema. Kiinniotto-operaation päätteeksi tekijä pidätetään. Poliisi jatkaa kohti seuraavaa selvittämätöntä tapausta.

Olen rikossarjojen suurkuluttaja. Niin kuin moni lajityypin ystävä, ihmettelen välillä miksi vaivaudun katsomaan aina uuden jakson, vaikka sarjojen tapa kuvata maailmaa on niin kaavamainen. Tarinankuljetuksellisesti rikossarjoissa ei ole yllätyksiä, ne muuttuvat vuosikymmentenkin kuluessa vain vähän. Poliisia karakterisoidaan hitusen tuoreemmilla kliseillä (90-luvun alussa joka ikinen rikostutkija oli eronnut ja piti vanhasta jazzista), yhteiskunnalliset teemat tuodaan etualalle tai häivytetään näkyviltä, poliisilaitoksen työyhteisöä kasvatetaan tai pienennetään jne. Tapahtumarunko kuitenkin säilyy samanlaisena: arvoituksellinen kuolema, utelias poliisi, tapahtumien taustalla olevan logiikan hahmotus, syyllisen takaa-ajo ja pidätys.

Lisukkeet vaihtuvat, mutta pääruoka-aine on aina sama, kylmä liha.

Miksi katson tätä kertomusta uudestaan ja uudestaan? Johtuuko se lapsuusperäisestä tarpeestani nähdä lainvalvonnan toimivan (isäni oli poliisi) vai olisiko perimmältään kysymys jostakin muusta, enemmästä?

Luulen, että on. Siis enemmästä.

Kirjallisuudessa rikosgenren kehityslinjan katsotaan alkavan E.T.A. Hoffmannin rakkautta, varkauksia ja murhia risteyttävästä kertomuksesta ”Neiti von Scuderi” (1819), joka inspiroi Edgar Allan Poen kirjoittamaan ”Rue Morguen murhat” –novellin ja luomaan siinä etsivä M. Dubinin (1841). Keskeisiin modernin rikoskirjallisuuden synnyttäjiin luetaan niinikään Ranskan La Sûreté Nationalin ensimmäisen johtajan, Eugène François Vidocqin muistelmat (1828). Niiden innoittamana Émile Gaboriau kehitti 1860-luvulla fiktiivisen poliisisankarinsa, Monsieur Lecoqin. Arthur Conan Doyle puolestaan myönsi myöhemmin Lecoqin olleen hänen suurin esikuvansa Sherlock Holmesille (1887).

Rikoskirjallisuus kypsyi siis omaksi lajityypikseen vuosisadalla, jonka kuluessa kirkko menetti otettaan sosiaalisen kontrollin välineenä ja yhteiskuntarauhan säilyttäjänä, teknologia eteni vallankumouksellisesti – vallankumoukset etenivät vallankumouksellisesti – ja luonnontieteet nousivat siivilleen. 1800-luvun kuohunnassa käsitys jokaisen ihmisyksilön määrätystä paikasta olemisen suuressa ketjussa kyseenalaistui niin kirjallisuudessa kuin barrikadeillakin.

Poliisista, ja etsivästä yleensä, rikosten selvittäjästä, tuli uuden, jumalan järjestyksestä irrotetun ihmisen edushenkilö. Hänen lähestymiskulmansa maailmaan ei ollut enää yhtä annettua totuutta kuunteleva, vaan kuulusteleva, interrogatiivinen. Poliisipäähenkilölle maailma on arvoitus, joka täytyy oikein asetetuin kysymyksin selvittää – ja jonka omaa älyään käyttävä ihminen kykenee selvittämään. Niin kuin tiedemies laboratoriossaan esittää kysymyksiä luonnolle, esittää poliisi kysymyksiä ihmisluonnolle. Rikostutkijan yritys ratkaista murhia näyttäytyy metafyysisiä ulottuvuuksia saavana tehtävänä – se, joka etsii murhaajaa, etsii uuden ihmisen kadotettua sielua.

Koska rikosgenre käsittelee elämän ja kuoleman suurimpia kysymyksiä ja sitoo niiden kuljetuksen dramaturgisesti yksinkertaiseen kaavaan, se muistuttaa uskonnollista opetustarinaa, paraabelia. Paraabeli on lyhyt kertomus, joka sisältää hengellisen tai moraalisen opetuksen. Tärkeintä paraabelissa ei ole muodon innovatiivisuus, vaan analogian synnyttämä oivallus, tarinallisen kiteytyksen antama tieto oikeasta tiestä läpi vaikean maailman.

Keskiajalta pitkälle uudelle ajalle koko Eurooppa kokoontui kerran viikossa kirkkoon kuuntelemaan näitä paraabeleja, tarinoita vaaroista, joille ihminen on alttiina. Totuutta etsivän etsivän voi nähdä versiona uskonnollisten kertomusten kyvyiltään vaillinaisesta, mutta perimmiltään hyvästä, omatuntonsa ohjaamasta jokamiehestä, vaeltajasta, joka tekee virheitä, sortuu itsekkyyteen ja alhaisiin tunteisiin, mutta tietää vikansa ja haluaisi itseltään parempaa. Korkeampi totuus mielessään hän etsii reittiä pelastukseen synnin ja kiusausten sokkeloissa.

Olisi rohkeaa väittää rikostarinoiden korvanneen jumalanpalvelukset moraalin rajojen määrittelijänä ja meitä kuolevaisuudesta muistuttavana rituaalina. Yhteys uskonnon hallitseman yhteiskuntajärjestyksen rikkoutumisen ja rikosgenren nousun välillä saattaa olla vain satunnainen. Jotakin kiehtovaa näiden kehitysten samanaikaisuudessa kuitenkin on. Analogiaa venytellen voisi kysyä: eikö ”CSI:n” katsominen joka keskiviikko, ”Law & Orderin” näkeminen perjantai-iltaisin muistutakin yhteiskunnissamme jo melkein täysin unohtunutta riittiä, viikoittaista käyntiä jumalanpalveluksessa?

Mutta mikä siinä tapauksessa on saarnan aihe? Mitä todistusta rikostarinat yrittävät lajityyppiseurakunnalleen antaa? Vastauksia lienee enemmän kuin yksi, mutta hahmotan ainakin tämän: ne kertovat meille mitä tapahtuu, kun kadotamme kykymme nähdä toisessa ihmisen.

Itävallanjuutalainen filosofi ja uskonnollinen ajattelija Martin Buber jakoi suhteemme maailmaan kahteen kohtaamisten luokkaan: yhtäällä ovat minä – se –kohtaamiset ja toisaalla minä – sinä –kohtaamiset. Minä – se –kohtaaminen on luonteeltaan kokevan subjektin ja tahdottoman objektin välinen. Se ei ole tasa-arvoinen, eikä keskusteleva, vaan monologinen luonteeltaan. Sen sijaan kohdatessaan sinän ihminen kohtaa tasa-arvoisen subjektin. ”Sinä” ei ole vain minän tarpeita varten, saati havaitsijan tietoisuuden konstituoima. Kohtaaja ja kohdattu ymmärtävät toisensa olennoiksi, joilla on yhtä lailla haluja, tarpeita, toiveita. Buberin mukaan jokainen minä – sinä –kohtaaminen on myös ihmisen ja jumalan välistä kohtaamista. Se on ihmisen ja jumalan välistä dialogia.

Buberilaisin termein murhaajaa jahtaava rikostarinan poliisi käy kamppailua jumalanjälkeisen maailman ihmistä esineellistävien minä – se –kohtaamisten muuttamiseksi minä – sinä –kohtaamisiksi. Hän näkee rikollisen, joka on tehnyt uhrilleen pahimman mahdollisen se–mitätöinnin: vienyt tältä elämän. Mikä olisi täydellisempää toisen ihmisen esineellistämistä, kuin tehdä hänestä kuollut? Poliisin on selvitettävä tunteneen subjektin muuttuminen tuntemattomaksi vainajaksi, ratkaistava arvoitus, suojauduttava ehkä itsekin voimalta, joka yrittää alistaa myös hänen minuutensa pelkäksi toiminnan kohteeksi. Rikostutkijan on löydettävä syyllinen ennen kuin niin tapahtuu, mutta samalla hänen on löydettävä itsestään kyky nähdä julminkin murhaaja ”sinänä”, ymmärtää rikollisen teko, nähdä tappajassa ihminen, ei pelkkä mekaanisen maailmankaikkeuden tuottama kivun ja kuoleman automaton.

Kuoleman arvoituksen edessä maailmaa kuulusteleva poliisi kysyy, aina uudestaan: ”kuinka se, mikä yhdelle on kaikki mitä on – hänen elämänsä – on jollekulle toiselle vain välinearvo, keino saavuttaa taloudellista etua, valtaa, seksuaalista mielihyvää?”

Minän ja toisen yhteensovittamisen vaikeuden myötä rikostarinan päähenkilölle – ja lukijalle – asettuu väistämätön kysymys etiikasta: mitä meidän tulisi tehdä, kun emme yrityksistämme huolimatta löydä toisesta halua tunnustaa yhteistä ihmisyyttämme? Tämä vieraan ”sinuksi” hyväksymättömyys, toisen ihmisen sisäisen näkökulman kohtaamattomuus samanlaisena ja samanarvoisena, pyhänä kokemuksena elämästä ja olemassaolosta on toiselta nimeltään pahuus. Kun jumala ei enää katseellaan suojele meitä siltä, jää tehtävä poliisille.

Kuten kaikkea populaarikulttuuria, myös rikostarinoita on väheksytty, marginalisoitu massojen viihteeksi ja karkotettu vakavan taiteen alueelta. Kritiikki kliseistä ja stereotyyppien toisintamisesta on usein paikallaan. Rikostarinoita – olivat ne sitten romaaneja tai televisiosarjan jaksoja – ei silti tulisi arvottaa vain niiden kaavamaisuuden perusteella. Kaavamaisuus on reitti, jota me katsojina ja lukijoina etenemme kaikkein tärkeimpien kysymysten äärelle. Rikostarinan kaava on elämän mielekkyyden ihmettelemisen kaava – eikä se ole muuttumassa kovinkaan nopeasti.

Toki jotkin tarinat on kerrottu paremmin, jotkin sarjat kirjoitettu hyvin, toiset kelvottomasti. Kun jotakin erityisen taitavasti tehtyä tulee vastaan, lajityypin rakastaja tunnistaa sen kyllä. Huono rikostarina alkaa rikoksesta ja etenee johtopäätökseen syyllisestä. Hyvä rikostarina alkaa rikoksesta ja etenee johtopäätökseen ihmisestä.