Matka työn ytimeen

Kun kuulin, että pääsen mukaan Tehtaaseen, yksi päällimmäisistä ajatuksistani oli: hienoa päästä taas perehtymään itselle täysin vieraaseen alueeseen, tässä tapauksessa kengäntekoon. Apulaisohjaajana minun on tunnettava käsikirjoituksen maailma, jotta voin olla apuna työryhmälle, ja koska ohjaan avustajat, olisi tässä tapauksessa parasta, että tehtaan työntekijöinä näyttelijöiden lisäksi olisivat oikeat työn taitajat. Onnistuisiko se, oli vielä hämärän peitossa.

Ensimmäinen matka Orivedelle oli ennakkotutkimus tehtaanmyymälään ja pari kilometriä kauempana sijaitsevaan Mantereen kenkätehtaaseen, jonne olimme jo saaneet luvan tulla kuvaamaan. Porukkaan kuului tuottaja, ohjaaja, kuvaaja, lavastaja, tuotantojärjestäjä ja minä. Retken tarkoituksena oli tutkia tilat, miettiä kuvauspaikat ja oppia ymmärtämään koko kengäntekoprosessi.

Kuljimme koneiden välissä valokuvaten ja kuunnellen tarkkaan johtaja Kaija Suvelan esittelyä. Puhe vilisi tuttuja sanoja, kuten pinkomo ja viimeistely, mutta niiden tarkka sisältö ei ollut vielä auennut, ja sanoja, joiden sisältöä saattoi vain arvailla, kuten eteenvetokone. Pyörimme ympäri tiloja ja osastoja miettien samalla, minne käsikirjoituksen tapahtumat olisi parasta sijoittaa.

Pystyisimmekö kuvaamaan eteenvetokoneen ollessa käynnissä vai pitikö se liian kovaa meteliä? Olisiko tehtaan lattia liian muhkurainen kameran tasaiselle ajolle vai pitäisikö ajoja varten rakentaa rata? Pystyisikö koneita siirtämään?

Olimme taatusti koominen näky, kun kyykimme ja kurkimme kukin tahoillamme omiin kysymyksiimme ja ajatuksiimme vastauksia hakien. Vietin paljon aikaa koneilla katsellen eri työvaiheita, kun taas lavastaja saattoi kysellä, saako päätyseinään rakentaa portaat, oven ja ikkunan. Paluumatkalla tutkin muistiinpanojeni harakanvarpaita ja ymmärsin, kuinka paljon on vielä selvitettävää.

Toinen matka tehtaalle tehtiin ohjaaja Juha Lehtolan, kuvaaja Petri Hyryläisen ja HD-kameran kanssa. Työpäivän aikana kuvattiin eri koneiden toimintaa, yksityiskohtia tikkauksesta, materiaaleja koneiden syövereissä ja työtä tekeviä käsiä. Se oli visuaalista seikkailua liisoina ihmemaassa, ja samalla tuli kerrattua termit ja koneiden roolit.

Tapasin myös osan työntekijöistä, jotka olivat lupautuneet meille avustajiksi kesälomallaan. Olin huojentunut ja onnellinen. Juttu on hyvissä käsissä, kun ammattilaiset tulivat mukaan.

Ennen viime vuoden heinäkuun viikon mittaisia kuvauksia soitin tehtaan yhteyshenkilölle, vientihuolitsija Iiro Vaahdolle vielä muutamia kertoja saadakseni vastauksia kysymyksiin, joita tippui työryhmän jäseniltä yhä enemmän, kun kuvaukset lähestyivät. Lähetin tehtaalle kuvattavat kohtaukset, jotta he saisivat etukäteen tutustua ja valmistautua niiden haasteisiin ja kysyä myös meiltä, jos jokin mietitytti siellä päässä.

Heinäkuussa sitten kuvattiin kaikki tehtaalle eri vuodenaikoina sijoittuvat kohtaukset osista 1-6. Oli vuosisadan helteet ja pitkät päivät. Mukana oli kymmenen hengen pelastuspartio tehtaan työntekijöitä, jotka opettivat ja auttoivat näyttelijöitä koneiden käytössä ja olivat meille muille ammatillisina tukihenkilöinä sekä avustajina.

Sarjan alussa kuljetaan Marmisen (Pentti Helin) trukin mukana tehtaan läpi. Jokaisella näyttelijällä on oma paikkansa, oma koneensa, oma roolinsa ja tekemisen pitäisi näyttää sujuvalta. Ensimmäisenä päivänä näyttelijät lähestyivät omia koneitaan varoen ja katsoivat tarkkaavaisesti, kuinka sillä tehdään kenkää: koneen käynnistys, sen monet työvaiheet ja käsien luonteva liike. Kaikki tämä ja muu toiminta sujuvasti repliikkien ja kohtauksen kokonaisajoituksen kanssa ei ollut yksinkertaista. Ei ihme että hikikarpalot moninkertaistuivat päivien aikana. Tuulettimet hurisivat helpottaen oloa heikosti. Väliaikoina paettiin happihypylle ulos, ja siellä aurinko paahtoi pistävästi pilvettömältä taivaalta.

Mutta jo toisena päivänä näyttelijät hallitsivat oman reviirinsä suvereenisti, ainakin se siltä näytti, ja sehän on loppupeleissä tärkeintä. Näitä tuotteita kun ei laiteta pakettiin ja markkinoille.

Tänä vuonna kuvatuissa osissa 7-12 paneudutaan tarinassa enemmän kengän suunnitteluun ja valmistusprosessin yksityiskohtaisempaan esittelyyn, jopa käsityöhön. Erityisesti päänvaivaa aiheutti käsikirjoituksessa oleva huippudesign-kengän valmistus. Se tarkoitti jälleen vierailua tutulla tehtaalla.

Tuotesuunnittelija Vilma Lahtinen otti meidät vastaan ja hänen työkalunsa ja -vaiheensa kirjattiin ylös. Jos valmistetaan prototyyppi, miten se tehdään? Mikä on prosessin kulku? Mitä missäkin työpisteessä tehdään ja tehdäänkö käsin? Varmistimme monta kertaa, että ajattelemme ja valmistelemme asiat oikein. Tämän vuoden heinäkuussa valloitimme taas tehtaan kuudeksi päiväksi. Samat työntekijät halusivat tulla mukaan, mikä tuntui erityisen mukavalta.

Kaikki sujui helpommin kuin edellisvuonna, vaikka uusia laitteita oli tullut mukaan, mm. Tuulia Marminen (Ulla Raitio) opetteli leikkaamaan nahkaa automaatilla. Olimme tulleet tutuiksi: tehdas, tehtaalaiset ja me. Olimme oppineet toistemme työstä ja työtavoista. Tiesimme toistemme ajatuksista ja tekemisistäkin jotain, koska kaksitoista päivää on pitkä aika puhua pelkästään työstä.

Tämänvuotiset tehdaskuvaukset olivat siinäkin mielessä poikkeukselliset, että sarjan kaikki kolme kuvaajaa olivat koko ajan paikalla. On todella harvinaista, että kuvaaja pääsee seuraamaan kollegansa työtä sivusta kaikessa rauhassa. Tämä oli tuottajamme Hilkka Salon mainio idea, joka sai kiitosta kuvaajilta.

Pitkässä työprosessissa jätämme muistijälkiä toisiimme. On helppo ajatuksissa siirtyä Orivedelle nahkavaraston hyllyjen väliin tai viimeistelyn pyörivien harjaksien surinaan. Ja uskon, että meidän kenkätehtaalaiset muistavat joskus työnsä keskellä: tuossa Härmälä (Pertti Sveholm) vihapäissään kaatoi kenkärullakon tai tuossa Marminen (Pentti Helin) peruutteli trukillaan miten sattui.

PS. Kenkätehtaan väkevän ilmapiirin vaikutus voi olla seuraavanlainen: jouduin Kiss-yhtyeen konserttiin toissa kesänä, valokuvasin bändin sijasta yleisön jalkoja ja kenkiä ja sitä myöden maata. Olipa mielenkiintoista.

Anne Syrjä, apulaisohjaaja