Iskelmä-Suomi: Kaupungin valot

Ensiesitys Yle Teema 25.2. klo. 21.00. Yle Teeman ohjelmasivu.
Kilpailu: Kaikkien aikojen paras iskelmäsanoitus

Toimittaja ja valokuvaaja Timo Santala tunnetaan ehkä parhaiten kahdesta projektista, joista kumpikin liittyy kaupunkitilan uudenlaiseen käyttöön ja haltuunottoon: We Love Helsinki ja Ravintolapäivä. Edellisen puitteissa järjestetään perinteisiä iskelmätansseja, tapahtumia ja kaupunkifestivaaleja uusissa ja kiinnostavissa ympäristöissä. Jälkimmäinen taas aktivoi asukkaita tekemään kaupungista omaansa. Santalan ensimmäiset iskelmämuistot liittyvät isoisään.

- Kutsuin häntä ukoksi ja taisin olla pari-kolmevuotias. Muistan, että hän lauleli tai vihelteli Tapio Rautavaaraa, Kulkurien kuningasta tai jotain muuta klassikkoa. Ukko lauloi myös Kalastaja-Eemelin valssia, kun kävimme verkkoja katsomassa.

Kauko Käyhkö laulaa hyvästä elämästä.

Mikä on eka iskelmä, josta muistat tietoisesti tykänneesi?

- Monet niistä ovat olleet aina läsnä ja ovat niin syvällä meissä, ettei voi paikantaa ensimmäistä kertaa, mutta laulajista Badding oli ehkä ensimmäinen, joka kolahti kokonaisvaltaisena hahmona.

Tämäkin on iskelmää.

Oliko sinulla vaihetta nuorena, jolloin pidit iskelmää nolona?

- Ei itse asiassa. Mulla on aika monipuolinen musiikkimenneisyys teini-iän HC-punkista jamaikalaiseen reaggehen, skahan ja rocksteadyyn - joilla aloitin levynsoittohommat - ja sitten afrohouseen ja kaikkeen muuhun, mutta iskelmä ei ole koskaan nolottanut. Se on muodostanut itsestäänselvyydessään jonkinlaisen turvasataman. Eino Grön, Olavi Virta, Laila Kinnunen ja muut klassikot ovat niin täysin sellaisen hyvä/huono, cool/nolo -jaottelun ulkopuolella, ettei niitä ole ikinä tarvinnut kelata. Ehkä joskus 25-vuotiaana tai niillä main iskelmä muodostui mulle kotimusiikiksi. Saatoin soitella kaikkea muuta töissä, mutta kotona loin tunnelmaa iskelmällä. Se sopii vanhaan puutaloon, kotimiljööseen. Se palauttaa juurille, menneisyyteen. Mökille. Isovanhempien luo.

Kaiken jaottelun tuolla puolen.

Mikä on kaikkien aikojen lempi-iskelmäsi?

- Ei voi nimetä yhtä. Niitä on aivan liikaa. Jos lähestyn kysymystä sen kautta, mikä saa aikaan voimakkaimman tunnereaktion, niin juuri nyt se on Baddingin Tähdet, tähdet. Se oli mummoni suosikki ja mummo kuoli viime talvena. Hautajaisissa soittettiin tämä kappale. Se oli herkkä jo ennen tätä, mutta nyt se on entistä herkempi.

Todellista kaukokaipuuta.

Miten esittelisit iskelmää jollekin, joka ei tiedä siitä mitään?

- Ulkomaisia vieraita on usein kiinnostanut suomalainen tango. Siinä on jotain eksoottista. Se on kiehtovaa ja mystistä. Miten joku päätyy tänne Argentiinasta ja miten siitä voi tulla näin erilaista? Toinen hieno juttu ovat käännösiskelmät tunnetuista kappaleista. Ne suomalaiset sovitukset ovat usein sympaattisia ja hauskoja. Ja sitten tietysti perinteisistä klassikoista, kaikista Eino Grönistä Kirkaan ja Dannyyn löytyy sitä iskelmän ydintä.

Amerikkalaiset tulkitsevat suomalaista melankoliaa.

Onko sinulla omia lempi-iskelmiä, jotka voisi laskea unohtuneiksi helmiksi?

- Totta kai. We Love Helsinki pyrkii etsimään niitä unohtuneita helmiä. Se on ollut aika iso osa koko jutun pointtia alusta lähtien. Itse olen soittanut tosi paljon Lasse Liemolan Diivaillen. Se oli aikoinaan hitti, mutta on aikojen saatossa unohtunut. Hieno biisi ja hauska sanoitus. Brita Koivusen Mamma, tuo mies mua tuijottaa on hieno lattari, jossa on myös hauska sanoitus. 1970- ja 1980-lukujen diskoiskelmävuosilta löytyy myös lukuisia kadonneita helmiä.

Brita Koivunen haluaa katseilta piiloon.

Millä aikakaudella oli mielestäsi jazzin vaikutus vahvin iskelmässä?

- Minusta jazz on aina ollut läsnä iskelmässä. Aika paljon iskelmää ovat soittaneet jazz-muusikot. Alkuaikoina Suomessa ei edes ollut kauheasti muusikoita, joten samat tyypit soittivat kaiken. Siis 1960-luvulla ja sitä ennen. Mutta parhaiten se on varmaan kuulunut 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa.

Afroamerikkalaisesta musiikistahan kaikki on lähtöisin ja kaikkien juuret ovat bluesissa. Itse koen, että rock’n’roll on sellainen afroamerikkalainen suuntaus, joka on vaikuttanut iskelmään todella vahvasti. Latinalaisen Amerikan musiikki kuuluu myös vahvasti. Iskelmä on aina ollut vaikutteille altis ja hyvä niin. Sitähän musiikki on; eri tyylien vuoropuhelua. Ja siis käsitän termin 'iskelmä' todella laajasti, eli mulle se on kaikkea haitarilla soitetusta pelimannimenosta Carolaan ja Dannyn ja Kirkan poprockiin.

Millaista tulevaisuutta toivot iskelmälle?

- 1960-luvulla iskelmä oli aikansa suosituinta populaarimusiikkia. Ne olivat oikeita iskusävelmiä. Sitten tuli hajaannus. Rock-puolella ei oikein enää haluttu olla jutun kanssa missään tekemisissä ja iskelmä jatkoi omia polkujaan. 1970-luvulla siitä muodostui aikamoinen halpatuotannon laji ja siitä se kehittyi sitten viihdemusiikiksi. Kaiken aikaa se on kuitenkin kuulunut ihan kaikkialla. Iskelmä ja se vanha iskelmäestetiikka toimivat inspiraation lähteenä rockissa, hiphopissa, elektronisessa musiikissa… Ja musta se vaikutus vahvistuu nyt. Se on ollut jo pitkään tulossa voimakkaammin osaksi koko suomalaisen musiikin kenttää.

Eli mä en osaa tulevaisuuttakaan varten oikein erotella iskelmää muusta musiikista, jos tulevaisuutta miettii. Mä toivon, että kaikelle musiikille löytyy intohimoisia tekijöitä, myös iskelmälle, vaikka siihen on lyöty se kökköyden, helppouden ja halpuuden leima joskus. Mutta se on vain osa sitä. Kyllä kaikkina aikoina on tehty hienoa musiikkia, jonka voi laskea iskelmän piiriin.

Iskelmä ja perinteinen musiikki ovat niin syvällä kulttuurissamme ja psyykkeessämme, että me tahtomattamme ja tiedostamatta ammennamme sieltä vaikutteita koko ajan. Eikä tämä tule muuttumaan. Ne elementit tulevat aina esiin muissa musiikeissa, joilla ei ole mitään tekemistä iskelmän kanssa.

Teksti: Arttu Tolonen