Tiina Lundberg: Keskustelua lasten kanssa

04.02.2011Tiina Lundberg

Äiti, sä et taaskaan kuuntele yhtään, vaikka mä olen jo sata kertaa sanonut!

Niinpä. Siitä lähtee liikkeelle tämäkin kirjoitus. Lapsen kuulemisesta ja läsnäolosta. Oikeasta läsnäolosta, ei siis siitä, että lapsi joutuu sanomaan sata kertaa ennen kuin äiti herää ajatuksistaan.

Minä olen utelias äiti, jolle on ollut vaikeaa viedä lapsi päiväkotiin, koska en tiedä, mitä hän tekee siellä päivät pitkät: kenen kanssa leikkii, mitä juttelee, mitä pohtii. Hyvänen aika, minähän en tiedä KAIKKEA mitä lapseni elämässä tapahtuu!

Siksi utelen: Mitä tänään tehtiin, mitä söitte, kenen kanssa leikit, mitä leikit jne. Ja tietämättömän tuska lisääntyy, koska lapseni ei suostu kertomaan! Hän vain sanoo, että eipä oikein mitään, emmä muista…

Hän haluaa selvästi pitää asioita itsellään. Salaisuuksia. Ja äiti kihisee uteliaisuuttaan. Mitä ne siellä päiväkodissa kaiket päivät leikkii?

Joskus iltaisin sänkyyn mennessä hän kuitenkin aloittaa:

- Äiti, arvaa mitä… Voi ei, mä EN voi kertoa… ja hän vetää peiton päänsä päälle.

Äiti utelee ja maanittelee kertomaan. Sitten se salaisuus pusertuu ulos:

- Multa otettiin tähti pois, kun riehuin lepohetkellä.

Viisivuotiaan suuri ja painava murhe purkautuu muutaman kyyneleen säestämänä. Ja äiti toteaa, että kiitos kun kerroit. Kyllä sitä saa joskus vähän riehuakin. Täytyyhän kilttejä tyttöjä kannustaa joskus koettelemaan rajoja ja riehaantumaan.

Kun lapseni kasvaa isommaksi, tiedän että minun on vaikea päästää irti hänestä. Hänelle tulee omia ystäviä, menoja ja ajatuksia, joissa ei olekaan sijaa äidille. Miten kestän sen, että äiti ei enää olekaan elämän keskushahmo? Tässä kohtaa on pakko siteerata nuorisoa ympäri maailman: Get a life! Hanki oma elämä. Lapsethan ovat vain lainaa sen pienen hetken.

- Äiti, mä meen naimiaisiin Ollin kanssa, kertoo pieni ääni ruokapöydässä.

- Hieno homma, kulta, ja pidetäänhän yllä sellaiset välit, että sitten kymmenen vuoden päästä kerrot yhtä avoimesti, miten suhde etenee.

Lasten salaisuuksista ja niiden tutkimisesta puhuttiin Perheen ajassa. Ja ohjelman voi kuunnella täältä!

kommentit

Viimeinen pointti hieman ihmetyttää, sillä äidillä ei ole enää murkun tai sitä vahemman suhteiden etenemisiin oikein mitään asiaa. Tietty jos luontevasti keskustelua syntyy, niin mikä ettei, mutta parisuhteet jos mitkä ovat henkilökohtaista aluetta eikä varsinkaan kuulu omalle äidille millään tavalla.

>S – Ma, 2011-02-07 09:33

No ottaen huomioon, että murkkuna kumminkin vielä harjoitellaan noita parisuhteita, niin hyvissä väleissä vanhempiinsa oleva teini voi kivasti saada perheeltä vähän tukeakin siinä suhteessa olemiseen eli kyllä tuossa ihan pointtia on. Erityisestikin kun asia on ilmaistu noin kauniisti toiveena siitä, että välit säilyvät sellaisina että asioista voidaan jutella.

>Dugi – Ma, 2011-02-07 13:29

Minusta viimeinen kommentti on äidin ääni joka kuuluu - toive siitä, että kaikki menisi hyvin : ) Jonka myös itse äitinä allekirjoitan. Mutta ei varmaankaan tarkoitettu oikeaksi ohjeeksi - ja tuskin tuossa yllämainitussa tilanteessa edes ääneenlausuttu...!

>Äiti – Ti, 2011-02-08 08:18

Tottakai lapsen oma alue lisääntyy iän myötä, eikä äidin kuulukaan tietää kaikkea. Ei lapsen elämä ole sama kuin äidin elämä! Tärkeämpää on sellaisen luottamuksellisen suhteen ylläpitäminen, että kertominen on lapselle mahdollista muttei pakollista.

Ihmettelen suuresti muutamia ystäviäni, jotka vielä kolmikymppisinä ja avioliitossa elävinä puhuvat äitiensä kanssa päivittäin puhelimessa ja tekevät ilmeisesti tiliä jokaisesta tekemisestään. Minusta se on outoa. Oma äitini on aina antanut lapsilleen viisaasti tilaa, ja sitä kautta sitä vähitellen kasvoi siihen "omaan elämään" ilman mitään kriisejä kun muutimme kotoa. Vaihdamme tietenkin kuulumisia edelleen ja paasaammekin silloin paljon kaikenlaista maailmanmenosta. Tiedän että äiti on niitä harvoja, jolle voi luottamuksella murheitaan kertoa, mutta koskaan hän ei utele eikä yritä osallistua minun elämäni valintoihin. Kaverit taas eivät kykene hankkimaan uutta pesukonetta saatikka asuntoa eivätkä järjestämään juhlia, ellei mamma ole paikan päällä sanomassa, onko hyvä vai ei.

Enkä kyllä ymmärrä tässä kirjoituksessa sitäkään, että jos lapsi tarhassa saa jonkin rangaistuksen, sen syytä vähätellään. Samahan toistuu nykyään koulumaailmassa, ja vanhemmat vievät näin pohjan koulun kasvatustyöltä. Voi selittää ettei lepohetkellä saa riehua koska se häiritsee muita mutta että ulkona voi sitten mekastaa vapaasti. Se pitää tietenkin muistaa kertoa, ettei ole vaarallista eikä se ketään huononna jos joskus tekee virheitä, kaikki tekevät.

>Inga – Ma, 2011-02-07 13:44

Itselläni on tuttuna aikuinen, jonka äiti on ollut ns. utelias äiti. Aika kova homma on nyt aikuisena saada irtiottoa äidin uteluista, myös terapiaa on tarvittu. Äiti on vain narsistisesti loukkaantunut, "kyllä mun täytyy saada soittaa, kun mä haluan". En soisi kenellekään liian uteliasta äitiä, joka ei tietysti enää tule muuttumaan miksikään, mutta jatkuva rajojen vetäminenkin uteluiden edessä käy erittäin voimille. On jäänyt käsitys, että ko. äiti elää tämän lapsensa kautta edelleen.

>S – Ma, 2011-02-07 18:36

lisää kommentti

Lisää kommentti

perheen aika

Perheen aika -blogi, toimittaja Tiina Lundberg.

Tiina Lundberg on Yle Puheen toimittaja, lastentarhanopettaja ja kahden alle kouluikäisen äiti. Perheen aika -blogissaan hän tuulettaa ajatuksiaan samannimisen radio-ohjelman pohjalta. Mitä jäi mieleen? Entä mikä vielä mietityttää?

Julkaise syötteitä Tilaa RSS-syöte

arkisto

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä