Kerran päivässä riisun äitiyden viitan

Oletteko huomanneet, että aamuruuhkat ovat täynnä muutosta? Lukemattomat vanhemmat matkustavat töihin ja karistelevat vanhemmuutta hartioiltaan. Niin teen myös minä. 

Junan nytkähdettyä liikkeelle käyn äitimäisen tunnollisesti läpi aamua ja perheeni tarpeita. Pakkasinko jumppakassin esikoiselle kouluun? Muistinko siirtää kuopuksen rukkaset pyykkinarulta tarhareppuun?

Sitten päästän irti perheestäni. Naps, katkaisen napanuoran. Tunnustelen omaa oloani. Mitä minulle kuuluu tänään? Minkälainen nainen istuu nyt lokakuisena tiistaiaamuna tässä junassa. 

Työmatka on hyvä hetki minuuden reinkarnaatiolle. Riisun vanhemmuuden viitan harteiltani. Seuraavat kahdeksan tuntia olen minä, ilman lisäviitteitä. Tarvitsen matkustamisen antaman tauon muutokseen, sillä se ei ole helppo. Se vaatii päätöksen olla ajattelematta vanhemmuutta, perhettä ja vastuuta.

Äitiys on iso osa identiteettiäni, mutta työpäivän ajan haluan ja saan olla muutakin. Minusta tulee minä, vaikkakin toisenlainen kuin se joka laittaa barbille kengän ja lohduttelee pipit. On helpottavaa päästää vanhemmuudesta irti hetkeksi.

Puolessa välissä matkaa olen jo muuttunut vähän itsekkääksi: On kutkuttavan omahyväistä suunnitella hakisinko ensin aamukahvin työpaikkani kahvilasta vai käpertyisinkö töihini työhuoneeni rauhaan. Lounaan syön aivan yksin! En mieti mitä millä oppitunnilla lapseni on juuri nyt.

Kukaan työkavereistani ei huuda minua pyyhkimään, enkä mieti törmääkö joku heistä juostessaan oven karmiin ja satuttaa otsansa. Olen töissä huolettomampi ja rennompi, koska kannan vastuun vain itsestäni. 

Mikään ei muserra vanhempaa niin kuin omista tarpeista tai toiveista luopuminen. Toisenlaisen minuuden salliminen auttaa minua sekä keskittymään töissä että tunnistamaan itseni, omat haluni ja tarpeeni selvemmin. Olen haaveillut vesijumpasta. Junassa olen valmis tekemään päätöksen ilmoittautumisesta.

Äitiys on mahtavaa, eikä sitä tarvitse häpeillä tai piilotella työpaikallakaan, mutta ei työkavereita tarvitse hukuttaa äitimäisiin juttuihin. Eihän vanhemmuus ja lapsihöpinä kaikkia kiinnosta - on virkistävää jutella välillä muustakin. 

Kun esikoinen soittaa koulusta tullessaan, napsahtaa äitivaihde automaattisesti päälle. Ei sitä niin syvälle voi piilottaa, ettei se tarpeen tullen kytkeytyisi automaationa on-asentoon. 

Kun palaan kotiin, kietoudun takaisin äitiviittaan. Junamatka tuntuu kestävän tuplasti niin kauan kuin aamulla, sillä näen silmissäni vain kurahousuihin pukeutuneen hiekkaisen lapsen vilkuttamassa tarhanporttien sisäpuolella. Iso ikävähali ja läpsyt hyvän tarhapäivän kunniaksi, mitä tehtäis illalla?

Olen jo unohtanut, miksi puoli tuntia sitten tuntui tärkeältä vastata viime tingassa esimiehen sähköpostiin ja melkein myöhästyä kotiin vievästä junasta.