Telttaelämä päättyi tänään yli sadalta perheeltä, jotka ovat vuoden asuneet Port au Princen suurimmassa telttakylässä, La Pistessä. Heidän joukossaan on Jenniflore Joseph. Hän otti minua kiinni kädestä ja talutti uuden kotinsa ovesta sisään. Jenniflore on kolmivuotias. Tukka on palmikoitu pienen pienille leteille, joita törrättää eri puolilla ja puolille. Hän ei irrota kädestäni.

[Sisarukset Juninia ja Jenniflore Joseph istuvat uuden kotinsa rappusilla, mukana myös Dias ja tietenkin barbit. Kuva: Niklas Meltio]

Jenniflore jäi orvoksi vuosi sitten sisarensa Juninian kanssa. Nyt he kuuluvat Christanin ja Lordian Sauveurin uusperheeseen. Nämä sisarukset ottivat orvot pikkutytöt hoitoonsa.

Jennifloren uuden kodin nurkassa on kasvattiäideiksi ryhtyneiden sisarusten äiti vaikeasti syöpäsairaana. Hänet on kannettu teltasta ensimmäisenä. Muut tavarat tulevat myöhemmin sylillinen kerrallaan.

Jennifloren ystävä Dias haluaa osansa uudesta ystävästä. Tytöt kilpailevat siitä, kumpi saa istua sylissäni ja kumpi vieressäni uuden kodin portailla. He tutkivat Punaisen Ristin merkin, tarkastelevat perusleirin asukaslätkän, kellon, sormuksen ja vitivalkoisen käden kaikki kynnet ja suonet alta ja päältä. He kokeilevat sitä omaa ihoaan vasten. Sitten siirrytään hiuksiin. Dias yrittää pyöritellä siitä samanlaista karkeaa lettiä kuin itsellään ja ihmettelee kun suomalainen liinatukka ei tottele. Korvakorut, silmälasit oikein päin ja väärin päin, myös heidän kasvoillaan. Jennifloresta tulee tavattoman viisaan näköinen lasit päässä. Hän sanoo kasvattiäidilleen, että haluaa minun tytökseni ja tiivistää otetta jalastani.

Istumme siinä rappusilla hyvän tovin. Ohitsemme paarustaa ihmisiä ja heidän omaisuuksiaan. Yksinäinen ruukkukasvi pään päällä. Omaisuus pinottuna telttavuoteeelle ja peitettu pressulla niin, että mieleen tulee vainaja.

Seassa pyörii ulkomaisia toimittajia kameroineen ja mikrofoneineen. Mutta me tytöt vain istumme. Olen hetken aivan varma omasta tarpeellisuudestani.

Itsestäänselvyydet katoavat Haitissa. Punaisen Ristin kiertävä klinikka tuo perusterveydenhoidon Port au Princen telttakyliin. Muutoin sitä ei olisi. Ennen maanjäristystä terveydenhoito oli yksityistä ja maksullista. Julkista ja maksutonta ei Haitilla tunneta.

[Haitin Punaisen Ristin vapaaehtoiset antavat telttaleireissä terveys- ja hygieniavalistusta. Kuva: Niklas Meltio]

Niinpä De Louisen klinikan odotushuone ei riitä, vaan potilasjono jatkuu kadulle, kun sairaanhoitaja Marie Lissette Capointe vasta laittaa hoitohuonetta kuntoon ja availee lääkepurkkeja. Hänellä on myös kätilön kokemusta ja niinpä useimmat potilaat ovatkin raskaana olevia naisia. Pienellä mutta tehokkaalla kaikulaitteella kuunnellaan vauvojen sydänääniä ja annetaan tuleville äideille ohjeita.

Monet ovatkin käyneet säännöllisesti raskautensa ajan Punaisen Ristin kiertävän klinikan vastaanotolla. Kotiiviemiseksi he saavat eräänlaisen äitiyspakkauksen: kylvetysvadin vauvaa varten ja hiukan hoitotarvikkeita.

Syntyvyys Haitissa on maanjäristyksen jälkeen kohonnut ennätyslukemiin. Tyypillinen kriisiajan ilmiö. Mitäpä muutakaan kuin lisää lapsia! Tämänkin päivän potilaissa on nuori tyttö, jolta kuukautiset ovat jääneet pois. Raskaustesti näyttää positiivista.

Toiselta odotushuoneen penkiltä kulkee jono lääkäri Jean Gradinerin puheille. Pienimmät potilaat ovat vain muutaman päivän ikäisiä ja täällä he ovat todella pieniä. Käynnin syynä on usein napanuoran parantumisen tarkistus tai vastasyntyneiden vatsavaivoja.

En ole nähnyt Port au Princeä ennen maanjäristystä, joten on mahdoton verrata aikaan vuosi sitten. Nyt kaupunki on täynnä, täynnä ja täynnä telttakyliä, hökkelikyliä, autoja, ihmisiä kauppapaikkoja. Kaupungin alueella arvioidaan asuvan viisi miljoonaa ihmistä, miljoona heistä teltoissa. Tämä voisi olla Afrikka, Nepal, Intia, Keski-Aasia. Trooppisessa kauneudessa ja ilmastossa suunnaton köyhyys ja epävakaisuus, kaikessa.

[La Pisteen leirissä sijaitsevassa Punaisen Ristin koleranhoitoyksikössä annetaan nesteytystä ja lääkehoitoa. Potilaat ovat hoidossa keskimäärin 3-5 päivän ajan. Kuva: Niklas Meltio]

Saippua ja vedenpuhdistustabletit ovat yksinkertaisen ase koleraa vastaan. Paikallisen Punaisen Ristin vapaaehtoiset ovat siivonneet teltta- ja hökkelikyliä ja opettaneet siivoamista. Se, mikä meistä kuulostaa niin pieneltä, on Port au Princen teltoissa iso asia.

Uuden vuoden kynnyksellä teltoissa valmistaudutaan vuodenvaihteen juhlintaan, ihan niin kuin kotona siellä. Haitilaiseen juhlasalaattiin pienitään punajuurta, porkkanaa, perunaa, sipulia. Kuulostaako tutulta?.

Lapsia on valtavasti kaikenkokoisia imeväisistä paitaressuihin ja paidattomiinkin. Jotkut saavat aivan hysteerisen itkukohtauksen nähdessään ison vaalean suomalaisen.

Ja uuden vuoden toiveet: käymälä, sähkö, ruokaa ja kuitenkin joka teltanraosta Bònn ané‏.

Lentoaseman ovista tulvahtanut pakkanen kipristeli ihoa aika lailla. Metrin hanki on epätodellinen. Vaikka kotiutumispäivä oli tiedossa, se yllätti. 40-asteiset päivät ja pölisevä jalkapallokenttä vaihtuivat yhdellä oven avauksella toiseen maailmaan.

Kiire poliklinikalla vaihtui uneliaaseen pientaloalueeseen, kaoottinen liikenne muuttui tarkaksi järjestykseksi. Heikot lapset muuttuivat voimakkaiksi.

Tänään katsoin pikkukakkosta, kolasin katolta lunta, maksoin laskuja ja söin. Carrefourin kenttäsairaalassa hoidettiin kai normaalit 250 potilasta. Vuodeosastot lienevät täynnä ja kirurgeilla on kiire. Kokeneemmat avustustyöntekijät muistuttivat, että kulttuurishokki tulee vasta Suomessa. Oikeassa olivat.

On ihana olla kotona, mutta Suomeen on vielä vaikea suhtautua. Jatkuvasti pitäisi tehdä asioita, joilla ei juuri ole merkitystä. Harva kohta muistaa Haitin maanjäristystä, minä en paljoa muuta ajattele. Pikkuhiljaa pään sisältö vaihtuu tänne sopivaksi.

Ihmiset kokevat usein syyllisyyttä hyväosaisuutensa vuoksi. Lahjoittaa pitäisi, jotta omatunto pysyisi puhtaana. Lautaselle ei viitsisi jättää, kun Afrikassa on nälkä. Kamalaa ajattelua. Ei auttaminen ole uhrautumista eikä varsinkaan pakollista. Auttaminen on asiallinen asia, joka kuuluu empatiaa kokevan ihmiseläimen elämään. Ihminen usein välittää siitä, mitä toiselle ihmiselle kuuluu. Auttaminen tulee sydämestä.

Auttaminen on oikeastaan itsekästä. Jokainen auttaja tavoittelee omaa mielihyvää, sitä saa toisen auttamisesta. Niin kotimaan vapaaehtoistyöntekijät kuin kansainväliset avustustyöntekijätkin nähdään helposti pyhimyksinä, jotka pyyteettömästi uhraavat aikansa ja voimansa. Höpöhöpö. Nämä ihmiset vain ovat ymmärtäneet, mikä tuntuu hyvältä ja mikä tässä elämässä on heille tärkeää.

Tässä yltiöyksilöllisyyden ja oman edun tavoittelun järjestelmässä talkoohenki-tyyppiset käsitteet ovat historiaa. Siksi suosittelenkin kaikille, että kokeilkaa toisen ihmisen auttamista. Se on normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä. Se ei ehkä viekään teiltä voimia, vaan päinvastoin rikastuttaa mieltänne.

Ehkä voisit ilahduttaa maahanmuuttajalasta opettamalla hänelle Punaisen Ristin ryhmässä suomea? Vai virkistäisitkö viereisessä kylässä asuvaa mummoa käymällä hänen kanssaan lenkillä? Liittyisitkö sittenkin hälytysryhmään, joka lähtee etsimään kadonnutta ihmistä metsästä vaikka keskellä yötä? Olisiko sinun ammattitaidostasi hyötyä kansainvälisissä avustustehtävissä? Jokaiselle löytyy kyllä jotakin.

Palataan aiheeseen auttaminen seuraavalla komennuksellani.