Auttaminen ei ole uhrautumista
Lentoaseman ovista tulvahtanut pakkanen kipristeli ihoa aika lailla. Metrin hanki on epätodellinen. Vaikka kotiutumispäivä oli tiedossa, se yllätti. 40-asteiset päivät ja pölisevä jalkapallokenttä vaihtuivat yhdellä oven avauksella toiseen maailmaan.
Kiire poliklinikalla vaihtui uneliaaseen pientaloalueeseen, kaoottinen liikenne muuttui tarkaksi järjestykseksi. Heikot lapset muuttuivat voimakkaiksi.
Tänään katsoin pikkukakkosta, kolasin katolta lunta, maksoin laskuja ja söin. Carrefourin kenttäsairaalassa hoidettiin kai normaalit 250 potilasta. Vuodeosastot lienevät täynnä ja kirurgeilla on kiire. Kokeneemmat avustustyöntekijät muistuttivat, että kulttuurishokki tulee vasta Suomessa. Oikeassa olivat.
On ihana olla kotona, mutta Suomeen on vielä vaikea suhtautua. Jatkuvasti pitäisi tehdä asioita, joilla ei juuri ole merkitystä. Harva kohta muistaa Haitin maanjäristystä, minä en paljoa muuta ajattele. Pikkuhiljaa pään sisältö vaihtuu tänne sopivaksi.
Ihmiset kokevat usein syyllisyyttä hyväosaisuutensa vuoksi. Lahjoittaa pitäisi, jotta omatunto pysyisi puhtaana. Lautaselle ei viitsisi jättää, kun Afrikassa on nälkä. Kamalaa ajattelua. Ei auttaminen ole uhrautumista eikä varsinkaan pakollista. Auttaminen on asiallinen asia, joka kuuluu empatiaa kokevan ihmiseläimen elämään. Ihminen usein välittää siitä, mitä toiselle ihmiselle kuuluu. Auttaminen tulee sydämestä.
Auttaminen on oikeastaan itsekästä. Jokainen auttaja tavoittelee omaa mielihyvää, sitä saa toisen auttamisesta. Niin kotimaan vapaaehtoistyöntekijät kuin kansainväliset avustustyöntekijätkin nähdään helposti pyhimyksinä, jotka pyyteettömästi uhraavat aikansa ja voimansa. Höpöhöpö. Nämä ihmiset vain ovat ymmärtäneet, mikä tuntuu hyvältä ja mikä tässä elämässä on heille tärkeää.
Tässä yltiöyksilöllisyyden ja oman edun tavoittelun järjestelmässä talkoohenki-tyyppiset käsitteet ovat historiaa. Siksi suosittelenkin kaikille, että kokeilkaa toisen ihmisen auttamista. Se on normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä. Se ei ehkä viekään teiltä voimia, vaan päinvastoin rikastuttaa mieltänne.
Ehkä voisit ilahduttaa maahanmuuttajalasta opettamalla hänelle Punaisen Ristin ryhmässä suomea? Vai virkistäisitkö viereisessä kylässä asuvaa mummoa käymällä hänen kanssaan lenkillä? Liittyisitkö sittenkin hälytysryhmään, joka lähtee etsimään kadonnutta ihmistä metsästä vaikka keskellä yötä? Olisiko sinun ammattitaidostasi hyötyä kansainvälisissä avustustehtävissä? Jokaiselle löytyy kyllä jotakin.
Palataan aiheeseen auttaminen seuraavalla komennuksellani.
6 kommenttia
Ti 16.02.2010 @ 13:12
Kiitos Ari ajatuksia herättäneestä tekstistäsi.
Osaat ilmaista kahden maailman erot ilman koukeroita ja turhaa retoriikkaa.
Toit Ivalon aurinkoiseen pakkaspäivään uudenlaista pohdintaa ja hetken, jossa huomaa olevansa onnellinen monesta asiasta.
Leena Hakkarainen
Ti 16.02.2010 @ 21:05
Nämä on näitä tekstejä jonka takia menee kirjastoon kuin juoppo :antakaa jotain....Näitä tekstejä joita mielellään lukee huomatakseen ,että on kanssaihmisiä ja ajatuksia. Se pieni kovuus tai naivius tekee tekstistä inhimillisen,kirjoittajan näköisen.
Ke 17.02.2010 @ 07:30
Kiitos kirjeestäsi Haitista ja auttamisesta. On kivuliasta ajatella niitä tuhansia kärsiviä joilla ei ole kotia, toimeentuloa eikä puhdasta vettä..joskus niin kivuliasta ettei mielellään edes ajattelisi koko Haitia. Hädän tiedostamiseen auttaa vain yksi lääke, auttaminen. Se tuo lievitystä niihin ajatuksiin joita me varmaan kaikki kysymme: Mitä jos se olisin ollut minä, Mitä jos se olisi minun kyläni, Minun lapseni???
Olen kanssasi niin samaa mieltä--auttaminen helpottaa.
Ke 17.02.2010 @ 16:28
Kiitos Ari hienosta blogista jota oli eheyttävää seurata. Itse olen kärsinyt auttamisenhalusta seitsemän vuotiaasti asti. Ja kyllä, kyse ei ole uhrautumisesta vaan elämäntavasta, inhimillisistä taidoista ja halusta olla tärkeä toiselle. Onneksi sitä voi toteuttaa päivittäin. Eipä ole minulta pois viettää aamupäivä yksinäisen naapurin mummun kanssa kahvia hörpäten, taikka käydä tekeen edes pari kertaa talvessa lumityöt tutulla iäkkäällä pariskunnalla, taikka auttaa liukastunut mukula hangesta ja kysyä että ei kait sattunut. Päivittäistä auttamista on myös olla kiinnostunut toisesta ihmisestä, ja muistaa kysyä että hei, miten sulla menee? Hektisessä maailmassa oikeat ystävät ja aidot ihmiset ovat aarre, yksinäisiä ja syrjäytyneitä ihmisiä on enemmän ja enemmän, ja mikä sen kamalempaa kuin olla ihan yksin.
Se ei ole palvottavaa sankarullisuutta että auttaa toista ihmistä, se on inhimillistä. Mutta te kaikki avustustyöntekijät olette kuitenkin sankareita. Te autatte ammattitaidollanne kaikista heikoimpia ja tuotte inhimillisyyttä kaaoksen keskelle. Harvoista on siihen, onneksi on teitä harvoja.
Tämän blogin kautta kiitokset teille kaikille jotka irrottauduitte arjestanne ja lähditte auttamaan. Voimia teille ja teidän arjellenne. Kaikki on toisin, mutta olkoot se voimavaranne.
-Lenttu-
La 20.03.2010 @ 20:13
Reilut kaksi kuukautta on Haitin järistyksistä ja kuukausi Ari paluustasi, mutta auttaa voi aina. Hyvä sysyäys lukea nämä kirjoittamasi blogit, koska avuntarvitsijoita on varmasti vieläkin lukuisia ja jälleenrakennus käynnissä. Blogit avaavat uuden näkökulman SPR:n työstä ulkomaan kentällä ja ovat todellakin kaukana meidän arjen juoksusutamme. Kiitos jakamisesta!
Su 21.03.2010 @ 15:10
Ari,
kiitos selkeästä kirjoituksesta. Olen samaa mieltä kaikesta muusta, paitsi siitä, että auttamisen motiivina olisi aina halu saada itselle hyvä tunne. Auttaminen ei uskoakseni aina tunnu hyvältä, mutta silti sitä tekee, koska se on oikein. Sivistyneen ihmisen kuuluu auttaa ja tehdä osuutensa hätää kärsivien hyväksi.
