Jake Nyman arvioi Beatles re-masteroinnit

Nousevan auringon taloBeatlesin kaikki 12 albumia ilmestyivät CD-muodossa ensimmäisen kerran vuonna 1987, jolloin niille ei ollut tehty teknisessä mielessä yhtään mitään. Toisin on nyt, kun neljän vuoden uurastuksen jälkeen yhtyeen koko tuotanto on digitaalisesti masteroitu ja sen myös kuulee: hyvä musiikki kuulostaa nyt vieläkin paremmalta. Mitään informatiivista booklettia eli kirjasta ei boksista löydy, mutta jokaisen CD:n sisällä on aina kuhunkin albumiin liittyvä pieni vihkonen ja levyjen viimeisenä raitana on tietokoneella katseltava, kyseisen levyn tekemiseen liittyvä minidokumentti.

12 virallisen Beatles-albumin lisäksi pakettiin kuuluu vielä Past Masters –niminen tupla-CD, jolle on  koottu mm. bändin singlejulkaisuja – niin a- kuin b-puoliakin - EP-raitoja, saksankielisiä levytyksiä ja muita harvinaisuuksia.


Vuosina 1963-1965 Beatlesin työtahti oli käsittämätön. Yhtye julkaisi joka vuosi kaksi LP-levyä, tukun singlejä jotka eivät läheskään aina olleet noilta albumeilta peräisin tai päätyneet niille ja samanaikaisesti bändi oli jatkuvasti kiertueilla, teki valtavan määrän radionauhoituksia, esiintyi koko ajan televisiossa ja siinä sivussa filmattiin sitten vielä kaksi kokoillan elokuvaa: A Hard Day’s Night ja Help!.

Richard Lesterin ohjaama, vuonna 1964 valmistunut A Day's Night, joka sai Suomessa nimekseen pöhkön nimen ”Jee jee tässä me tulemme”, oli puoli-dokumentaarinen kuvaus Beatlesien elämästä valtaisan suosion ja suoranaisen hysterian keskellä. Mustavalkoinen filmi tehtiin suhteellisen pienellä budjetilla, mutta lopputulos oli silti varsin onnistunut. Elokuvan huumori oli velkaa sekä mykkäfilmien slapstick-komiikalle että Marx-veljesten sukkelalle sanailulle. Alkuperäisen tuoreutensa säilyttänyt A Hard Day's Night on edelleen varsin hupaisaa katsottavaa ja myös sen musiikki on kestänyt ajan hampaan järsimistä yllättävän hyvin, myös ja varsinkin ne kappaleet, jotka päätyivät A Hard Day’s Night –albumille, mutta joita ei LP:n nimestä eli kokonaiseen soundtrackiin viittaavasta nimestä silti itse elokuvassa kuultu.

John Lennonin ja Paul McCartneyn sävellyssuoni sykki noihin aikoihin sen verran voimallisesti, ettei kaikkea yksinkertaisesti saatu tungettua parhaille paikoille ja niinpä Things We Said Todaykin päätyi lopulta vain A Hard Day’s Night –singlen b-puoleksi, vaikka mikä tahansa aikalaisbändi olisi julkaissut tuon tasoisen laulun singlen a-puolena ja todennäköisesti saanut siitä isonkin hitin plakkariinsa.

Things We Said Today – niin kuin kaikki muutkin vuosina 1962-1965 ilmestyneet Beatles-levytykset äänitettiin vielä melko alkeellisella studiotekniikalla ja vanhanaikaisilla menetelmillä. Abbey Roadin studion äänitarkkailijat olivat valkoisiin työtakkeihin sonnustautuneita iäkkäänpuoleisia herroja, jotka omasta asemastaan tietoisina vääntelivät 50-luvun studiotekniikkaan perustuneita namikoita.

Keväällä 1966 – vain muutamaa kuukautta ennen Beatlesin viimeistä konserttia San Franciscon Candlestick Parkissa – äänitysasiat muuttuivat ratkaisevasti kun Abbey Roadilla alettiin purkittaa uutta Beatles-singleä Paperback Writer ja hanikoihin oli saatu innokas ja innovatiivinen, kaikkiin kokeiluihin valmis kaksikymppinen Geoff Emerick apuäänittäjänään 18-vuotias Richard Lush.

Kun äänittäjä Geoff Emerick palkattiin Abbey Roadin studiolle, hänen ensimmäinen tehtävänsä oli ryhtyä parantamaan Beatles-levyjen soundeja. Esimerkiksi Paul McCartney oli jo pitkään tuskaillut bassosoundiensa kanssa ja ihmetellyt miksi basso kuulosti esimerkiksi amerikkalaisen Tamla Motownin julkaisemilla souläänitteillä niin paljon paremmalta kuin Beatlesin levyillä. Emerickillä ei ollut valmiita vastauksia, mutta hänellä oli paljon ideoita – usein hyvin omaperäisiä – kuten Paperback Writerin kohdalla kaiuttimen käyttäminen mikrofonina ja johan alkoivat bassot jytistä.
 
Ylipäätään soundipuolella tapahtui huomattavia muutoksia, mikä johtui myös siitä että yhtä aikaa äänittäjien nuorennusleikkauksen kanssa Abbey Roadin studiolle alkoi virrata modernia teknologiaa: kaiku- ja viivelaitteita, kompressoreja, limittereitä ynnä muuta. Sekä Geoff Emerick, tuottaja George Martin että koko Beatles-nelikko olivat valmiina kokeilemaan nauhanopeuksien muuttamista, nauhojen takaperin soittamista, samoja teemoja toistavia nauhaluuppeja, kuulokkeiden käyttämistä mikrofoneina jne. Puhaltimien ja jousien mikitystä muutettiin radikaalisti.

Kaikkea mahdollista ja varmaan mahdotontakin kokeiltiin. Se oli huima yhdistelmä musiikillista luovuutta ja teknistä osaamista, jonka myötä suuri joukko äänilevyteollisuuden kirjoittamattomia sääntöjä ja totuttuja työskentelytapoja heitettiin huoletta romukoppaan.
Muut äänittäjät ja bändit yrittivät parhaansa mukaan pysyä mukana kyydissä: "Kaikki tiesivät miten me tehtiin ne jutut", kertoi Emerick vuosia myöhemmin, "sana kiersi. Mutta muut eivät pystyneet silti saamaan aikaiseksi ihan samanlaisia soundeja, koska niillä ei ollut käytettävissä samanveroista bändiä!"


Monet ovat valmiita nimeämään 1966 ilmestyneen Revolverin kaikkien aikojen parhaaksi Beatles-albumiksi. Tämä johtuu pitkälti levyn eheydestä, joka on toisaalta ällistyttävää koska levyllä on todella erilaisia kappaleita lastenlaulumaisista lallatuksista riipaisevan kauniisiin balladeihin ja räiskyvästä psykedeliasta ruudikkaisiin Motown-pastisseihin.
Kummallista kyllä, kokonaisuus ei ole silti alkuunkaan sillisalaattimainen, vaan kaikkia lauluja yhdistää jokin hankalasti määriteltävä yhteinen tunnelma.
Toinen Revolverin onnistumiseen vaikuttanut tekijä oli tuo edellä mainittu tekninen toteutus, jonka innovatiivisuus yhdistettynä inspiraatioon muodostivat ainutkertaisen balanssin.
Tämä kaikki heijastuu myös vuosikymmenten päähän. Revolverista alkaen uuden boxin remasteroijilla on ollut paljon enemmän mahdollisuuksia parantaa niin soundeja kuin selektiivisyyttäkin eli eri instrumenttien erottelu kuulokuvassa on ihan toista luokkaa kuin varhaisilla Beatles-levyillä, esimerkiksi Eleanor Rigbyn jouset eivät ole milloinkaan soineet näin kauniisti.

Revolveria seurasi Sgt. Pepper.

"Heillä oli usein tapana sanoa, ettei ole olemassakaan sellaista ilmaisua kuin ei voi. "'Miten niin ei voi?' Ilmaisu ei yksinkertaisesti kuulunut heidän sanavarastoonsa. Kaikkiin ongelmiin oli aina löydettävissä ratkaisu. Kun he saivat idean – minkä tahansa idean – niin heidän mielestään se täytyi olla myös mahdollista toteuttaa.”Näin muistelee Sgt. Pepper –albumin apulaisäänittäjänä toiminut Phil McDonald.
Kersantti Pippurin yksinäisten sydänten kerhon bändiä äänitettäessä Beatlesit jatkoivat siitä mihin he olivat vuotta aiemmin ilmestyneellä Revolverilla jääneet eli he kokeilivat edelleenkin innokkaasti mitä ihmeellisimpiä äänitysteknisiä ratkaisuja. Nyt vain ruokahalu oli entistäkin suurempi.

Hippi(ja happo-)kesänä 1967 musiikkimaailmaa kohauttanut Kersantti Pippuri oli oman aikansa lapsi, eikä se 30 vuotta myöhemmin kuulosta enää aivan yhtä vallankumoukselliselta. Ilmestyessään se oli toki sitä mitä suurimmassa määrin ja innovatiivisesta Kersantti Pippurista tuli pitkäksi aikaa suunnannäyttäjä ja myös mittapuu kaikelle sille mitä populaarimusiikissa tämän jälkeen tehtiin. Ja vaikkei se olisikaan sitä enää, kuuluu tämän levyn tunteminen joka tapauksessa yleissivistykseen. Silti joillakin ihmisillä on siinä kohdassa aukko: "Olen tavannut monia nuoria ihmisiä, jotka eivät oikein tunne Beatlesin historiaa”, sanoi Paul McCartney vuonna 1986. On ihmisiä, jotka eivät tiedä mikä oli Sgt. Pepper. Minun on aina ollut hieman vaikea käsittää sitä. Sehän on kuin ei tuntisi Tolstoin Sotaa ja rauhaa."

 Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin muhkea päätöskappale A Day In The Life on John Lennonin sävellys lukuun ottamatta nopeatempoista lyhyttä väliosaa, josta vastasi Paul McCartney. Tarkkaan ottaen A Day In The Life ei päättynyt siihen mitä kaiuttimista kuuluu, koska John Lennon halusi – ties mistä syystä äänittää jotain pelkästään koiria varten. Niinpä kappaleen loppuun liitettiin korkea, 20 000 Hz:n äänisignaali, jonka vain koirat pystyivät kuulemaan. Ihmiskorvin on mahdotonta sanoa onko tuo koiruus mukana myös tällä uudelleen remastreoidulla versiolla. Ainoa keino sen selville saamiseksi on soittaa A Day In The Life naapurin Mustille ja katsoa, reagoiko hän siihen mitenkään.

Monien mielestä Beatlesin villeintä ja mielikuvituksellisinta tuotantoa edusti surrealistinen I Am The Walrus. Se äänitettiin syksyllä 1967 Magical Mystery Tour –levyn sessioissa, joista George Martin on sanonut, että ne olivat pelkkää kaaosta lukuun ottamatta I Am The Walrusia, joka oli Martinin mukaan hyvin organisoitu kaaos. Onnistuneen remasteroinnin tuloksena tässä kaaoksessa on nyt kuitenkin entistä enemmän tolkkua kun soittimet ja erilaiset taustaäänet – joita ei tässä tapauksessa ole ihan vähän – on suhteellisen helppo erottaa. Tältäkö se kuulosti Abbey Roadin studiossa yli 40 vuotta sitten? Voi olla.