Katsoin ohjelman äidit ja tyttäret ja itkin. Äitini kuoli vuosi sitten ja ihan samanlaisia tunteita on minullakin ollut tämän vuoden aikana. Koin etten ole vieläkään kasvanut tarpeeksi aikuiseksi kun surin ja kaipasin äitiäni jotenkin tuntui että vanhaa äitiäni ei saisi surra näin. Nyt kun katsoin ohjelmaa ja totesin, että näitä tunteita ja tuntemuksia on myös muilla aikuisilla naisilla, koin etten olekaan mitenkään epäkypsä ihminen. Silloin kun äitini oli juuri kuollut niin joku lohdutti minua, että olihan äitisi jo vanha ja sai elää pitkän elämän. Tästä tuli sitten itselle tunne etten saisi surra ja kaivata häntä näin kovasti. Ohjelman jälkeen tunsin jollain lailla helpotusta, tämähän on luonnollinen tunne. Kiitoksia Voimalalle ja näille naisille
Hienoa se, että de Beauvoirin uusinta suomennosta Toisesta Sukupuolesta mainostettiin. Onhan kulttuuriteko tehdä laajempi suomennos aikaisempaan. Mutta moni feministiseen näkökulmaan innoittunut on lukenut teoksen joko englanniksi tai ranskaksi, jo kolmisenkymmentä vuotta sitten.Teos on kuitenkin yksi referenssi naiseuteen ja naiseen. (Mutta ei ainoa; ja on jo osin vanhentunutkin). Ohjelma ei yltänyt siihen, mitä otsikko kertoi. Se oli lattea ja tyhjän täyteinen, vaikka asioihin pyrittiin käymään käsiksi. Äidin ja tyttären suhde näyttäytyi niin vaikeana, ettei siihen uskallettu edes kunnolla pureutua. Miksi edes yrittää tehdä ohjelmaa sellaisesta, mihin ei löydy enempää näkökulmaa? Lohdutukseksi - ehkä se jotain keskustelua, ajatusta tmv. herättää.
Äitini tyttärenä ja kolmen tyttären äitinä poden jatkuvaa syyllisyyttä kummassakin roolissa. Äiti kuoli 7 vuotta sitten, niin paljon jäi sanomatta ja kuulematta. Loukkaantumisia puolin ja toisin. Voimalan haastatellut naiset fiksusti käsittelivät omia roolejaan kirjoissa. En ole paljoa äidin haudallakaan käynyt, ettei menisi vainajanpalvonnaksi. Unia näen silloin tällöin, sisarusten kanssa en juurikaan äidistä enää puhu koska molemmat olivat äidin lempilapsia toisin kuin m inä. Terapiaa tarvitsen, poimin sitä sitten vaikka tällaisista ohjelmista varsinaisen terapian puutteessa.
Kiitän äiti-tytär-keskustelusta. Ehkä nyt ymmärrän hiukan paremmin vaimoni ja tyttäreni sekä sisareni ja äitini välisiä suhteita. Toivon ja pyydän, että vastaava ohjelma tehdään myös isä-poika-suhteesta. Olen jo kauan sitten kuolleen isäni poika, kahden poikani isä ja yhden pojanpoikani isoisä
Psykiatri Martti Paloheimo (1915 - 2002 ) julkaisi laajennetun painoksen kirjasta Kotivammaisuuden synty- suomalaisen lapsuuden haavat.
Kirja on ajanjaksolta, johonka sisältyvät ,sisällissota, talvisota, maalta muutto kaupunkeihin., sotalapset, muutto työnperässä amerikkaan, austraaliaan, ruotsiin 90- luvun lama, joilla kaikilla on ollut varmasti oma vaikutuksensa yhteiskuntaamme.
Kirjassaan hän käsitteli myös vaikeita äiti tytär suhteita , josta käytti ilmaisua äitivammaisuus.
Kirjasta ilmestyi suppeampi painos vuonna 1992.
Eräs kirjan lukenut naishenkilö kirjoitti Paloheimolle. "Kiitos luin kirjaasi ja itkin. Tämä kirja pitäisi kuulua ehdottomasti jokaiseen äitiyspakkaukseen, etteivät vanhemmat tuottaisi lisää kotivammaisia lapsia".
Paloheimon kotivammaisuus käsite perustui hänen psykiatriselle vastaanotolleen hakeutuneiden keski-ikäisten aikuisten kertomuksiin omista lapsuudenkokemuksistaan.
Kirjassaan sivulla 155-157 osiossa Äidit hän kirjoitti.
Olin jo vuosia omassa praktiikassani kiinnittänyt huomiota siihen, miten usein naispotilaani kertoivat joutuneensa oman äitinsä taholtaan kokemaan karua ja suoranaiseen emotionaaliseen hylkäämiseen verrattavissa olevaa moitiskelua, tai piittaamattomuutta. Sellaista nähtiin tapahtuvan ei yksin lapsen ollessa pieni, vaan myöhemminkin, jatkuvasti pitkälle aikuisikään saakka.
Tämä havainto toistui niin tiheästi, että aloin mielessäni kutsua näitä potilaitani äitivammaisiksi. Tuon sanan keksin jo paljon ennen kuin minulle alkoi hahmottua uusi kotivammaisuus käsite.
Kun kerran oli keksinyt tämän ajatuksen, rupesin epäilemään, että ehkä juuri äidin aiheuttamat kiusat, lähinnä hänen osoittamansa rakkaudettomuus kaikkine lieveilmiöineen, saattoi olla perimmäinen syy sille, että asianomainen ylipäätään etsiytyi psykiatrin puheille.
Se ehkä selitti osittain myös, miksi psykiatrien odotushuoneissa aina istui vuoroaan odottamassa enemmän naisia, kuin miehiä.
Keskustelussa kävikin tavallisesti ilmi, että olin ollut oikeassa. Lopulta uskalsin mennä suoraan asiaan ja tiedustella, minkälainen potilaani suhde äitiinsä oli ollut. Ja lähes aina, epämääräisenkin sairaudenkuvan muodostaman arvoituksen selityksenä on lopulta paljastunut myrkyttynyt äitisuhde. Se säätelee aikuisen naisen elämää lukemattomin tavoin.
Yritän hahmotella, mitkä seikat olisivat luonteenomaisimpia äitivammaisten tragediassa. Pelkistän havaintoni kolmeen painajaiseen, jotka varjostivat heidän elämäänsä.
Itseluottamus ja omanarvontunne on pysyvästi vaurioitunut., en ansaitse itselleni mitään hyvää. -Minun ei ole lupa olla onnellinen. -Ei minusta ole siihen eikä sellaisiin tehtäviin. - Ei kukaan voi minua rakastaa.
Mielen taustalla on ärtyisän vihaisen ja usein pilkallisen moitteen pelko -Pelkään jatkuvasti, niin mielettömältä kuin se kuullostaakin -Mitähän äiti sanoo!
Omaleimainen, psyvä surunkaltainen alakuloisuus. Olen jäänyt vaille jotain tärkeätä elämässä, jotain sellaista, mikä on auttamattomasti ohi ja jota en voi koskaan saada. Se on kuin tienvarrelle peruuttamattomasti jäänyt kaunis rakennus, jonne olisin ehkä voinut päästä asumaan, jos minua ei olisi estetty.
Kirjassa käsiteltiin myös isä poika sudetta.
********
Helsingin Sanomissa oli 4.7.2009 artikkeli Suomessa on kasvamassa isättömien poikien sukupolvi. Muistaakseni isättömiä poikia oli puolet luvusta n. 150.000. -Mihinkä unohtui toinen puoli n 75.000 tyttöä. Eivätkö tytöt tarvitse isää?
Eilisessä TV ohjelmassa Väkivaltainen Suomi käsiteltiin suomalaisten väkivaltaisuutta ja lasten kaltoinkohtelua.
Silminnäkijä ohjelmassa 15.3. aiheena Lähestyminen kielletty.
Olin yllättynyt/pettynyt (yleensä niin taitavien) toimittajien tavasta luotsata keskustelua eteenpäin arkkipiispaehdokkaiden kanssa. Olisin kuvitellut, että Voimalassa osataan puuttua johonkin muihinkin asioihin kuin niihin, mitkä ovat "helppoa lööppejä".
En tunnistanut Voimalasta sitä kirkkoa, jossa itse elän.
Useimmat kirkollisista aiheista tehdyt ohjelmat ovat tuskastuttavaa katsottavaa: kauhistellaan homojen ja naispappien kohtaloa, väitellään siitä, onko Suomessa valtionkirkko vai ei jne. Ja keskustelijat valitaan yleensä sillä perusteella, että he edustavat jotain pientä äärilaitaa (vapaa-ajattelijat, naispappeuden vastustajat...) Saadaanhan siitä värikäs keskustelu, mutta asiasisällön kanssa on vähän niin ja näin. VOIMALA TEKI NYT KAIKEN TOISIN: NYT OLTIIN ASIASSA KIINNI. Puhuttiin uskontunnustuksesta kiihkottomasti. Näytettiin, että kirkon "aktiivipiireissäkin" asioista ajatellaan monella tavalla ja että niin voi myös tehdä. Kaikki valitettavan tavallinen, mutta tyhjäpäinen ja stereotyyppisiin ennakkoluuloihin pohjautuva kiihkoilu oli poissa (tyyliin "kaiken suhteellistava liberaali", "homokammoinen konservatiivi"). Silti jokaisen näkemykset ja persoona tulivat hyvällä ja selvällä tavalla esiin. KIITOKSET ASIANSA OSAAVILLE TOIMITTAJILLE!
Taas kerran hyvä ja ajatuksia herättävä keskustelutuokio. Vaikeita ja laajoja aiheita käsiteltäväksi 50 minuutissa, mutta hyvin pysyi kasassa. Seuraavaksi täytyy jäädä odottamaan Räisäsen uuden kirjan suomennosta, ellei sitten innostu englanninkielisestä. Ei ole ensimmäinen kirja, jonka innostun tämän ohjelman perusteella lukemaan. Hienoa!
Hienoa myös, että löytyi arkkipiispaehdokkailta omaa profiilia. Vaikken äänioikeutettu olekaan niin olisi helpompi valita kuin konsanaan poliittisten vaalien kyseessä ollen.
Kuvaavaa on nykyaikana, että arkkipiispaehdokkailta pitää kysyä suhdetta uskontunnustukseen. Vaikeaa...Tulee mieleen vanha kysymys toisenlaisesta vaalista, että minkä sortin sosialisteja sitä ollaan... Kyllä aika ahtaalla kirkko nykyään toimii, ainakin aatteellisella ja periaatteellisella tasolla. Arkielämä seurakunnissa voi tietenkin olla vähän toista.
Katsoin ohjelman äidit ja tyttäret ja itkin. Äitini kuoli vuosi sitten ja ihan samanlaisia tunteita on minullakin ollut tämän vuoden aikana. Koin etten ole vieläkään kasvanut tarpeeksi aikuiseksi kun surin ja kaipasin äitiäni jotenkin tuntui että vanhaa äitiäni ei saisi surra näin. Nyt kun katsoin ohjelmaa ja totesin, että näitä tunteita ja tuntemuksia on myös muilla aikuisilla naisilla, koin etten olekaan mitenkään epäkypsä ihminen. Silloin kun äitini oli juuri kuollut niin joku lohdutti minua, että olihan äitisi jo vanha ja sai elää pitkän elämän. Tästä tuli sitten itselle tunne etten saisi surra ja kaivata häntä näin kovasti. Ohjelman jälkeen tunsin jollain lailla helpotusta, tämähän on luonnollinen tunne. Kiitoksia Voimalalle ja näille naisille
Hienoa se, että de Beauvoirin uusinta suomennosta Toisesta Sukupuolesta mainostettiin. Onhan kulttuuriteko tehdä laajempi suomennos aikaisempaan. Mutta moni feministiseen näkökulmaan innoittunut on lukenut teoksen joko englanniksi tai ranskaksi, jo kolmisenkymmentä vuotta sitten.Teos on kuitenkin yksi referenssi naiseuteen ja naiseen. (Mutta ei ainoa; ja on jo osin vanhentunutkin). Ohjelma ei yltänyt siihen, mitä otsikko kertoi. Se oli lattea ja tyhjän täyteinen, vaikka asioihin pyrittiin käymään käsiksi. Äidin ja tyttären suhde näyttäytyi niin vaikeana, ettei siihen uskallettu edes kunnolla pureutua. Miksi edes yrittää tehdä ohjelmaa sellaisesta, mihin ei löydy enempää näkökulmaa? Lohdutukseksi - ehkä se jotain keskustelua, ajatusta tmv. herättää.
Äitini tyttärenä ja kolmen tyttären äitinä poden jatkuvaa syyllisyyttä kummassakin roolissa. Äiti kuoli 7 vuotta sitten, niin paljon jäi sanomatta ja kuulematta. Loukkaantumisia puolin ja toisin. Voimalan haastatellut naiset fiksusti käsittelivät omia roolejaan kirjoissa. En ole paljoa äidin haudallakaan käynyt, ettei menisi vainajanpalvonnaksi. Unia näen silloin tällöin, sisarusten kanssa en juurikaan äidistä enää puhu koska molemmat olivat äidin lempilapsia toisin kuin m inä. Terapiaa tarvitsen, poimin sitä sitten vaikka tällaisista ohjelmista varsinaisen terapian puutteessa.
Kiitän äiti-tytär-keskustelusta. Ehkä nyt ymmärrän hiukan paremmin vaimoni ja tyttäreni sekä sisareni ja äitini välisiä suhteita. Toivon ja pyydän, että vastaava ohjelma tehdään myös isä-poika-suhteesta. Olen jo kauan sitten kuolleen isäni poika, kahden poikani isä ja yhden pojanpoikani isoisä
Valitettavasti Voimala syyllistyi populistiseen epäintelligenssiin.
Ihan mielenkiintoista, mutta on hyvä katsoa ohjelma ennen kommenttia. Mutta onhan tämä sentään keskusteluarena, tori. Narsismi ei johda kehitykseen.
Voimala ohjelma 3.3.2010. Minä ja äiti.
Psykiatri Martti Paloheimo (1915 - 2002 ) julkaisi laajennetun painoksen kirjasta Kotivammaisuuden synty- suomalaisen lapsuuden haavat.
Kirja on ajanjaksolta, johonka sisältyvät ,sisällissota, talvisota, maalta muutto kaupunkeihin., sotalapset, muutto työnperässä amerikkaan, austraaliaan, ruotsiin 90- luvun lama, joilla kaikilla on ollut varmasti oma vaikutuksensa yhteiskuntaamme.
Kirjassaan hän käsitteli myös vaikeita äiti tytär suhteita , josta käytti ilmaisua äitivammaisuus.
Kirjasta ilmestyi suppeampi painos vuonna 1992.
Eräs kirjan lukenut naishenkilö kirjoitti Paloheimolle. "Kiitos luin kirjaasi ja itkin. Tämä kirja pitäisi kuulua ehdottomasti jokaiseen äitiyspakkaukseen, etteivät vanhemmat tuottaisi lisää kotivammaisia lapsia".
Paloheimon kotivammaisuus käsite perustui hänen psykiatriselle vastaanotolleen hakeutuneiden keski-ikäisten aikuisten kertomuksiin omista lapsuudenkokemuksistaan.
Kirjassaan sivulla 155-157 osiossa Äidit hän kirjoitti.
Olin jo vuosia omassa praktiikassani kiinnittänyt huomiota siihen, miten usein naispotilaani kertoivat joutuneensa oman äitinsä taholtaan kokemaan karua ja suoranaiseen emotionaaliseen hylkäämiseen verrattavissa olevaa moitiskelua, tai piittaamattomuutta. Sellaista nähtiin tapahtuvan ei yksin lapsen ollessa pieni, vaan myöhemminkin, jatkuvasti pitkälle aikuisikään saakka.
Tämä havainto toistui niin tiheästi, että aloin mielessäni kutsua näitä potilaitani äitivammaisiksi. Tuon sanan keksin jo paljon ennen kuin minulle alkoi hahmottua uusi kotivammaisuus käsite.
Kun kerran oli keksinyt tämän ajatuksen, rupesin epäilemään, että ehkä juuri äidin aiheuttamat kiusat, lähinnä hänen osoittamansa rakkaudettomuus kaikkine lieveilmiöineen, saattoi olla perimmäinen syy sille, että asianomainen ylipäätään etsiytyi psykiatrin puheille.
Se ehkä selitti osittain myös, miksi psykiatrien odotushuoneissa aina istui vuoroaan odottamassa enemmän naisia, kuin miehiä.
Keskustelussa kävikin tavallisesti ilmi, että olin ollut oikeassa. Lopulta uskalsin mennä suoraan asiaan ja tiedustella, minkälainen potilaani suhde äitiinsä oli ollut. Ja lähes aina, epämääräisenkin sairaudenkuvan muodostaman arvoituksen selityksenä on lopulta paljastunut myrkyttynyt äitisuhde. Se säätelee aikuisen naisen elämää lukemattomin tavoin.
Yritän hahmotella, mitkä seikat olisivat luonteenomaisimpia äitivammaisten tragediassa. Pelkistän havaintoni kolmeen painajaiseen, jotka varjostivat heidän elämäänsä.
Itseluottamus ja omanarvontunne on pysyvästi vaurioitunut., en ansaitse itselleni mitään hyvää. -Minun ei ole lupa olla onnellinen. -Ei minusta ole siihen eikä sellaisiin tehtäviin. - Ei kukaan voi minua rakastaa.
Mielen taustalla on ärtyisän vihaisen ja usein pilkallisen moitteen pelko -Pelkään jatkuvasti, niin mielettömältä kuin se kuullostaakin -Mitähän äiti sanoo!
Omaleimainen, psyvä surunkaltainen alakuloisuus. Olen jäänyt vaille jotain tärkeätä elämässä, jotain sellaista, mikä on auttamattomasti ohi ja jota en voi koskaan saada. Se on kuin tienvarrelle peruuttamattomasti jäänyt kaunis rakennus, jonne olisin ehkä voinut päästä asumaan, jos minua ei olisi estetty.
Kirjassa käsiteltiin myös isä poika sudetta.
********
Helsingin Sanomissa oli 4.7.2009 artikkeli Suomessa on kasvamassa isättömien poikien sukupolvi. Muistaakseni isättömiä poikia oli puolet luvusta n. 150.000. -Mihinkä unohtui toinen puoli n 75.000 tyttöä. Eivätkö tytöt tarvitse isää?
Päivän kysymys. Minkälaisia isejä, äitejä, aikuisia, mummoja vaareja isättömistä huostaanotetuista, sijoitetuista, pakkohuostaanotetuista lapsista tulee?
Eilisessä TV ohjelmassa Väkivaltainen Suomi käsiteltiin suomalaisten väkivaltaisuutta ja lasten kaltoinkohtelua.
Silminnäkijä ohjelmassa 15.3. aiheena Lähestyminen kielletty.
Netissä keskustellaan aiheista Googlaa > lastenkoti bisnes < , > huostaanotto bisnes <.
Quo vdis Suomi? - Carpe diem!
Olin yllättynyt/pettynyt (yleensä niin taitavien) toimittajien tavasta luotsata keskustelua eteenpäin arkkipiispaehdokkaiden kanssa. Olisin kuvitellut, että Voimalassa osataan puuttua johonkin muihinkin asioihin kuin niihin, mitkä ovat "helppoa lööppejä".
En tunnistanut Voimalasta sitä kirkkoa, jossa itse elän.
Useimmat kirkollisista aiheista tehdyt ohjelmat ovat tuskastuttavaa katsottavaa: kauhistellaan homojen ja naispappien kohtaloa, väitellään siitä, onko Suomessa valtionkirkko vai ei jne. Ja keskustelijat valitaan yleensä sillä perusteella, että he edustavat jotain pientä äärilaitaa (vapaa-ajattelijat, naispappeuden vastustajat...) Saadaanhan siitä värikäs keskustelu, mutta asiasisällön kanssa on vähän niin ja näin. VOIMALA TEKI NYT KAIKEN TOISIN: NYT OLTIIN ASIASSA KIINNI. Puhuttiin uskontunnustuksesta kiihkottomasti. Näytettiin, että kirkon "aktiivipiireissäkin" asioista ajatellaan monella tavalla ja että niin voi myös tehdä. Kaikki valitettavan tavallinen, mutta tyhjäpäinen ja stereotyyppisiin ennakkoluuloihin pohjautuva kiihkoilu oli poissa (tyyliin "kaiken suhteellistava liberaali", "homokammoinen konservatiivi"). Silti jokaisen näkemykset ja persoona tulivat hyvällä ja selvällä tavalla esiin. KIITOKSET ASIANSA OSAAVILLE TOIMITTAJILLE!
Taas kerran hyvä ja ajatuksia herättävä keskustelutuokio. Vaikeita ja laajoja aiheita käsiteltäväksi 50 minuutissa, mutta hyvin pysyi kasassa. Seuraavaksi täytyy jäädä odottamaan Räisäsen uuden kirjan suomennosta, ellei sitten innostu englanninkielisestä. Ei ole ensimmäinen kirja, jonka innostun tämän ohjelman perusteella lukemaan. Hienoa!
Hienoa myös, että löytyi arkkipiispaehdokkailta omaa profiilia. Vaikken äänioikeutettu olekaan niin olisi helpompi valita kuin konsanaan poliittisten vaalien kyseessä ollen.
Kuvaavaa on nykyaikana, että arkkipiispaehdokkailta pitää kysyä suhdetta uskontunnustukseen. Vaikeaa...Tulee mieleen vanha kysymys toisenlaisesta vaalista, että minkä sortin sosialisteja sitä ollaan... Kyllä aika ahtaalla kirkko nykyään toimii, ainakin aatteellisella ja periaatteellisella tasolla. Arkielämä seurakunnissa voi tietenkin olla vähän toista.